Tämän verran maksaa neljän viikon reppureissu

Julkaistu: 24.9.2015

Selasin läpi kuvat, pesin pyykit ja purin repun. En voinut enää paeta nettipankin ja luottokorttilaskujen avaamista. Onneksi sieltä paljastui mukava yllätys!

Ilman lentoja minulta kului Kuubassa ja Väli-Amerikassa asumiseen, liikkumiseen, syömiseen ja muihin menoihin noin 1300 euroa. Tämä tekee pyöreästi 50 euroa päivässä. Tästä yöpyminen vei keskimäärin 10-15 euroa. Arvioisin, että sekä matkaseurani että minä olemme molemmat luonteeltamme melko käytännöllisiä ja vaatimattomia (loma-aamupalaksi riittää kaurapuuro ja hionnutta puuvillapaitaa voi hyvin käyttää kolme päivää putkeen), joten pärjäsimme summalla mukavasti. Mikäli tietää pitävänsä oluesta, nauttii hyvästä ruoasta ravintoloissa ja käyttää mielellään taksia, päiväbudjettiin kannattaa lisätä 20 euroa. Jos haluaa tehdä ostoksia ja syödä naposteltavia, niistä kymppi lisää. Lentojen kanssa, siten että siirryimme viikon jälkeen Kuubasta Panamaan lentäen, koko matkan hinnaksi tuli noin 2200 euroa. Olin etukäteen budjetoinut Väli-Amerikan matkan käyttörahaksi 1500 euroa, joten toteutuma oli myönteinen yllätys.

”Reppureissaaminen” ei tarkoita automaattisesti edullista matkustamista. Paljon riippuu siitä, mitä termillä tarkoitetaan. Jos vaihtaa matkalaukun 30 kiloa rinkkaan, se ei vielä auta pitkälle. Rinkka on kätevä, mutta välillä olen nähnyt hostelleissa valtavien rinkkojen kanssa vaappuvia ihmisiä ja miettinyt, että perinteisissä pyörällisissä matkalaukuissa on puolensa!

Laukkuvalinnalla voi säästää rahaa, jos on sellainen määrä tavaraa, että ne selässä jaksaa kävellä 35-asteen helteessä paikasta toiseen sen sijaan että kulkee taksilla. Monissa maissa taksit (tai riksat) ovat kuitenkin niin edullisia, että näin ei synny merkittävää säästöä. ”Reppureissu” tarkoittaakin ehkä oikeammin mitä vaan matkaa, jossa valitaan halvimmat majoitukset ja ravintolat – ja tietysti vaihdetaan maisemaa tiuhaan tahtiin.

Meidän matkamme kuuluu tähän kategoriaan. Olimme neljä viikkoa tien päällä. Asuimme lähes aina halvimmissa majoituksissa, mutta emme telttailleet tai nukkuneet riippumatossa. Joimme hanavettä silloin kuin paikalliset sitä suosittelivat: tämä tarkoittaa koko Panamaa, Costa Ricaa ja Nicaraguan suuria kaupunkeja. Teimme ruoan itse silloin kun se oli järkevää (ravintolat joko kalliita tai kaukana) ja söimme halvimmissa katugrilleissä kun kävimme ulkona, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta.

Jäätelöä, hedelmiä, limpparia ja olutta ostimme aina kun siltä tuntui. Pyrimme kulkemaan kaikki matkat paikallisilla yhteiskyydeillä, busseilla tai kävellen ja käytimme taksia vähän. Näiden osalta auttaa, jos tavaraa on rajallinen määrä: pieni reppu sujahtaa helpommin tupaten täynnä olevaan Hiaceen, paikallisbussin katolle tai pick-upin lavalle. Meillä molemmilla oli noin 10 kilon reppu sekä käsilaukkuna pikkureppu, johon mahtui kamera, vesipullo, lompakko ja muut arvotavarat. Sekin tuntui välillä olevan liikaa.

Se mistä emme tinkineet, oli tekeminen. Maksoimme lähes mutinoitta pääsymaksut nähtävyyksiin, pyörävuokrat, skootterivuokrat ja surffilaudat. Ei ole järkeä matkustaa maailman toiselle puolen miettiäkseen siellä, onko rahaa mennä katsomaan Panaman kanavaa.

