Kausi 2017-18 avattu!

Julkaistu: 08.10.2017

No pitihän se lähteä Rukalla käymään kun kerta hissit pyörii ja lunta on mäessä. Alunperin en kyllä ollut ajatellut näin aikaisin kautta aukaista, mutta kun kaveri Facebookissa etsi laskuseuraa ja suurin osa kamoistakin oli kotona, niin mikä jottei. Rukalla on siis viime kaudella tykitetty valtava määrä lunta, joka on kerätty kesäksi kolmeen kasaan säilöön ja siitä levitelty Saaruaan kuluneen viikon aikana. Tämä oli ennätysaikainen rinteiden avaus.

Saarua 8.10.2017

Muualla ei vielä lunta ole ollenkaan ja lämpötilakin oli lähempänä kymmentä kuin nollaa. Keli oli muutenkin oikein mukava, ei edes tuullut. Ja olihan se vähän outoa kun metsässä oli vielä ruska, mutta niin vaan lasketeltiin. Kaksi rinnettä oli auki, toisessa vähän hyppyreitä ja reilejä ja toinen ihan vapaaseen laskuun. Ratojakaan ei ainakaan vielä ollut ollenkaan.

Hississä

Aamulla lähdettiin kahdeksalta Oulusta ja aika tarkaan 11:30 noustiin eka nousu ja siitä sitten melko lailla yhtä soittoa kolme tuntia ja sitten takaisin kohti Oulua. Sopivan tehokas päivä.

Porukkaakin oli jonkin verran, suurin osa tuntui keskittyvän reileihin ja hyppyriin, johon oli välillä ihan kunnolla jonoa. Saarua kolmosta sai laskea melko lailla rauhassa. Lumi oli oikein hyvää verrattuna normaaliin syksyn tykkilumeen joka on jäistä. Nyt oli enemmän kevätlaskufiilis sohjon lentäessä. Kuulemma aamulla rinne oli ollut aivan kova, mutta aika nopeasti se siitä oli pehmentynyt. Jonkinlainen pikkukahvio olisi ollut mukava ala-asemalla, nyt ainoastaan eturinteen puolelta sai kahvia ja purtavaa. Sinne oli kyllä järjestetty autokuljetus Kururinteen kautta, mutta emme viitsineet lähteä siellä kuitenkaan tauolla käymään vaan sitten laskimme senkin ajan. Oikein mukava kauden avaus!

Alarinteen hyppyri. Tarkka katsoja voi löytyy Matin ilmojen teiltä.

Oulun Krossisyksy

Julkaistu: 04.10.2017

Cyclocross on polkupyöräilyn yksi kilpailumuoto jossa kierretään lyhyttä muutaman kilometrin mittaista rataa, joka sisältää yleensä mäkiä, nurmikkoa, hiekkatietä, polkua yms. ja yleensä myös esteitä joita ylitettäessä täytyy pyörän päältä jalkautua ja nostella pyörä niistä yli. Ellei sitten hallitse bunny hoppia tarpeeksi hyvin. En kyllä näissä kisoissa ole nähnyt kenenkään bunny hopilla esteitä ylittävän. Virallisesti kisaa ajetaan kippurasarvisilla, joustottomilla, kapearenkaisilla pyörillä. Kisakausi sijoittuu syksylle ja muualla maailmassa myös talvelle. Oulussa Krossikommuuni on järjestänyt jo usean vuoden ajan Oulun krossisyksyä, jossa ajetaan muutama osakilpailu ja lopuksi vielä Oulun avoimet mestaruuskilpailut. Tapahtuma on tehty kaikille pyöräilijöille mahdolliseksi, eli mukaan saa tulla lähestulkoon millä vain polkupyörää muistuttavalla laitteella. Ja lysti ei edes maksa mitään. Sen kuin vain ilmoittautuu mukaan ja lähtee testaamaan itseään.

