Norja osa 1: Lyngenissä oli vuosisadan puuteriviikko

Julkaistu: 27.3.2016

Myönnän, että viikko sitten mietin tosissani, jaksanko enää laskea. Olo oli todella väsynyt, sillä en ole pitänyt vuoden alun jälkeen kuin noin 15 päivää taukoa laskemisesta. Ehkä 20 päivää, kun en ole ollut skinnaamassa. Nukkumisrytmini on kääntynyt päälaelleen: herään aamulla viiden-kuuden aikaan ja menen nukkumaan kahdeksalta. Kroppa huutaa lepoa, mutta samalla mielessä raksuttaa laskuri, joka laskee päiviä vapaavuoden loppuun. Haluan laskea nyt, kun kerrankin on aikaa.

Sattui sitten niin, että Lyngenissä oli uskomaton puuterikeli kun saavuimme. Päivä toisensa jälkeen tykitimme aurinkoisessa kelissä lähes koskemattomia linjoja rantaan saakka. Joka päivä, viimeistään puolivälissä kiipeämistä unohdin, että olen ylipäätään väsynyt. Nähdessäni puuterikentät kipitin juoksujalkaa loppumatkan ylös. Laskut olivat täydellisiä. Kauden runsaiden laskupäivien ansiosta tuntuma lumilautaan on parempi kuin koskaan: voin luottaa siihen ja antaa palaa. Niin kuin teinkin.

Nämä ovat niitä hetkiä, joiden takia rakastan laskemista.

Russelvfjälletin huipulta on muikeat maisemat merelle. Kuva: Sampsa Sulonen

Kavringtindenin huipulla. Hetket ennen laskua ylhäällä ovat lajin kutkuttavimpia. Jännittää vähäsen, juuri sopivasti siihen, että saa hieman adrenaliinia vereen, ensimmäiset pari käännöstä tunnustellen lunta, minkä jälkeen kaikki muu paitsi mäki, lumi ja laskeminen unohtuu. Kuva: Sampsa Sulonen

1500 metriä ja risat Daltindenille sujahti viiden kilometrin tasaisen lähestymishiihdonkin kera kuin hetkessä, kun tajusin millainen lasku on luvassa. Huipulla oli aika hyvä meininki. Kuva: Sampsa Sulonen

1237:n topissa laittamassa lautasiteitä kiinni. Oli aika ilmava paikka! Kuva: Sampsa Sulonen

Tällaista oli laskeminen joka päivä. En voi käsittää. Tässä Kavringtindenin alakenttää. Kuva: Sampsa Sulonen

Ihanat kundit päästi mut ekana Russelvillä radalle, josta oli ehtinyt mennä vain yksi porukka meitä ennen. Tykkäsin tosi paljon tästä mäestä, pitää tulla joskus uudestaan. Kuva: Sampsa Sulonen

Viikkoon mahtui yksi sinkkipäivä. Silloinkin lähdettiin mäkeen. Kuvassa vielä vähän arvotaan lähtemisen mielekkyyttä parkkipaikalla. Mentiin kuitenkin, ja päästiin pöllyttämään puuteria.

Afterski ja taustalla Storgalten, jonka kuruun pääsimme piirtämään päivän ekat jäljet. Kuva: Sampsa Sulonen

Koko remmi koossa Daltindenillä. Tärkeintä laskemisessa on laskukaverit. Meillä oli aivan mahtava porukka kasassa, ja kaikki pääsivät laskemaan mieleistään linjaa. Tänään sanoin näille tyypeille moikat, matka jatkuu Lakselviin. Kiitokset Sampsa, Antti, Jenni, Anna, Ville, Otto, Sakke ja Juha!