Kulutaso vaihtelee tietysti paljon kohdemaan ja valuuttakurssien mukaan. Väli-Amerikan maat ovat kytköksissä dollariin (Panamassa käytetään dollareita ja Nicaraguassa kurssi on sidottu), minkä takia vuonna 2007 matkustaminen Meksikossa oli huomattavasti halvempaa, vaikka maa itsessään on alueen kalliimpia. Intiassa puolestaan pärjäsi vuonna 2005 noin 15-20 eurolla päivässä; reilun viiden viikon matka maksoi lentojen kanssa noin 1400 euroa, mikä oli silloisella opiskelijabudjetilla hurja summa.

Tein suurimman osan pidemmistä matkoistani vuosina 2005-2008, ja silloin eurojen kanssa kelpasi matkustaa. Nykyään tunnelmat ovat toiset, mutta hintataso on myös noussut monissa maissa. On mielenkiintoista nähdä syksyllä, millaisia muutoksia Kaakkois-Aasiassa näkyy matkailijan silmiin sitten vuoden 2008. Tarkkaa budjettia en ole vielä laatinut.

Jos teillä on tuoreita kokemuksia Laosin, Malesian ja Thaimaan hintatasosta, vinkatkaa alle kommenttikenttään!

Panamassa kolmen dollarin aterialla. Edulliset syöttölät saattavat näyttää alkuun epäilyttäviltä, varsinkaan kun tussilla kirjoitetusta lounaslistasta ei ymmärrä mitään, mutta ruoka on hyvää, ja ennen kaikkea sen saa nopeasti.

Panamassa kolmen dollarin aterialla. Edulliset syöttölät saattavat näyttää alkuun epäilyttäviltä, varsinkaan kun tussilla kirjoitetusta lounaslistasta ei ymmärrä mitään, mutta ruoka on hyvää, ja ennen kaikkea sen saa nopeasti.

Costa Rican turistikaupungista löytyi grillikioski, josta sai valtavan kana-riisiannoksen neljällä eurolla! Vähemmästäkin hymyilyttää.

Costa Rican turistikaupungista löytyi grillikioski, josta sai valtavan kana-riisiannoksen neljällä eurolla! Vähemmästäkin hymyilyttää.

Granadassa kysyimme neuvoa paikalliselta, mistä saada myöhäinen lounas. Kolme dollaria!

Granadassa kysyimme neuvoa paikalliselta, mistä saada myöhäinen edullinen lounas. Kolme dollaria!

Välillä herkuteltiin. Vastatehtyä ananasmehua ruokaa odotellessa sivukujalta löytyneessä mainiossa ravintolassa, joka oli puolet halvempi kuin muut paikat Ometepellä.

Välillä herkuteltiin. Vastapuristettua mehua (ehkä guavasta) ruokaa odotellessa sivukujalta löytyneessä mainiossa ravintolassa, joka oli puolet halvempi kuin muut paikat Ometepellä.

Aika usein herkuteltiin. Tässä taas tuoremehua ...jostain hedelmästä.

Aika usein herkuteltiin. Tuoremehua tällä kertaa appelsiinista.

Matkaopaskirjan sivut hiirenkorvilla, jallut juotu

Julkaistu: 21.9.2015

  
Neljä viikkoa sitten makasimme toisen matkapäivän jälkeen havannalaisen vuokrahuoneen sängyillä jalat nostettuna kohti kattoa. Lattialla oli vielä repullinen puhtaita vaatteita ja uutuuttaan hohtava Lonely Planet -matkaopas. 

Mietin, miten selviän tukahduttavasta kuumuudesta ja reppureissaamisesta, olen kuitenkin pohjimmiltani talvi-ihminen, joka on tullut vanhemmiten mukavuudenhaluiseksi. Mutta ihan huomaamatta matkajännitys katosi, tavarat löysivät pian paikkansa repussa eivätkä hikinorot enää häirinneet. Viikon päästä tuntui, kuin olisi ollut aina matkalla.

Neljän viikon jälkeen lika on pinttynyt vaatteisiin ja matkaoppaan tahmaantuneet sivut ovat hiirenkorvilla. Jallu on juotu ja repun hihnan tarrassa lukee outojen kirjainyhdistelmien sijaan HEL.