Järjettömän rankkaahan tuo on. Lyhyttä rataa jossa on mäkiä ja tiukkoja mutkia, eli siis kiihdytyksiä ja nousuja jatkuvasti, kierretään suunnilleen maksimisykkeellä n. 45 minuuttia. Matka määräytyy kärjen vauhdin mukaan. Kun kärki on ajanut kaksi kierrosta lasketaan kuinka monen kierroksen kisa tulee ja kun kärki tulee maaliin otetaan kaikki sen jälkeen oman kierroksensa jälkeen maaliin. Eli mitä usemman kierroksen kärjestä jää jälkeen sitä vähemmän kilometrejä tarvitsee ajaa 🙂

Itse olen kisassa ollut mukana maastopyörällä, kun en cyclocross pyörää omista.

Heinäpää 6.9.

Kisakausi alkoi Heinäpäästä. Tämä vanha laskettelukeskus (korkeuseroa ehkä 25 metriä) toimii vallan mainiosti tässä tarkoituksessa. Mäkeä kierretään ympäri vähän joka suunnasta ja nousumetrejä taisi noin parisataa kertyä kisan aikana. Kisan alku vähän viivästyi kun lämmittelykierroksella yksi kilpailija kaatui pahemmin ja ambulanssi kävi hänet noutamassa. En tiedä kävikö tapauksessa sitten pahemmin. No joka tapauksessa kisa pääsi käyntiin aurinkoisessa ja kohtuu lämpimässä säässä. Itse menin porukan puolenvälin jälkipuoliskolle ja annoin kärjen lähteä omaan vauhtiinsa. Tässä ei voi kuin itseään vastaan kisata ja lähinnä itselle nämä ovatkin semmoisia kovempia treenejä. Näin loppuun kuin tässä kisassa ei yksikseen tuolla metsän siimeksessä tule koskaan vedettyä. Joku viehätys kai tuossakin kuitenkin on kun useampaan otteeseen on mukaan tullut lähdettyä vaikka aina se niin pahalta tuntuukin. Kilpailijoita oli eka osakilpailussa reilu 70. Itse olin varsin tyytyväinen, jäin kärjelle vain yhden kierroksen. Voittaja on yleensä, jos vain on mukana, Juha Kangaskokko, joka toki on ihan Suomen tasollakin kova kuski. Ei voi kuin ihmetellä sitä vauhtia kun hän kierroksella menee ohi. Ei tule mieleen, että tuohon kantaan yritän lähteä. Heinäpään radalla on yksi niin jyrkkä mäki, että sen taitaa lähes tulkoon kaikki taluttaa. Ehkä sen pääsisi maastopyörällä ajamallakin, mutta se veisi niin paljon voimia ja aikaa, että parempi taluttaa.

Hiironen 20.9.

Hiirosen osakilpailu pidetään ihan tuossa oman kodin nurkilla, joten sinne oli nopea siirtyä. Kerkesin radan kiertää ympäri vähän lämmitellen ja samalla rataan tutustuen. Hiirosen radan erikoisuus on varsin jyrkkäreunainen ”kanjoni”. Mitä kovemmat vauhdit toiselta reunalta saa, sitä helpompi on toiselle puolelle ylös polkea. Pari vuotta sitten tämä sama kohta meni varjoisista kohdista jäähän ja aiheutti lisäjännitystä. Tänä vuonna ei niin kylmää ollut, vaan aurinko paisteli ja hiki virtasi. Taas oli rankkaa ja kärki meni menojaan, mutta jälleen jäin vain yhden kierroksen kärjelle, eli aivan tyytyväinen sai olla. Meno tuntui kohtuullisen hyvältä, maalissa oli kaikki paukut käytetty ja piti hetki vaan makoilla, että sai vähän hengitystä tasaantumaan. Osallistujia oli vähän yli 60.

Esteen ylitystä Hiirosen osakilpailussa

Hiirosen nurmikkopätkää

Toppila 4.10.