Ps. Sampsa kuvasi hienoja kopterivideoita viikon aikana. Tässä muutama:

Lasku Storgaltenilta

Uintireissu merelle

Vapaalaskijan roadtrip – revontulia, paukkupakkasia ja auringonlaskuja

Julkaistu: 23.3.2016

Kun tulin Zillertalista kotiin, pakkasin autoon kaiken, mitä kuvittelin kahden kuukauden aikana tarvitsevani, ja vähän lisää. Autoon menivät neljät sukset, splittilauta, yksi duffelilaukku täynnä merinovillaa sekä vähän viiniä. Lähdin ajamaan nelostietä pohjoiseen. Seuraavassa kuvatunnelmia tien päältä.

Matkalla kohti Karigasniemeä. Komeat revontulet valaisivat tien.

Telttapaikalla lumipenkan paksuus yllätti. Saimme kaivaa keskellä yötä metrisen kuopan hankeen teltalle. Pakkasta oli vajaa 20 astetta.

Teltassa herää usein, kun aurinko alkaa nousta. Tässä aamunsarastus kaukana pohjoisessa.

Uskollinen ajopelini Nestori Mitsu on 11-vuotias Mitsubishi Colt. Se lähtee käyntiin vaikka minkämoisessa pakkasessa.

Maisemia matkalla Altasta Lyngeniin.

Tässä kohtaa aloin tajuta, että Norjassa eletään parhaillaan vuosisadan lumitalvea! Ja kerrankin sain istua pitkän matkaa apukuskin paikalla, parin viikon roadtrip-seurani Sampsan ohjaillessa autoa kohti Lyngeniä.

Matkalla osuimme Langfjordbotnin puuteritaivaaseen. Alue on nimeltään Finnmarkalpen ja sinne sataa kuulemma eniten lunta koko Pohjois-Norjassa. Bongasimme autosta kivan linjan, ja räävimme takakontista pikavauhtia kasaan laskukamppeet. Puuteria oli vyötäisiin saakka.

Hienot pilvimuodostelmat roikkuivat vuonojen yllä.

Lauttarannan liikkuvassa toimistossa ehtii hyvin editoida pari kuvaa.

Lautassa matkassa Olderdalenista Lyngseidetiin.

Auringonlasku Svensbyssä.

Jälleen yksi laskupäivä paketissa ja mitsun takakontti täynnä tavaraa.

Ja matka jatkuu.

Ps. pitkillä ajomatkoilla käytän Bridgedalen merinovillaisia kompressiosukkia, jotka lämmittävät mukavasti kaasujalkaa, samalla kun napakat varret toimivat samaan tapaan kuin lentosukat. Suosittelen.

Yhteistyössä: Vandernet

Kiilopään tunturikeskus pitää huolta hiihtäjästä

Julkaistu: 22.3.2016

Suomen Ladun Kiilopään tunturikeskus on minulle tuttu monilta reissuilta, mutta lähinnä läpikulkupaikkana. Olen lähtenyt ja palannut vaelluksilta ja pessyt pahimmat vaelluspölyt pois Kiilopään saunoissa sekä tietysti pysähtynyt kaakaolle hiihtoretkellä. Mutta en ole koskaan majoittunut itse Kiilopäällä. Viimein tänä talvena minulle tarjoutui siihen mahdollisuus, jonka käytin mielihyvin.

Kiilopään pihapiiriä talvisaikaan. Kuva: Suomen Latu Kiilopää / Sampsa Sulonen

Majoituin Kiilopäällä uudemmissa mökeissä, jotka sijaitsevat tunturikeskuksen pihapiirissä. Lisäksi tunturikeskuksen yhteydessä on hotelli, jossa on parhaillaan alkamassa remontti jonka yhteydessä huoneet uudistetaan.