Palasin jo neljä päivää sitten Madridiin. Kaksi asiaa kiinnittivät huomion yli muiden: ihmiset kulkivat nenä kiinni älypuhelimissaan ja melkein jokaisella oli jalassa uudet lenkkarit.
Monet tuijottivat minua epäluuloisesti, takkuinen tukka, likaiset vaatteet, repsottavat kantamukset. Piilouduin hostellin peiton alle ja havahduin vasta illalla, kun huonetoveri tiedusteli oliko mukanani sattumoisin hiustenkuivaajaa. Lyhyen hämmentyneen hiljaisuuden jälkeen sain vastattua kieltävästi. Jätin mainitsematta, että olin aikaisemmin päivällä käynyt toisessa lämpimässä suihkussa neljään viikkoon ja tuijotellut pitkästä aikaa auringossa kurtistuneita kasvojani kirkkaasta, kunnollisesta peilistä.

Matkustamisen tapoja on niin montaa erilaista, kaikki yhtä hyviä. Neljä viikkoa tai neljä kuukautta, hiustenkuivaajalla tai ilman. Keskipitkät, puolisuunnitellut seikkailut sopivat minulle. Olen valmis tinkimään majoituksesta ja ruoasta, mutta en kuukausia putkeen. En myöskään halua säästää surffilaudan vuokrasta tai köysiseikkailusta. Ja matkabudjettiin pitää aina jäädä sen verran varaa, että voi ostaa kotimatkalle puhtaan paidan.

 

Illan grillaukset granadalaisittain 
Illan tullen granadalaiset vierittävät keinutuolinsa jalkakäytävälle, kuin pihanjatkeeksi. Kun katsoo kadulta avoimiin yksikerroksisiin koteihin, voi nopeasti päätellä, että monet elävät köyhästi. Siitä huolimatta näyttää siltä, ettei heiltä puutu mitään. Latinalaisen musiikin rytmit kaikuvat kaikkialta ja elämänilo näkyy ihmisten kasvoilla.
  
Tuonne ei kantsi pudota!

  


Masaya-tulivuoren kraaterista nousi savua

Nicaragualaiset elävät kirjaimellisesti tulivuorten päällä. Uusia ja vanhoja kraatereita on joka puolella, ja katukyltit kertovat evakuointisuunnan.
  

Myrsky nousemassa Apollon kraaterijärvellä

  

Myrsky nousemassa Granadan ylle

En ole koskaan aikaisemmin matkustanut trooppisissa maissa sadekaudella. Iltapäivän ukkosmyrskyt ovat voimakkaita ja näyttävät noustessaan maailmanlopun enteiltä. Kaikki on kosteaa, eikä mikään kerran kastuttuaan kuiva. Toisaalta, kaikki on ihan uskomattoman vihreää.

  
Katukoira Granadan helteessä

Minusta tuntui Granadassa samalta kuin kuvan koirasta. Pitkät kadut ja tuskainen kuumuus Ometepen tuulisen saaren jälkeen yhdistettynä orastavaan matkaväsymykseen koettelivat. Onneksi reppu piti pakata enää kotimatkaa varten.

  
Centennial Olympic Park, Atlanta

Atlantan välipysähdyksellä sai valita monista nähtävyyksistä, kuten World of Coca Cola ja CNN:n pääkonttori. Valitsin tietysti Tuulen Viemää -Museon.

Pari päivää hiipparoin Madridissa tuijottaen muodikkaasti pukeutuneita ihmisiä, ihmisiä urheilutrikoissa, sykemittareita, älypuhelimia, älypuhelimia ja älypuhelimia. Sitten sain kotoa kavereiden mukana toimituksen, jossa tulivat omat urheilutrikoot ja hame. Matkaseurani muistutti ystävällisesti, että Euroopassa on tapana olla haisematta kovin pahalle. Eristin likapyykkipussin repun pohjalle ja laitoin vähän ripsiväriä. Kyllä se tästä taas!

  

Uskoisitko Ometepe-saaren olevan olemassa?

Julkaistu: 14.9.2015

En voi käsittää, että Ometepen kaltaisia paikkoja on vielä olemassa. Tulivuorisaari keskellä Nicaragua-järveä, joka ainakin näin hiljaisen sesongin aikaan oli oikeasti hiljainen. Paikalliset puuhastelivat omia puuhiaan saaren tulivuorten ympäri kiertävän, kahdeksikon muotoisen tien varrella. Skootterilla hiljaisia teitä huristellessa piti tämän tästä vilkuilla taustapeilissä vilkkuvaa taustalakanaa, jolle joku oli maalannut tulivuoren. Makeaan Nicaragua-järveen voi pulahtaa melkein mistä vaan rengastieltä. Tielle hypähteli välillä lehmiä, välillä hevosia, koiria, kanoja ja porsaitakin. Matkalla vesiputoukselle ympärillä lenteli isoja, värikkäitä perhosia, ja oli lähellä ettei apina pissannut puusta päähän. Ihmettelimme, mistä jalkojen viereen alkoi yhtäkkiä valua vettä, kunnes syyllinen löytyi yläpuolelta.

