Menneiden vuosikymmenten suomalainen menestyslaji nopeuslasku on viimeisen kahden talven aikana heräillyt hiljalleen henkiin. Suurin yksittäinen tekijä lajin elpymiseen on vuosien 2001 ja 2003 maailmanmestarin Jukka Viitasaaren paluu kilpabaanoille. Mutta mitä on nopeuslasku, tuo laji, joka on parkkilaskijoiden sukupolvelle tuntematon alamäkihiihdon muoto?

Vauhti kiehtoo

Vauhti on aina kiehtonut ihmistä ja tässä lajissa se on koko homman tarkoitus – itsensä ja omien pelkojensa voittamisen ohella. Jo pelkästään nimi kertoo oleellisimman: tavoitteena on laskea rinne alas niin kovaa kuin mahdollista. Ja kovaa on menty. Vuonna 2016 laskettu maailmanennätys 254,958 km/h on italialaisen Ivan Origonen hallussa.

Naisten ennätys – samalta vuodelta – on myös italialaisten nimissä, sillä Valentina Greggio laskenut 247,083 km/h. Suomen nopein laskija on Jukka Viitasaari, joka on kellottanut 248,790 km/h. Nopeus mitataan radan lopussa olevalta 100 metrin aikavyöhykkeeltä, jonka Origone pyyhkäisi 1,41 sekunnissa.

Nämä kaikki ennätykset on laskettu lajin mekassa Ranskan Varsissa, jossa muuten kilpaillaan 21.-24. maaliskuuta 2019 lajin maailmanmestaruudesta. Sen lisäksi, että nopeudet ovat päätä huimaavia, niin on myös kiihtyvyys. Varsin mäki on sen verran kallellaan (n.35 astetta), että vauhti kiihtyy 0-200km/h noin viidessä ja puolessa sekunnissa. Formula 1 kiihdyttää samaan nopeuteen noin 4,5 sekunnissa ja mainittakoon vielä, että 250km/h on vauhti, jolla 240-260 tonnia painava Airbus A350 nousee ilmaan.

Legandaarista menoa

Laji on kuulunut vuodesta 1988 alkaen Kansainvälisen hiihtoliiton (FIS) alaisuuteen, mutta laji alkoi järjestäytyä jo 1960-luvulla, jolloin sen puuhamiehenä hääri lajilegenda Kalevi “Häkä” Häkkinen. Suomen ensimmäiset (viralliset) nopeuslaskukisat laskettiin Iso-Syötteellä vuonna 1984 (voiton vei lajin myöhempi maailmanmestari Pertti “Patu” Leppälä, 127,478km/h). Suomi cupia ja ns. jokamiessarjaa laskettiin ensimmäisen kerran vuonna 1985. Lajin kulta-aika kesti nimenomaan 1980-luvun puolivälistä 2000-luvun alkupuolelle. Jotain lajin suosiosta kertoo se, että vuonna 1988 ensimmäisissä FIS:n järjestämissä kilpailuissa Japanissa Suomen joukkueessa oli 15 laskijaa (joista neljä naista).

Vuonna 1992 nopeuslasku oli Albertvillen olympialaisissa näytöslajina ja vielä 2000-luvulla Les Arcsin mm-kilpailuihin mentiin isolla bussilla. Mutta hiljalleen 2000-luvulla niin lajin sisäisten ristiriitojen kuin uusien laskumuotojen – lumilautailun, slopestylen ja freeriden – myötä se hiipui suuremman yleisön tietoisuudesta, vaikka vielä 1990-luvulla nopeuslaskijat olivat kansallisesti tunnettuja ja sponsoroituja urheilukasvoja ja laskettelun erikoislehti Skimbaaja kertoi säännöllisesti lajiuutisia ja esitteli menestyneitä urheilijoita. Jo 1980-luvulla nopeuslaskijat olivat ammattiurheilijoita ja kisoissa liikkuivat ihan sievoiset palkintosummat. Esimerkiksi Les Arcsin mm-kilpailun voittajalle oli jaossa 6 000 dollaria (tämän päivän rahassa noin 14 000 taalaa).

Tänä päivänä Suomessa lajia harrastetaan erittäin pienessä piirissä ja lajin keskuspaikkana toimii Salla, jossa lasketaan 11.-14.2.2019 kaksi maailmancupin osakilpailua. Talven 2018 maailmancupissa Sallassa laskettiin 166,81km/h, mutta kevään hangilla Jukka Viitasaari laski 170,14 km/h.

Nopeuslaskijan välinearsenaali

Nopeuslaskussa on kaksi luokkaa. Niin sanottu S1-luokka on täysverinen nopeuslaskukategoria ja S2-luokassa kilpaillaan FIS-hyväksytyillä syöksylaskuvälineillä. S1-luokassa, siis varsinaisessa nopeuslaskuluokassa lähes kaikki välineet ovat joko täysin mittatilaustyönä tehtyjä erikoisvarusteita tai tavallisista laskukamoista muokattuja. Sääntöjen mukainen suksen maksimimitta on 240cm. Tällä hetkellä suksia valmistavat vain Atomic ja Kästle.

Kypärä, joka valmistetaan käsityönä lasikuidusta koostuu kahdesta osasta: aerodynaamisesta ulkokuoresta sekä varsinaisesti päätä suojaavasta sisäkypärästä, jossa pakollisena varusteena on leukasuoja.