Majoituksen saa halutessaan täysihoidolla, joka tarkoittaa aamiaista, lounasta sekä illallista ravintolan seisovasta pöydästä. Vähän kuin etelän lomaresorteissa, mutta paremmissa keleissä (pakkanen ja lumi)! Ravintolan ruokalista on oivallisesti mietitty: lähes kaikki tarjolla oleva on laktoositonta sekä gluteenitonta, ja hyvää! Ruokalista kestää aina viikon verran, ja sieltä löytyy mukavasti vaihtelua lihan ja kalan suhteen. Aamupala on runsas, ja parhaimpia hetkiäni Kiilopäällä ulkoilun lisäksi oli aamuiset kävelyt mökiltä ravintolaan kirpakassa pakkasessa nälän kurniessa mahassa. Muutenkin täysihoito on nerokas keksintö, tunturipäivistä saa kaiken irti, kun ei tarvitse itse miettiä ruoka-asioita ja voi hiihtolenkiltäkin vain pistäytyä lounaalle ja jatkaa sen jälkeen matkaa.

Aamupäivän hiihdot hiihdetty, kävin kiertämässä Sivakkaojan ja Muotkan majan kautta Kakslauttaseen ja sieltä takaisin Kiilopäälle. Sukset narikkaan ja lounaalle! Kuva: Suomen Latu Kiilopää / Sampsa Sulonen

Hiihtomahdollisuudet Kiilopäällä ovat omaa luokkaansa, latukilometrejä löytyy vaikka millä mitalla, niin jyrkempää kuin tasaistakin. Lisäksi lumikenkäilyyn on oivat maastot, kuin myös leijahiihtoon tunturissa. Sukset voi huollattaa päärakennuksen alakerran huoltamossa ja kotiin unohtuneen deodorantin saa ostetuksi respan minimarketista.

Ulkoilupäivän päätteeksi väsyneitä lihaksia voi helliä Kylmäkylpylässä – legendaarisessa savusaunassa sekä sen yhteydessä olevassa avanto-altaassa. Toisin sanoen, kaikki toimii kuten etelän lomalla, ainoa ero, että ollaan pohjoisessa!

Minä menossa auringonlaskun pulahdukselle Kiilopään kylmäkylpylässä. Ilman saunaa tällä kertaa. Kuva: Suomen Latu Kiilopää / Sampsa Sulonen

Kaiken kaikkiaan Kiilopää on suunniteltu siten, että hiihtäjän on helppo keskittyä olennaiseen: hiihtämiseen ja lomailuun. Päivien tasainen rytmi tuo ihanan kiireettömyyden tunteen, ja mieli lepää, kun tunturikeskuksessa ei ole illallisen ja saunan jälkeen muuta tekemistä kuin loikoilla mökin takkatulen ääressä.

Kuva: Suomen Latu Kiilopää / Sampsa Sulonen

Lisätietoja: Suomen Latu Kiilopää

Puuterinmetsästäjät itärajan erämailla

Julkaistu: 20.3.2016

Urho Kekkosen kansallispuisto on 2550 neliökilometrin kokoinen. Puistossa sijaitsevat Itä-Lapin korkeimmat tunturit ja sen korkein huippu, Sokosti. Luulisi sieltä löytyvän siis jotain laskettavaakin? Tosin, tunturit sijaitsevat keskellä erämaata. Hyvä puoli on se, että muita jälkiä tuskin on, sikäli kun lunta löytyy.

Päätimme lähteä yhdistetylle leija-, hiihtovaellus- ja vapaalaskureissulle tutkimaan paikkoja. Aloitimme matkanteon Raja-Joosepista, josta matka jatkui suksin pitkin Luttojokea kohti Jyrkkävaaran autiotupaa. Olin varautunut siihen, että hiihtovaeltaminen telemark-suksilla ja monoilla olisi rankkaa. Ja olihan se. Meillä ei ollut ahkioita, sillä optiona oli kelien mukaan taittaa matkaa myös leijaillen. Repussa olivat laskukypärän, yöpymistarvikkeiden sekä ruokien lisäksi leija ja sen ohjauspuomi. Parikymmentä kiloa selässä siis.