Eilisillan mieletön ukonilma kruunasi matkan parhaimman päivän. Salamat välkkyivät ympärillä ja rytinä kaikui tulivuoren seinämistä kovempaa kuin mikään ukonilma koskaan.

Jo nyt mietin, olimmeko oikeasti siellä ja oliko koko paikkaa oikeasti olemassa. 

 

Reilun tunnin lauttamatka saarelle oli melkoista kyytiä! Nicaragua-järvi on valtava ja siellä tulee.

 
Saaren tulivuoret vilkkuivat joka mutkasta ja niemennokasta.

 
Iltauinti Nicaragua-järvellä. 

 

Matka 500 metrissä sijaitsevalle vesiputoukselle oli hikinen, mutta perillä pääsi onneksi suihkuun. 

 

Taas joku toi sen taustalakanan! 

 

Päivän päätteeksi ajoimme skoottereilla auringonlaskuun. 

 

Iltataivas ei vielä auringon laskiessa näyttänyt kovin myrskyisältä. 

 

Tilasin ravintolassa kalaa, sain kalan. Ja banaania, tietty. Olisi matkan alussa pitänyt alkaa laskea, montako banaania ehtii syödä. Melko monta nimittäin.

 

Elämää Ometepellä voi kutsua todellisiksi kissanpäiviksi.

Liian vanha reppureissulle?

Julkaistu: 13.9.2015

Matkaa on kestänyt jo niin kauan, että päivät, viikot ja paikat ovat alkaneet sekoittua toisiinsa. Olen nauttinut lähes joka hetkestä, imien sisääni paikallisia hajuja, äänimaisemaa, yksityiskohtia jotka ovat erilaisia kuin kotona – puhumattakaan tietysti varsinaisista maisemista, tulivuorista, vesiputouksista, sademetsistä, värikkäistä linnuista ja valtameren auringonlaskuista. Usein kuitenkin ne asiat, jotka matkalta jäävät mieleen ovat jotakin aivan muuta. Sitä muistaa, miltä vaikkapa Kuuban viileät kaakelilattiat tuntuvat jalkapohjaa vasten, miltä rantamajan ulkovessan kaislakatto näytti hampaita pestessä tai millaisia kattiloita oli hostellien yhteiskeittiössä.

Mutta. En koe kotiutuneeni niin kutsutuksi travellereksi tai reppureissaajaksi. Olemme muiden reissaajien joukossa kummajaisia. En mene surffaamaan bikineissä, koska sillä saa parhaan rusketuksen, vaan laitan 50-kertoimista aurinkorasvaa uv-paidan alle. Yövymme halvimmissa majoituksissa, vaikka olemme monien mielestä matkalla käsittämättömän lyhyen aikaa, neljä viikkoa.

Lyhyen aikaa! Neljä viikkoa! Aika tuntuu mielestäni iäisyydeltä. Monet kotona, minä mukaan lukien, ihmettelivät matkabudjettia, suunnitelmiamme ja erityisesti niiden puutetta. Monet, minä mukaan lukien, ajattelivat että meillä on edessämme seikkailu. Niin kuin onkin.

Täällä totuus on toinen. Olemme reppureissaajien konservatiiveja. Olemme vanhempia kuin suurin osa hostellien ja majapaikkojen omistajista, käymme nukkumaan yhdeksältä ja pyörittelemme silmiämme kun kaksikymppiset tiskaavat teräsvillalla teflonkattiloita. Olemme aivan liian suunnitelmallisia, eikä oleskelumme paikoissa venähdä kolmesta päivästä viikkoon sen takia, ettemme jaksa pakata tavaroita.

Mutta kun palaan kotiin, tunnen sielläkin oloni hieman joukkoon kuulumattomaksi. Jo vuosia sitten opiskelijailtamat, joissa istuttiin ringissä lattialla juomassa lämmintä olutta, muuttuivat hienoiksi kotibrunsseiksi ja sunnuntain päivällisvierailuiksi. Kallion kebab-baarit vaihtuivat ravintoloihin, joissa on valkoiset pöytäliinat.
En tarkoita, ettenkö nauttisi edellämainituista asioista, mutta olo on välillä vieras.