Sauvat (minimimitta 100cm) taivutellaan jokaisen laskijan vartalon ja laskuasennon mukaan mahdollisimman aerodynaamisiksi. Käsilenkit on kielletty ettei kaaduttaessa sauvat jää pyörimään lähellekään laskijaa.

Puku on mittatilaustyönä räätälöity “kumipuku”, joka on pinnoitettu kumimaisella (mutta joustavalla) aineella ja se on mahdollisimman ilmaa läpäisemätön. Tällä hetkellä maailmassa on kaksi pukuvalmistajaa, joista toinen on suomalainen Skitterproducts. Tavanomaisesti puvun alle laitetaan pakollisen selkäpanssarin lisäksi syöksylaskupuku, joka on erityisen tarpeellinen kaaduttaessa, sillä se ehkäisee tehokkaasti palovammojen syntymisen. Yli 200km/h tuntivauhdilla kitka on suht kova!

Näiden remeleiden lisäksi laskumonot tuunataan siten, että niiden etukallistus on normimonoa voimakkaampi. Nopeuslaskussa optimipakettiin ei pääse alppimonon normisäädöillä, vaan säärikulman on vietettävä voimakkaammin eteen päin.

Pohkeiden taakse kiinnitetään spoilerit (ne on myös värkkäiltävä itse), jotka lisäävät laskijan vakautta ja aerodynaamisuutta,koska spoilerit ohjaavat vauhdin synnyttämät ilmanpyörteet mahdollisimman kauaksi laskijan taakse. Suksien voitelu ja pohjakuviointi on samaa rakettitiedettä kuin alppilajeissa, joten siihen ei tässä paneuduta.

Takavuosien menestyslaji

Silloin kuin suomalaiset alppihiihtopiirit vain unelmoivat tulevaisuuden Palandereista ja Poutiaisista, oli nopeuslasku suomalaisten rinnelajien menestyjä. Maajoukkueet olivat isoja ja kilpailu paikoista kovaa. Vaikka nopuslaskusta puhuttaessa huomio kääntyy yleensä ensimmäisenä Häkä Häkkiseen, on suomalainen nopeuslasku aina ollut paljon enemmän kuin vain Häkä. Pertti “Patu” Leppälä voitti lajin maailmanmestaruuden vuonna 1986. Seuraa Leppälä on saanut Tarja Mularista, joka voitti naisten sarjassa mm-hopeaa vuonna 1987, maailmancupin vuosina 1987, 1988 ja 1991.

Pia Ruuskanen voitti puolestaan maailmancupin 1989 ja 1990, joten naisten maailmancupin voitto tuli Suomeen viitenä vuotena peräkkäin. Tämän lisäksi Mulari voitti Albertvillen olympialaisten näytöslajina olleen kisan tuloksella 219,245 km/h. Viimeisin suomalaismenestyjä on ollut jo yllä mainittu Jukka Viitasaari, joka voitti maailmanmestaruuden vuosina 2001 ja 2003. Mitali on myös aivan mahdollinen keväällä 2019.

Miten mukaan?

Kätevä tapa tutustua nopeuslaskuun ilman yllä mainittua välinehärdelliä on kokeilla lajia S2-luokassa. Suomalaiset nopeuslaskijat (mukana myös laskijoita mm. USA:sta ja Ruotsista) leireilevät Sallassa 30.1.-3.2. 2019, jolloin lajista potentiaalisesti kiinnostuneiden kannattaa tehdä retki Sallaan (tietoa saa jakaa). Sallan FIS:n maailmancup-osakilpailut lasketaan 11.-14.2.2019 ja perinteisesti myös huhtikuun liukkaat keväthanget ovat vetäneet nopeuslaskijat kauden päättävään Speed campiin (päivämääriä ei ole lyöty lukkoon). Kevään leiri on myös hyvä hetki tutustua lajiin. Kelit ovat yleensä ystävälliset ja meininki on letkeä. Kukapa ei tykkäisi Lapin keväthangista?

Aiheesta potentiaalisesti kiinnostuneiden kannattaa ottaa yhteyttä suoraan Jukka Viitasaaren Facebook-sivun kautta tai allekirjoittaneeseen (anteholmila)

Laji sopii erittäin hyvin esimerkiksi alppipuolella laskeneille mastereille tai vaikkapa lopetuspäätöstä pohtiville nuorille, jotka tykkäävät vauhdista. Heille nopeuslasku voi parhaimmillaan tarjota uuden alppielämän (tämä oli allekirjoittaneen alkuperäinen suunnitelma, mutta siihen tuli 15v:n mutka matkaan).

Aikoinaan alppipuolelta nopeuslaskuun siirtyi muun muassa Tuukka Kemppainen. Saman teki myös italialainen syöksykanuuna Christian Ghedina, joka ei lopulta lajissa kuitenkaan menestynyt. Suomessa laskiessa normaalilla perusurheilijan fyysisellä laskukunnolla pärjää hyvin. Vauhtien ja ilmanvastuksen kasvaessa kasvaa myös lajin fyysiset ja psyykkiset vaatimukset. Loppujen lopuksi laji on mitä suurimmassa määrin “mind game”, jossa omat rajat tulevat testatuksi.

Lisätietoja ja lähteitä

• www.jukkaviitasaari.net
• www.skitterproducts.fi
• Skimbaaja-lehden vuosikerrat 1984-2003
• Ivan Origonen maailmanennätyslasku

Teksti: Antero Holmila
Kuvat: Jukka Viitasaari ja Antero Holmila