Toppilassa järjestettiin ensimmäistä kertaa krossisyksyn osakilpailu. Rata pyöri frisbeegolfradan alueella ja mäkiä oli kyllä taas saatu reilusti mukaan. Sports tracker kertoo, että 144m nousua. Rata tuntui erityisen rankalta. Jo ennen kisaa ja itse asiassa koko päivän oli ollut väsynyt olo. Kenties edellisen illan koristreenien aiheuttamana nukuin tosi huonosti ja kyllähän se sitten väsyttää. Keli oli nyt ilmeisestikin oikein semmoinen tyypillinen cyclocross-keli. Vettä tihuutti, tuuli ja oli aika kylmäkin. Nurmikko oli märkää ja liukasta ja sille tippuneet lehdet liukastuttivat sitä vielä lisää. Metsäpolkupätkät olivat pehmeitä ja suorastaan imivät rengasta maahan ja tekivät menoa raskaammaksi ja tottakai märät puiset portaat oli tosi liukkaita myös. Nyt ei tosiaan ollut erillisiä esteitä joita olisi pitänyt ylittää vaan oli kahdet portaat jotka piti kiivetä ylös pyörää kantaen. Frisbeegolfradan keskeistä mäkeä kierrettiin monesta suunnasta ja tiukkoja mutkia ja kiihdytyksiä oli taas radalla aivan riittämiin. Oma väsynyt olotila aiheuttikin sen, että nyt sitten kärki ohitti kahteen kertaan kierroksella. No sille ei tällä kertaa mahtanut mitään. Olo oli sen verran väsynyt, että maalissa tuntui, ettei oikein saanut edes kropasta kaikkea irti, eikä sen takia ollutkaan niin poikki kuin muissa osakilpailuissa. Harmi sinällään, koska rata oli kyllä mukava ja olisihan siinä ollut mukava jaksaa vähän vääntää paremmin. Osallistujia oli 60.

Nousu Toppilassa

Toppilan osakilpailun maisemia

Raksila 14.10. Oulun avoimet mestaruuskilpailut

Krossisyksyn päättävä osakilpailu jääkin itseltä väliin, koska samana päivänä alkaa koriskausi ja oma peli on silloin. Toisaalta kyllä harmittaa, että jää nyt yksi osakilpailu ajamatta, mutta mukava on siirtyä myös koriksen pariin. Ehkä kuitenkin enemmän koen nämä krossisyksyn kisat hyvinä treeneinä, ja koris on sitten se missä kilpaillaan. Ja laskettelu on sitten se elämäntapa mitä nämä kaikki palvelevat. Ja kohtahan nuo rinteet jo aukeaakin.

Lumiturvallisuus ja lapset

Julkaistu: 24.9.2017

Olen miettinyt otsikon aihetta aika paljon viime vuosina ja viime aikoina aihe on pyörinyt sen verran mielessä, että koin tässä olevan hyvä aihe blogitekstiksi. Minä olen lasten kanssa Pyhällä pyörinyt lähimaastoissa ja vähän kauempanakin, mutta aina on menty paikoissa jotka olen kokenut itse turvallisiksi. En ole tästä lasten kanssa sen suurempaa numeroa tehnyt, vaan aina vähän ohimennen olen pyrkinyt kertomaan että mistä lasketaan ja miksi. Ja myös miksi ei laskettaisi jostakin toisesta kohdasta jos semmoinen paikka on ollut minkä olen kokenut vyöryalttiiksi. Lumiturvallisuudesta on puhuttu ja piipparin käyttöä harjoiteltu. Kuitenkin yleensä lasketaan semmoisissa paikoissa, että ei meillä ole kellään piipparia ollut edes mukana, saatikka lapiota ja sondia. Nyt sitten kun Itävallan reissu lähenee on aihe pyörinyt enemmän ja enemmän mielessä. Minne kaikkialle voi mennä niin, että sen kokee vielä perustelluksi riskit huomioonottaen?

Lumivyöry

Vapaa Lasku -kirja (kirjoittaneet Matti Verkasalo ja Jarkko-Juhani Henttonen) kertoo hyvin tarkkaan lumivyöryn taustoista ja lumen eri muodoista ja kerrostumisista. En niihin tässä rupea paneutumaan, ne kannattaa tarkastaa tuosta kirjasta itse. Kirjan mukaan lumivyöryonnettomuuksissa kuolee vuosittain yli 250 ihmistä, näistä 70 hiihtäjiä ja 20 lumilautailijoita. Kirja kertoo myös, että ”merkittävä osa vyöryihin kuolleista joko ei tiennyt lymivyöryvaarasta tai ei osannut tai välittänyt varustautua vyöryjen varalta”. Omalla käytöksellään voi siis vaikuttaa tottakai hyvin paljon riskien määrään ja niiden toteutumiseen. Itse olen kerran Rukalla joutunut lumivyöryyn, joka ei onneksi ollut kovinkaan iso. Revenneillä housuilla ja verisellä haavalla takamuksessa selvittiin. Tosin kaikkien housujen repeäminen selvisi vasta illalla vaunussa, eli päivä oli menty sitten persaus hieman vilkkuen…