Melko lailla yhtä vieras kuin Panama Cityn halvimmassa hostellissa, kömpiessäni puoli yhdeksältä 10 hengen hostellihuoneessa yläpedille korvatulppien ja silmäsuojuksen kanssa, kuunnellessa huonetoverien laskutoimitusta siitä, kannattaako heidän ostaa pullo rommia vai koko rahalla kaljaa.

  
Iltapäivätorkkujen aika. On surffattu, syöty, hetki aikaa olla tekemättä mitään. Playa Maderaksen lähes eristyksissä sijaitseva bambuhostelli Clandestino Nicaraguassa oli löytö, joka ei ollut listattu Lonely Planetissa, Booking.comissa tai Hostelworldissa.

  
Välipalan aika. Toasteja ja dragonfruitin puolikas. Mikä se muuten on suomeksi? Lohikäärmehedelmä?  

Playa Maderaksen rannan ravintolan listalla oli erikseen maininta ”sunset beers”. Olivat hintansa väärti.

Surffi rannalla oli isoa ja sotkuista, katkenneita leasheja, murjottuja sormia, desikaupalla suolavettä keuhkoissa. En ole vieläkään ihan varma, tuleeko minusta koskaan surffaria.

Kaksi päivää ja kahdeksan bussia Pan-Americanalla

Julkaistu: 06.9.2015

Olemme tehneet kaksi ja puoli päivää matkaa Väli-Amerikkaa halkovalla pahamaineisella Pan-Americana -valtatiellä. Tänään tosin poikkesimme siitä vähän, palataksemme tielle ylihuomenna.

Mediasta saamani kuvan perusteella ajattelin, että tiellä kulkeva laiton huume-ja henkilöliikenne näkyisi turistinkin silmään, olisi hämäriä huoltiksia, tehokkaasti vartioituja raja-asemia, uhkaavia kohtaamisia. Ylen sivuillakin oli keväällä pitkä juttusarja aiheesta.

Mutta ainakin näillä seuduilla, Panamassa, Costa Ricassa ja pian Nicaraguassa, Pan-Americana on tavallinen maantie. Paikoin kaksi- paikoin nelikaistainen. Joiltain kohdin hävyttömän huonossa kunnossa, paikoin pääsee moottoritienopeuksia. Olemme tavanneet matkalla ihania, ystävällisiä ja auttavaisia paikallisia ihmisiä, tavallisia kyliä, pieniä kaupunkeja, linja-autoasemia, eikä missään vaiheessa ole arveluttanut edes jättää reppua bussin ruumaan. Omituista on ainoastaan se, ettemme ole nähneet yhtä ainutta länsimaalaista turistia, ennen viimeisiä pätkiä Costa Ricassa. Missä kaikki ovat?

Vanhoja yhdysvaltalaisia koulubusseja uusiokäytössä Panamassa.

Vanhoja yhdysvaltalaisia koulubusseja uusiokäytössä Panamassa.

Panamalaisessa surffihostellissa

Julkaistu: 03.9.2015

Mitä kiinnostavaa surffielämästä voisi kirjoittaa? Lista on aika lyhyt. Surffihostellissa olemisen tarkoitus on pohjimmiltaan, että siellä ei oikeastaan tapahdu mitään.

Olemme Panaman keskiosissa etelään kurottavalla niemellä, pitkän rannan perimmäisessä nurkassa. Paikan nimi on Playa Venao. Koko rannalla on vain kourallinen hostelleja, jonne ihmiset ovat tulleet surffaamaan. Kauppoja ei ole, ravintoloitakin vain muutama. 

Aamulla herätään, vaihdetaan yöpaita surffisortseihin ja mennään surffaamaan. Sitten syödään aamupalaa ja loikoillaan riippumatossa. Sitten tehdään ruokaa ja loikoillaan riippumatossa. Kun vuorovesi on jälleen suotuisa aalloille, mennään surffaamaan. Sen jälkeen tehdään ruokaa ja loikoillaan riippumatossa. Pihassa käy silloin tällöin hedelmäauto ja kala-auto. Viikon kohokohdat.