Sunnuntaiaamu valkeni aurinkoisena. Lumi kimalteli kevätauringossa, ja keli oli upea. Jyrkkävaaran autiotuvalla ei näkynyt muita ja kansallispuiston hiljaisuus oli täydellinen. Hiihtelimme eteenpäin ja tunturit alkoivat pikkuhiljaa näkyä taivaanrannassa. Siitä huolimatta lounaan jälkeen jalat olivat melko puhki. Viimeiset kilometrit Muorravaarakan tuvalle tuntuivat pitkiltä kuin marraskuu ennen ensilumen tuloa.

Vaivannäkö palkittiin seuraavana aamuna, kun lähdimme seitsemältä skinnaamaan kohti Lumipään ja Ukselmapään välissä sijaitsevaa Lumikurua. Aurinko nousi selän takaa ja maalasi edessä olevat tunturit vaaleanpunaisiksi. Noustuamme puurajan yli näimme, että Lumikurun eteläseinä oli valahtanut alas ja jättänyt reunalle komean, monimetrisen lipan. Ainakin lunta oli! Kurun loivemmilta reunoilta saisi vielä hyvän laskun, vaikkei lumi täydellistä ollutkaan. Mutta vielä pehmeää viikonlopun lumisateiden jäljiltä, ilman kivikovaa kuorta. Vapaalaskua erämaassa!

Lennätimme tunturissa ylhäällä hieman leijoja ennen kuin laskimme alas. Erämaan tunnelma teki laskusta yhden kauden erikoisimmista. Olin korvamerkinnyt kartasta Lumikurun jo lokakuussa vaeltaessani UKK-puistossa ja oli hieno fiilis päästä nyt puoli vuotta myöhemmin näkemään samat kulmat lumipeitteen alla ja kurvailemaan sieltä alas.

Seuraavana päivänä lähdimme kulkemaan tunturien ylitse koilliseen kohti Ylempää Kiertämäjärveä. Tarkoitus oli taittaa matka leijaillen mukavassa, navakassa myötätuulessa. Harmi kyllä tuuli yltyi pikkuhiljaa myrskylukemiin, joten leijalla matkustaminen jäi haaveeksi ensimmäisen tunturin jälkeen. Päivästä tuli pitkä. Tuulen nopeus oli 20 m/s paikkeilla ja se lennätti pahimmillaan minut rinkkani kanssa kumoon. Mutta ne maisemat! Bongasimme reitin varrelta myös pari hyvää laskua seuraavaa reissua varten.

Illalla Kiertämäjärven tuvalla oli viimein aikaa syödä loput eväät ja lukea kirjaa, jonka joku kulkija oli seuraaville jättänyt. Sytytimme nuotion, ja pian revontulet valaisivat koko taivaan. Mietin, etten kahden kuukauden alppimatkan aikana ollut kertaakaan näin uupunut. Nämä ”vuoret” saattavat olla matalampia, mutta erämaassa tunnen oloni paljon pienemmäksi.

Näissä kahdessa kuvassa tiivistyy se ilo, jonka lumielämä minulle antaa. Vaikka välillä hapottaakin, niin useimmiten naamalla on silti leveä hymy kuin Hangon keksillä. Kuvat: Sampsa Sulonen

Matkalla kohti Lumikurua auringonnousussa.

Ylöspäin skinnatessa vielä aurinko paistoi!

Sampsa leijailee

Minä laskemassa telemarkia Lumikurun toisella reunalla komean lipan päällä. Kuva: Sampsa Sulonen

Iltapäivän rauhallinen hetki autiotuvalla, tavarat kuivuvat kamiinan lämmössä.

Minä kirjoittamassa vieraskirjaan reittisuunnitelmaa Petzlin valossa. Kuva: Sampsa Sulonen

Vähän tuulee täällä tunturissa! Kuva: Sampsa Sulonen

Sampsa hiihtelee

20 kiloinen rinkka selässä piti ottaa käännökset vähän varovaisemmin. Kuva: Sampsa Sulonen

Tulenteko sujuu edelleen hienolla Moraknivin Survival -puukolla! Tällä reissulla testasin ensi kertaa myös puukon tuppeen kiinnitettyä tulusta. Sillä sai kaasukeittimen mukavasti syttymään kun tikut olivat hukassa.