Reitti ja ryhmä

Laskureitti kannattaa suunnitella etukäteen. Toki joskus tulee yllätyksiä ja reittiä joudutaan muuttamaan, mutta jos reittiä on miettinyt etukäteen, todennäköisesti myös tämä vaihtoehtoinen reitti on tullut esiin ja se ei niin suuri yllätys olekaan. Tottakai samoin nousureittiä pitää miettiä etukäteen, olettaen, että ei olla hissioffareilla. Nousun aikana mahdollisella lumivyöryalueella ollaan yleensä paljon kauemman kuin laskiessa, joten sitä kannattaa todellakin miettiä. Vapaa lasku -kirjassa on myös reitin valinnasta paljon asiaa johon kannattaa perehtyä. Toki myös muualta löytyy paljon tietoa, netti on tietoa pullollaan ja vaikka youtubesta löytyy paljon hyviä videoita aiheesta. Reitin valinnasta ja lumiolosuhteiden arvionnista on paljon asiaa. Kuinka tehdään ryhmässä päätöksiä ja kuunnellaan muiden ryhmän jäsenten mielipiteitä sekä myös kuinka ryhmää johdetaan. Kokeneet kaverit yhdessä eivät välttämättä tarvitse varsinaista johtajaa, mutta ryhmässä voi olla myös vaikkapa vuoristo-opas joka tekee päätöksiä ja sitä varten hänet yleensä on myös palkattu.

Lapset ja takamaasto

Vapaalaskun suosio on kasvanut ja vaikuttaa kasvavan koko ajan. Ja miksipä ei, hauskaahan se on. Tosin itse miellän vapaalaskuksi lähes tulkoon kaiken muun laskemisen paitsi keppien kiertämisen, se kun on ratalaskua. Aikuiset suuntaavat enemmän takamaastoihin ja tottakai pikkuhiljaa myös lapset. Itse olen laskenut rinteiden ulkopuolella lähes aina kun laskemista olen harrastanut, eli kasarin alkuhämäristä lähtien. Ei siitä kyllä sen kummemin vapaalaskuna silloin puhuttu. Vanhempieni kanssa minäkin sinne takamaastoihin siirryin, Pikkusyötteen takamaastoihin siis ensimmäisenä. Ja Skipe, eli Oivon Kimmo, oli hyvänä ”oppaana” monella reissulla. Rinnettä laskettiin kuitenkin edelleen paljon ja keppejäkin kierrettiin ja laskutaitoa kerättiin.

No kuinkas sitten kun omien lasten kanssa on lähdössä takamaastoon laskemaan. Jos nyt ajatellaan, että ei olla vuoristo-oppaan kanssa liikenteessä. Olen itse ollut ainakin Arto Majavan ja Jussi Muittarin pitämillä lumiturvallisuusluennoilla ja yksi asia mikä on jäänyt mieleen on se, että kun mietitään riskejä ja sitä, että mennäänkö laskemaan niin pitää pystyä itselleen perustelemaan miksi lähdettiin laskemaan jos vaikka kuitenkin huomattiin joitakin riskin paikkoja. Ajateltiin, että vaikkapa tällä puolella vuorta/mäkeä ei ole yhtä suurta vyöryriskiä kuin oli toisella puolella tms. mutta jos kuitenkin jotain tapahtuu, niin kuinka voit asiasta kertoa sitten muille. Jos vaikka kaveri jää lumivyöryyn ja käy huonosti niin kuinka menet sanomaan, että näin kävi. Pystytkö kertomaan, että yhdessä mietittiin asiaa ja todettiin, että kyllä on turvallista mennä vai etkö pysty? Ja kuinkapa sitten jos mukana on omat lapset? Pitääkö silloin olla minkä verran lapsilla sananvaltaa kun mietitään laskemaan lähtemistä? Minun mielipiteeni on, että ei juurikaan. Jos en anna heidän päättää edes omasta nukkumaanmenoajastaan, niin miksi antaisin heidän päättää mahdollisesti hengenvaarallisesta laskusta? Ja minne silloin uskaltaa mennä, jotta pystyy perustelemaan itselleen ja muille, että sinne oli turvallista mennä?