Jotkut ovat olleet täällä viikkoja, jotkut kuukausia. Minusta tuntuu, että ajantaju häviää jo neljässä päivässä. Aallot keinuttavat illalla sängyssäkin ja yöllä näen niistä unta. Tavallaan ymmärrän, että tänne voisi vahingossa unohtua pidemmäksikin aikaa. Ulkomaailma katoaa hataraksi muistikuvaksi, ja on vaikea muistaa, että normaalissa elämässä Tyynenmeren aallot eivät kohise ikkunan ulkopuolella, mölyapinat eivät mekasta viereisissä puissa, läskit heinäsirkat eivät lennähtele keittiössä eivätkä ravut juokse vessan lattialla.

  
Itse tehty kotiruoka maistui Panama Cityn katukeittiön jälkeen ihanalta!

  
Maailma näyttää riippumatosta käsin aina vähän paremmalta.

  

Ostimme hedelmärekasta ”karvapalleroita”. Namnam!

  
En ole nähnyt missään muualla tällaista innovaatiota: Purkkimuotoinen tiskiaine, josta raapaistaan tiskisieneen vähäsen ennen jokaista (tai joka toista) tiskiä. Kätevää.

  
Matalan vuoroveden aikaan ehtii pyykätä.

  
Ja sitten surffataan.

Panama City ei yllä suosikkilistalle

Julkaistu: 01.9.2015

Panama Cityn ja Havannan välillä on lentoteitse matkaa kaksi ja puoli tuntia, mutta se tuntuu puolelta universumilta. Amerikkalaistuneesta suurkaupungista ei oikein saa otetta. Kaupungin pilvenpiirtäjät muodostavat upean skylinen, mutta keskusta vaikuttaa sisältä ontolta. Kaduilla liikkuu vain autoja. Kattoklubeilla juhlivat ne, joilla on siihen varaa, ja vallankumouksella pyyhitään siellä lattioita. 

Monet varoittavat Panama Cityn katurikollisuudesta, ja turistialueella viikonlopun poliisimiehitys oli silmiinpistävää. Kapeilla jalkakäytävillä sai väistellä kiväärinpiippuja, mikä ei lisännyt kaupungin viehättävyyttä. Olo oli kotoisampi vanhan kaupungin ruuhkaisilla ostoskaduilla, jossa tavalliset panamalaiset liikkuivat.

Kuubalaisen perhemajoituksen jälkeen vilkas hostelli tuntui ravistelevalta. Traveller-small-talk, happy hour -olutbaari ja joka puolella läpsyvät varvassandaalit hieman ahdistivat, kunnes menoon pääsi jälleen kiinni. Reppureissaajien hostellit ovat joka puolella maailmaa tismalleen samanlaisia. Sukupolveni paradoksi, valkoihoiset nuoret aikuiset eri puolilta maailmaa ovat hetken aikaa yhdessä paikassa, yhtä päämäärättömiä, paossa samaa länsimaista yhteiskuntaa, joka on mahdollistanut irtiottomme.

Panaman kanava oli yhtäaikaa antikliimaksi ja vaikuttava. Kanavaa on vaikea tuunata, mutta näköalatasanteen perinpohjaiset infografiikat saivat olon tuntumaan pieneltä. Neljä prosenttia maailman meriliikenteestä kulkee niiden sulkujen läpi, joiden avautumista ja sulkeutumista seurasimme. Se tarkoittaa melkoisen suurta määrää tavaraa. Voi hyvin olla, että rinkassani olevista tavaroista osa on jo käynyt täällä, merikontissa. Ja onko siinä järkeä? Eipä juuri.

 
Hostellin takapihan siistiä baaria vastapäätä oli toinen Panama.

 
Breikkaajia vanhan Panaman ostoskadulla. Tällä alueella ei kuulemma ollut turvallista liikkua iltaisin, mitä tietenkin on kuulopuheen perusteella vaikea arvioida. Meitä onneksi nukuttaa iltaisin, joten emme joutuneet aprikoimaan asiaa.  

Panama Cityn skyline on päältä korea, mutta lyhyellä visiitillä oli vaikea päästä kiinni sen sielunelämään.

   
 Vanhassa Panamassa oli makeita katutaideteoksia.

– – –

On typerää tuomita kaupunki, jos ei ole viettänyt siellä tarpeeksi aikaa nähdäkseen pintaa syvemmälle, mutta en mahda itselleni mitään. En usko, että palaan Panama Cityyn. Elämä on liian lyhyt sieluttomille suurkaupungeille.