Olin viimeisenä iltana niin väsynyt, että melkein meinasin jäädä makuupussiin nukkumaan, mutta onneksi en jäänyt. Olisin missannut tämän shown! Kuva: Sampsa Sulonen

Retken viimeinen aamu Ylemmän Kiertämäjärven tuvalla. Edessä vielä päivämatka takaisin Raja-Jooseppiin.

Reitti

12.-16.3.2016

79km, Urho Kekkosen kansallispuisto, tuvat: Jyrkkävaara, Muorravaarakka (2 yötä), Ylempi Kiertämäjärvi

Yhteistyössä: Vandernet

Uusi lajikokeilu: jääkiipeilemässä Pyhän Tajukankaalla

Julkaistu: 18.3.2016

On kummallista, etten ole tullut kokeilleeksi jääkiipeilyä aiemmin. Se liippaa hyvin läheltä montaa lajia, jota harrastan. Joskus laskun perässä haikatessa olen kaivannut jotakin monoa terävämpää jalkojen alle. Vaeltaessa Mt Kenialle erityisen lumisena talvena, useammalle kuin oppaamme yhdelle hakulle olisi ollut käyttöä. Kalliokiipeily puolestaan vei mennessään samantien, kun hankin oman köyden.

Ei siis ole ihme, että päädyin viimein Pyhätunturin Tajukankaalle. Aurinko on laskenut, komea jääputous on valaistu valonheittimin ja sen päälle on satanut hieman uutta lunta. Se näyttää suurelta, ja minä tunnen itseni pieneksi. Bliss Adventuren kiipeilyopas Mikael osoittaa reittiä, joka olisi tarkoitus kiivetä ylös. Mieleni tekee jänistää.

Saan jalkoihini jääraudat, jotka muistuttavat karhun kynsiä. Kaksi hakkua, yksi kumpaankin käteen. Mikael neuvoo minulle perustekniikan.

Heti kun pääsen seinälle, käy kuten kalliokiipeillessä. Unohdan täysin roikkuvani köyden varassa koko ajan korkeammalla. Keskityn täysin siihen mitä teen; hakku jäähän, sitten toinen, jonka jälkeen napakat potkaisut jaloilla niin että pitkät karhunkynnet tarraavat jäähän. Jää lentää ja kopisee kypärän visiiriin.

Ennen kuin huomaankaan, olen ylhäällä. Vasta silloin tajuan katsoa maisemia. Olen noussut korkealle puiden yläpuolelle ja jääputouksen vieressä oleva laavu näkyy alhaalla.

Ensimmäisen reitin jälkeen Mikael tarjoilee kuumaa mehua termospullosta ja neuvoo lisää tekniikkavinkkejä. Kiipeän lisää. Sitten taas lisää mehua ja tekniikkaoppia. Lopulta käsistä loppuu voima ja luovutan lainahakut takaisin. Kyllä, tästäkin voisi tulla minun lajini. Siinä missä kiipeily on sulavaa ja hiljaista tanssia, jääkiipeily on aikamoista rymistelyä. Sopii minulle.

Tajunkankaan jääputous Pyhätunturilla on jylhän näköinen. Vaikka en juuri osannut pelätä kiipeilyä etukäteen, putouksen juurella alkoi jännittää. // The Tajukangas ice fall at Pyhätunturi looks impressive.

Jääraudat muistuttavat pitkiä karhunkynsiä. // Ice crampons remind me of bear’s nails.

Lopulta innostuin kiipeilystä niin, että kiipesin reitin toisensa jälkeen, kunnes käsistä loppui puhti. // In the end I got so excited about climbing that I climbed several routes until there was no power left in my arms.

Lisätietoja, more information: Bliss Adventure

// ENGLISH

Ice climbing, my new sports?