Lapset ovat tottakai viisaita ja kun heidän kanssaan käy lumiturvallisuusluennolla, tai missä vaan tämmöisessä tapahtumassa, niin on suorastaan uskomatonta kuinka paljon he pystyvät muistamaan asioita. Joten tottakai heidän kanssaan kannattaa keskustella paikasta minne ollaan menossa laskemaan. Heiltä saattaa tulla yllättäviä muistoja kursseilta kuinka vaikkapa kivien taakse tuulen keräämästä lumipakasta voi päätellä yleisen tuulen suunnan ja mitä siitä sitten voi päätellä. Ehkä sen jälkeen itse voi taas lisääntyneillä tiedoilla miettiä enemmän laskun turvallisuutta. Kuitenkin itse mietin sitä, että kun pysyy lasten kanssa tarpeeksi loivalla rinteellä niin homma on turvallisempaa. Mutta kun joskus vaan se jyrkempi rinne on parempi.

Lumiturvallisuusvälineet

Lasten kanssa tottakai kannattaa ja pitää harjoitella käyttämään piipparia ja lapiota ja sondia. Ainakin se on sitten avuksi kun he ovat vanhempia ja ovat jo vuosia opetelleet välineiden käyttöä, niin ehkäpä se tulee silloin aika hyvin selkäytimestä, että kuinka niitä käytetään. Mutta, että he joutuisivat niitä käyttämään… Se tuo yhden hankalan kysymyksen äärellä, laskenko ensin itse vai laskenko itse viimeisenä? Jos lasken ensin itse, on kenties suurin mahdollisuus, että itse jään mahdolliseen lumivyöryyn ja lapset joutuvat käyttämään lumiturvallisuusvälineitä. Jos taas laittaa lapset ensin niin on valmiina heitä pelastamaan jos jotain tapahtuu. Välttämättä ei toki kyseessä ole lumivyöry, vaan joku muukin, esim. kaatuminen. Itse olen ainakin myös huomannut, että vaikka itse aina kaipaakin sitä koskematonta lunta niin ei se lapsille ole aina niinkään välttämätöntä, vaan heille voi olla helpompaa ja mukavampaa laskea kun voivat seurata jo tehtyä jälkeä.

Laskutaito

Tämä on yksi asia joka välillä mielestäni nykypäivänä jää vähän vähemmälle huomiolle. Niin aikuisten kuin lasten kohdalla. Sieltä mäen päältä olisi hyvä päästä myös pois. Välillä tuntuu, että aloitetaan suoraan uutena harrastuksena takamaastoissa laskeminen. Minun mielestä kuitenkin sitä ennen pitäisi osata laskea aika hyvin ja myös treenata laskua muutenkin kuin vain rinteiden ulkopuolella. Vaikka itse rakastan laskea rinteiden ulkopuolella, niin varmaan aika hurjan paljon enempi tulee laskettua kuitenkin rinteessä. Kun sitten lasten kanssa ollaan siirrytty rinteiden ulkopuolelle, niin minun mielestä vanhempien, tai sen kuka siellä lasten kanssa onkaan, pitäisi pystyä laskemaan kaikki ne paikat aika lailla ongelmitta, mihin lasten kanssa ollaan menossa. Jos joku menemätön paikka lapselle tulee, niin kuinka siitä päästään sitten kuitenkin alas? Lapsethan ovat myös siitä mahtavia, että he kyllä uskovat vanhempiaan ja aikuisia kuitenkin aika hyvin kun ollaan totisessa paikassa. Ja he pystyvät uskomattomiin suorituksiin kun aikuinen vaan osaa opastaa. Eli lapsi kyllä selviää vaikeastakin paikasta kun aikuinen vaan osaa opastaa ja valaa uskoa lapseen, että kyllä se siinä onnistuu. Mutta jos aikuinen ei itse pääse alas, tai ei osaa lasta opastaa, niin aika vaikeaksihan se menee.

Eli siis mitä?!?

