Suurin osa Suomen hiihtokeskuksista sulki hissinsä vappuna perinteisen lammikonylilasku -tapahtuman merkeissä. Laskunälkä oli kuitenkin suuri ja sääennuste lupasi runsaita lumisateita Ruotsin ja Norjan rajalle. Aikaikkunakin täsmäsi, joten sukset autoon ja menoksi!

Tie oli vapaa ja matka taittui kohti Riksgränseniä hyvin. Ehdimme vielä, onneksi, tsekkaamaan menomatkalla yhden Ruotsin parhaimmista offareista, Kopparåsenin.

Työmiehen kelissä punnersimme ylöspäin ja tutkailimme lumen koostumusta, kurujen lumitaskuja ja lumen stabiiliutta. Aloitussessio oli onnistunut ja tiesimme, millaisiin paikkoihin suuntaisimme tulevina päivinä.

Saimme heti puuterituntumaa, mutta myös kokea Atlantin tuulten voiman yläosuudella. Lumi oli tuulen pieksämää, mutta välillä käännökset olivat nautinnollisen pehmeitä. Ei siis ihan helppoa, mutta silti mukavaa.

Täydellinen päivä

Majoituimme vuonon rannalla lähellä Narvikia. Rosa oli poikineen remontoinut majoitustarjontaa ja kyllähän se kieltämättä on luksusta painella saunaan hiihtopäivän päätteeksi lumisateessa. Seuraavan päivän odotukset olivat korkealla.

Aamulla suuntasimme kulkumme takaisin rajaa kohti, mutta jalkauduimme selvästi Norjan puolella sotamuistomerkin kohdalla ja skinnailimme mukavan viettävässä koivikossa ylöspäin. Näkyvyys oli hyvä ja nousimme puolisen kilometriä vertikaalia, koska ylempänä ei ollut enää mitään lisäarvoa tuottavaa saavutettavana. Pysyttelimme pois lumilippojen luota ja nousimme harkiten pohdiskellen tarkasti nousureittiä.

Laskun aikana aurinkokin pilkahteli täydentäen nautintoa. Puuteria oli yli polven ja lumi pöllysi lähes napaan. Ei hassumpaa, kun ajattelee, että toukokuun puoliväli lähestyi.

Onnittelimme Pertsan kanssa toisiamme päivän upeudesta ja fiilistelimme lopulta t-paita päällä Rosan terassilla auringon helliessä hymynaamoja. Onnenpekkoja!

Lumi lämpenee

Lunta tuli lisää, kuten ennustettiin. Tarkkailimme tilannetta ja tutkimme eri mahdollisuuksia ja päätimme edetä täysin riskittömästi ja suunnata Narvikin suljetun hiihtokeskuksen rinteille skinnaamaan ja laskemaan. Ratkaisu oli ainakin lopputuloksen osalta hyvä, sillä tuikkasimme alas tykkilumipohjaista rinnettä, jossa oli pehmeää valkoista kultaa polveen saakka. Välillä poikkesimme koivikkoon ja huomasimme, että tasokasta laskemista riitti Narvikin kaupungin ja Atlantin yläpuolella.

Nousun aikana lumi oli lämmennyt entisestään ja vilkuilimme offaripätkiä, joille emme varsinaisesti suunnanneet ollenkaan. Rinnevieruslasku oli mukavaa ja turvallista.

Narvikin talvinen tarjonta herätti jälleen kerran kiinnostusta, mutta totuus on, että joka paikkaan ei ehdi. Lisäksi on muistettava, että ilo on otettava siellä irti, missä kulloinkin on.

Kopparfjälletin oikealle kyljelle

Lumisateen jatkuessa päätämme olla menemättä kokonaan Riksgränsenin mainioille laskupaikoille, joissa juuri samaan aikaan laskettiin vapaalaskukisoja. Nordalsin lukuisia kertoja kokeneena mietin, kuinka vyöryherkkä alue oli kolmimetrisen lumipatjan takia. Olimme hakemassa nautintoa, emme mestaruuksia.

Aloitimme tien vieressä olevan mökin luota nousun kohti Kopparfjälletin maastoa. Välillä vaihdoimme suunnitelmaa lumimassojen paljastaessa kurujen yläpuolisia lippoja ja etenimme maltillisesti, kokeneiden kavereiden vauhtia.

Yhtäkkiä näkyvyys katoaa kokonaan ja suorastaan hiivimme eteenpäin. Silti Pertsa tipahtaa muutaman metrin kurun pohjalle. Onneksi mies on täyttä rautaa ja liikunnan ammattilainen; kaikki hyvin. Päätämme kuitenkin aloittaa laskun alas, jotta seuraavakin reissu on edessä. Totuuden nimessä on sanottava, että olimme jo saaneet omamme hyvästä lumesta ja nyt oli enää tarjolla jankkilunta.

Vuonon rannalla pienen evästelyn jälkeen käppäilemme meren rantaan toteamaan, kuinka jälleen kerran sää oli vaihtunut todella nopeasti ja sen se teki hetken päästä taas. Taivas aukesi saavuttuamme takaisin Rosalle ja nautiskelimme kevätsäteistä terassin lämmössä ihmetellen onneamme. Kesäkuussa takaisin, perinteet pidetään kunniassa!

Teksti: Jyrki Lehto
Kuvat: Pertti Hämäläinen ja Jyrki Lehto