I have finally ended up at Tajukangas, the icefall at Pyhä ski resort in Finnish Lapland. Many of my sports overlap with iceclimbing: freeriding, hiking and sports climbing so it is about a time I give this intriguing sports a try.

The sun has already set when we arrive at the ice fall which is just next to the hotel and the slopes of Pyhä ski resort. Darkness doesn’t matter though, since the fall has spotlights that lighten up the whole wall. New, fresh snow covers the ice and the fall looks massive. I feel small. My climbing guide, Mikael from the Bliss Adventure team, shows me the route that I am supposed to start with. I wonder if there is still time to escape?

I put ice crampons on my shoes. They look a bit like bear’s nails. Two ice axes, one for each hand. Mikael shows me the principles for getting started.

When I get on the wall, I forget where I am. The feeling is exactly the same as in rock climbing. I forget that I am hanging on a rope somewhere high up. My focus is 100 percent on what I am doing: one axe into the ice, then another, then the kick the feet in. Bites of ice bounce from my visor and helmet.

Before I notice, I am up. Until then, I haven’t looked around. I am high above the trees and can see Mikael down by the ice fall.

After the first route I am served hot juice and more tips for climbing techniques. I climb some more. Then some more juice. And technique. Finally, my arms run out of power and I give away my borrowed ice axes. Yes, I think this could be my new sport. As opposed to rock climbing which is smooth and quiet, ice climbing is a more of rumbling kind of sports. Which sounds like me.

Hissioffia pohjoisessa, kyllä kiitos!

Julkaistu: 12.3.2016

Olen käynyt Pyhällä useasti, mutta lähes aina olen suunnannut pidemmälle Pyhä-Luoston kansallispuistoon. Parin päivän hiihtelyn jälkeen jalat olivat levon tarpeessa, joten päätin jättää nousukarvat pois repusta ja suunnata Pyhän kuuluisille hissioffareille. Yöllä oli ripotellut hieman tuoretta lunta, ja vanhaakin vielä jäljellä.

Aamusumussa hiihtelimme ravintola Tsokan ohi kohti mastoa, joka juuri ja juuri erottui valkoisen pilven keskeltä. Jacksonin oikean puoleisessa reunassa oli hyvin tilaa aamun ensimmäisille laskuille. Voi että! Käännös toisensa jälkeen ihanaa, pehmeää lunta, taustalla valkoinen tunturimaisema. Laskun päätteeksi metsän läpi viistoon vasemmalle, suoraan perherinteiden hissin kupeeseen! En voi käsittää, että tällaista on oikeasti Suomessa.

Aittakurusta löytyi myös pehmeitä käännöksiä ja haastetta telemark-taidoilleni. Sahasimme sitä pariin kertaan, kunnes oli aika nauttia hissioffaripäivän luksus, ravintolalounas – porokeittoa Tsokassa tietysti.

Iltapäivällä pilvet taivaalla hajaantuivat ja aurinko pilkahti esiin, parahiksi laskeakseen tunturijonon taakse länteen. Laskimme ilta-auringossa vielä Jacksonia, sekä pohjoisen puoleista loivaa takametsää. Puiden välissä kurvaillessa fiilis oli täydellisyyttä hipova, takana taas kertakaikkisen upea laskupäivä.

Huomentaa! Minkäs sille mahtaa, jos on tällainen meininki heti aamusta. Hyvän päivän merkki! Kuva: Michael Azbel

Michael kiipeää kohti Kultakeron huippua.

Kuva: Michael Azbel

Ja sitten mentiin!

Nälkä! Lounaaksi porokeittoa ravintola Tsokassa.

Aurinko näyttäytyi parahiksi iltapäivän laskuja varten.

Lumiset takamaastot kylpivät auringonlaskussa. Saara kurvailee.