Kysymyksiä on siis paljon. Aikuisten kanssa kun lähtee, niin kaikki kuitenkin ovat pääosin itsestään vastuussa ja tekevät omia päätöksiä joista voidaan sitten keskustella ja päätyä ryhmän mielestä parhaaseen päätökseen. Mutta kuinkas lasten kanssa? Pienemmissä mäissä on turvallisempaa ja kun siirrytään isoille mäille tai vuorille tulee riskejä lisää. Kuinka niiden kanssa pitäisi toimia? Vaikeita kysymyksiä. Olisi mielenkiintoista kuulla muidenkin mietteitä aiheesta. Kommentteihin saa kirjoittaa tai facebookissa kommentoida. Mielenkiintoista olisi kuulla myös oppaiden mielipiteitä, ajattelevatko he erilailla jos ryhmässä on mukana lapsia? Eikä toki tarvitse olla laskemisesta kyse

Loppuun vielä pari kuvaa meidän junioreiden vapaalaskuista.

Isokurussa lähdössä kiipeämään Ukonhatulle (kakkoselle)

Heidi eka kertaa Ukonhatun huipulla

Aleksi skinnaamassa eka kertaa. Soutajalle noustaan.

Jacksonissa, kohti Isokurun kotaa

Aleksi Pyhällä, hotellin yläpuolella

Heidi Pyhällä, Saunakurun takapuolella, eli tuttavallisesti mäen nimi on Perse

Melomassa Pyhäjoella

Julkaistu: 23.9.2017

Tätä on monta kertaa syksyllä tullut mietittyä, mutta eipä ole saanut aikaiseksi, joten kyllä nyt oli jo aikakin lähteä melomaan Pyhäjoelle. Pyhäjoki lähtee Pyhäjärvestä ja laskee lopulta Kemijokeen. Joki ei ole kovinkaan iso ja melkoisen matala se oli monin paikoin mikä huomattiin kyllä. Meillä ei kauheasti melomiskokemusta ole, joten meille joki oli aivan passeli. Välillä virtausta oli ja vähän kiviä sai väistellä ja välillä sitten pitempää suvantokohtaa.

No mutta lähdetään alusta. Otin yhteyttä Lucky Ranchiin, että olisiko heiltä mahdollista vuokrata kanoottia ja saada kyyditystä joelta pois. Ja kyllähän se onnistui, niin ei muuta kuin perjantaina lasten kanssa kohti Pyhää. Johannalla oli oma reissu Rokualle, joten hän ei nyt melomaan lähtenyt. Ruska oli kyllä mahtavan näköinen kun kohti Pyhää ajeltiin ja aurinko paisteli. Lauantaiaamuna oli sitten vähän pilvisempää, muttei kuitenkaan satanut joten ei muuta kuin retkelle. Ajeltiin Lucky Ranchin pihaan Pyhäjärven toiselle puolelle ja sieltä saatiin Antilta ohjeet miten kanooteille löydetään ja että kun tullaan reitin päätepisteeseen niin soitetaan hänelle, niin hän tulee hakemaan meidät sieltä. Siispä kohti kanootteja.

Kanootit Pyhäjoen rannalla

Pyhäjoki

Jokihan lähtee tosiaan Pyhäjärvestä, mutta me lähdimme vähän lähempää Harjulan lähettyviltä. Aluksi oli oikein mukavasti virtaavaa vettä ja heti pääsi melomisen makuun. Harvoin kun tulee tätä harrastettua, niin kyllä siinä vähän adrenaliiniäkin taisi erittyä kun ohi kivien ohjailtiin. Vettä oli vähän ja monta kertaa pohjakosketuksia otettettiin. Aleksi oli keulassa, Heidi keskellä ja minä pidin perää. Aleksi pyrki huutelemaan jos isoja kiviä näkyy, mutta ei niitä kaikkia kyllä sieltä nähnyt ja välillä oltiin vähän jumissakin.

Melomassa

Yksi kolmekuuskymppinenkin tehtiin, jotta päästiin jatkamaan matkaa. Mitään varsinaisia läheltä piti tilanteita ei kuitenkaan ollut. Semmoinen puolitoista tuntia kun oli melottu tultiin kodalle joka on pystytetty nimenomaan melojia varten. Käsittääkseni sen kummemmin polkuja ei tuolle kodalla tule, joten ihan rauhassa saatiin siinä tulistella ja makkarat paistaa. Tuo kota tuli, ehkä tätä pätkää ajatellen vähä aikaisin, ehkä kun kolmasosa oli melottu, mutta jos tosiaan lähtisi Pyhäjärveltä liikkeelle, niin silloin tuossa vaiheessa jo varmasti taukoa kaipaisi. No joka tapauksessa kanootti maihin ja nuotioon tulet.