Päivä Pyhätunturin lumiparatiisissa

Julkaistu: 11.3.2016

Tätä olen odottanut! Pyhätunturin huipulla monot siteisiin kloks, kloks, siteet kiinni, naps ja naps. Expressin yläasemalta takaviistoon kohti Karhunjuomalampea. Loiva tunturirinne on täynnä pehmeää puuterilunta. Kun pääsen metsän läpi kesäreitille, en välitä edes laittaa skinejä suksiin. Lykin innostuksissani tasatyöntöä polulla ja vilauksessa olemme Karhunjuomalammella.

Lunta on valtavasti, käkkärät männyt koristavat tunturin reunoja. Hiihtelemme pitkin kesäreittiä kohti Noitatunturia. Sumuinen keli tekee lumisesta maisemasta entistäkin upeamman. En tiedä, johtuuko hiihtämisen keveys uusista kevyistä suksista, kahden kuukauden alppileiristä vai pelkästään siitä, että olen niin onnellinen ollessani takaisin täällä, maailman kauneimman luonnon keskellä.

Pohdiskelemme reitinvalintaa. Haluaisimme mennä käymään Peurakurulla, mutta puurajan yläpuolella näkyvyys heikkenee aika lailla. Päätämme kuitenkin laskea muutaman laskun Kakkoselta kohti Karhunjuomalampea. Loivassa rinteessä on pehmeää lunta, eikä juuri lainkaan jälkiä. Miten ihmeessä kukaan ei ole käynyt täällä? Toki pohjoisen puolen profiili on loivempi, mutta se sopii minulle täydellisesti juuri nyt: olen toista päivää liikenteessä uusilla telemarkmonoilla, siteillä ja suksilla.

Kun olemme lähdössä laskemaan toista kertaa alas, pilviverhoon ilmestyy rako. Aurinko kurkkaa sieltä kuin vaivihkaa tarkistaakseen, mitä tunturissa tapahtuu. Olen pakahtua valkoisen maiseman kauneudesta. Onneksi takamaastossa pitää aina välillä keskittyä laskemiseen, sillä muutoin unohtuisin haaveilemaan lumen kuorruttamien puiden väliin loputtomiksi ajoiksi.

Päivän päätteeksi nousemme vielä ylös laskeaksemme toiselta puolen tunturia Isokurun portaille. Pehmeää lunta sielläkin, mutta jälkiä hieman enemmän. Muistan, miten joulun alla, yhden yön minivaellukseni jälkeen, en meinannut enää jaksaa nousta Isokurun portaita ylös avattuani umpihangessa latua koko päivän. Nyt portaat sujuvat kevyemmin, vaikka ylhäällä on silti taivuttava kaksinkerroin haukkaamaan happea. Lykin menemään viimeiset metrit Isokurulle johtavalla polulla.

Takana on jälleen yksi ihana päivä Pyhän lumiparatiisissa. Kuluneen vuoden aikana olen saanut nähdä nämä maisemat monissa erilaisissa olosuhteissa ja vuodenajoissa. Ihailen niitä joka kerralla yhtä paljon. Ehkä Pyhän konkarikävijät tietävät paremmin, mutta epäilen, että niihin ei voi koskaan kyllästyä.

Testissä retkellä oli myös Haltin uusi laskutakki sekä -housut. Kuva: Michael Azbel

Matkalla ylös kohti Kakkosta.

Michael laskee Kakkoselta alas Karhunjuomalammelle.

Pitkän päivän ilta. Minä Kakkosen eteläpuolella illansuussa. Kuva: Michael Azbel

Yhteistyössä: Pyhätunturi, Halti

Sinne missä mieli lepää

Julkaistu: 08.3.2016

Lähdin hiihtämään Pyhätunturilta, kun oli jo pimeää. Kultakeron valot jäivät pikkuhiljaa taakse, kun liikenteen surina vielä kuului korvissa.

Olin tehnyt autolla matkaa Itävallasta Pyhätunturille viikon. Vasta Helsingissä tajusin, miten väsynyt olin kahden kuukauden alppilaskujen jälkeen. Pidin tammi-helmikuussa joitakin välipäiviä, mutta luulen, että väsymys oli silti enemmän henkistä sorttia. Ylitin reissun aikana itseni useasti, uskaltauduin laskemaan vaikeammista paikoista kuin aikaisemmin, halusin lisää haasteita. Se oli parhaimmillaan todella palkitsevaa, mutta kulutti voimia.

Pyhän laduilla väsymys oli tipotiessään, vaikka olin hypännyt rattiin viideltä aamulla ja ajanut sen jälkeen 12 tuntia nelostietä. Petzlin otsalamppu valaisi tieni ja kilometrit taittuivat. Pyhätunturissa parasta on se, että täällä osaan olla rauhassa, vaatimatta itseltäni huimia suorituksia. Voin laskea ja hiihtää juuri niin paljon kuin haluan, sillä tämä paikka ei karkaa täältä mihinkään. Jos jotain jää laskematta tai jonnekin hiihtämättä, palaan kuitenkin ensi vuonna uudelleen.

Illalla nukahdin onnellisena viilenevän kamiinan kotoisaan ritinään. Ulkona satoi hiljakseen lunta.

Aamu koittaa. Se hetki, kun ei ihan vielä tarvitse nousta ylös lämpimästä makuupussista.

Aamukahvi, päivän paras kahvi.

Missä mieli lepää.

Yhteistyössä: Pyhätunturi, Halti, Vandernet

Auf wiedersehen, Zillertal!

Julkaistu: 03.3.2016

Nyt se sitten loppui. Aluksi loputtomalta tuntunut aika Zillertalissa valui alas kuin tiimalasin hiekka itävaltalaisen kylpylän saunassa. Isäntäperheen kanssa nautittujen snapsien jälkeen lähdimme kotimatkalle Mitsun takakontti maata hipoen.

Saksan autobahnin reunoja peitti masentava sumu. Pohjoista kohti mennessä aurinko alkoi pilkahdella pilvien välistä. Lämpötila laski nollan alapuolelle. Itämeren rannalla kostea, jäätävä viima hytisytti. Ainiin, pohjoisessa on oikea talvi! Ehkä tämä ei niin paha juttu olekaan.

Parasta kaikessa?

Kaikista eniten fiilistelin kahden kuukauden aikana sitä, että sain seurata talven kulkua vuorilla. Näin kun lumi satoi, suli, muutti muotoaan, kasaantui, valui ja vyöryi. Pilvimassat kulkivat laakson läpi ja huippujen yli. Seurasimme saderintamien kehittymistä ja odotimme jännityksellä, miten ne lopulta piiskasivat vuoria. Oli aikaa odottaa.

Normaalisti, viikon tai kahden matkalla, olosuhteet ovat vain siivu talvesta. Hinku laskemaan on suuri mutta aikaa vähän. Siksi kaksi kuukautta oli todellista luksusta: vuorten kanssa ei oikein voi olla kärsimätön. Niiden aika ei sovi viikonloppuihmisen rytmiin.

Viime viikon seikkailut

Itävallan talvi lähetti viimeisen viikkomme kunniaksi vielä hieman lunta ja roppakaupalla aurinkoa randoretkiä varten!

Kiipeämässä kohti Salzachgeieria (2469m). Päiväretki sinne on vakaalla lumitilanteella ja hyvällä kelillä oikein suositeltava reitti. Suunnon loki löytyy täältä.

Nämäkin skinit olivat joskus valkoiset

Randopäivä Gerlossteinissa. Tsk Suunnon träkki

Kuvassa näkyvät laskujäljet kuvastavat hyvin minun ja avopuolison luonteita. Toinen suhtautuu asioihin tyynesti ja suoraviivaisesti. Mun elämä taas on parhaimmillaan vuoristorataa, ettei käy aika pitkäksi 😀

Kartanon terassilta oli ihana seurata talven etenemistä.

Auf wiedersehen, Zillertal!