Kota Pyhäjoen varrella

Joki menee tuosta koivun edestä. Aika korkeat kasvillisuudet oli suurimman osan matkasta joen reunoilla.

Lämpimiä voileipiä.

Tauon jälkeen jatkettiin matkaa ja tässä vaiheessa joessa onkin pidempi suvantokohta. Ei se auttanun kuin meloa eteenpäin. Heidi meni tässä vaihteeksi eteen ja Aleksi oli keskellä. Varmaan reilu tunti oli melottu kun tuli sopiva kohta vähän rantautua ja Aleksi siirtyi taas eteen ja Heidi keskipaikalle. Tässä suvantovaiheessa joki oli myös reilusti syvempi. Yksi kalastajaparikin siinä rannalla nähtiin, harria kuulemma voisi saada, mutta ei ollut kala ollut syönnillään. Tämä suvantopätkä rupesi jo tuntumaan vähän pitkältä, mutta pikkasen suklaata, niin kyllähän sitä taas jaksoi ja vihdoin joki rupesi taas muuttumaan matalammaksi ja huomasi, että veden pinnalla lehdet taas selkeästi liikkuivat vauhdikkaammin virran mukana.

Kohta olikin taas ihan kunnon virtausta ja kummasti jaksoi taas paremmin kun oli vähän tekemistä ja ohjailemista. Taas oli matalaa ja pohjakosketuksilta ei vältytty, mutta mitään ongelmia ei kuitenkaan ollut. Minä ohjailin ja lapset meloivat 🙂 No meloin minäkin, ainakin välillä. Loppupäässä reittiä on tosi paljon mutkia ja olipa yllätys kun yhden mutkan takaa käännyttiin ja parikymmentä metriä meidän edestä lähti joutsenpari melkoiselle metakalla lentoon! Hieno näky! Vielä viimeiset metrit ja tultiin sillalle jolle oli tarkoitus retki lopettaa. Lucky Ranchin Antti oli arvioinut aika hyvin meidän vauhdin ja oli valmiina odottamassa rannassa. Kanootti peräkärryyn ja takaisin päin. Käytiin viemässä kärry tilan pihaan ja lapset jäivät katselemaan ja syöttämään hevosia ja me käytiin hakemassa Antin kanssa meidän auto vielä lähtöpaikalta. Tosi hieno reissu oli ja voin kyllä suositella kaikille. Myös semmoisille jotka eivät ole ennen juurikaan meloneet. Välillä on vähän virtausta, välillä ei ollenkaan. Ruska oli upean näköinen ja eväät maistuivat aivan loistavilta!

Lopuksi käytiin vähän vielä tutustumassa Lucky Ranchin tarjontaan. Siellä on tosiaan hevosia useita joiden kanssa järjestetään ratsastusretkiä lähimaastoihin. Ennenkaikkea lännenratsastustaitoja hiotaa täällä. Ja myös majoitusmahdollisuus on talon alakerrassa. Snowsurffista kiinnostuineille löytyy Ilahun lautoja ja läheisen Soutajan rinteille pääsee helposti laudoilla laskemaan. Pitäisi käydä itsekin testaamassa tuo Snowsurf, se voisi vanhalle lumi- ja rullalautailijalle olla mukavaa hommaa.

Heidi syöttämässä hevosia.

Mustangin sukuisia ”lännenhevosia” ja taustalla Soutaja, jonne voi tehdä retkiä sekä hevosilla, että snowsurffin kanssa.

EM-koris 2017

Julkaistu: 05.9.2017

Susijengi Auuuuuu!

Käytiin Aleksin kanssa viime viikonloppuna katsomassa Hartwall areenalla 6 peliä koripalloa. Olihan hieno reissu! Lauantai-aamuna lähdettiin Oulusta ja ensin mentiin käymään sukulaisten luona ja sitten yhden aikaan junalla kohti Hartwall-areenaa. Meillä oli päiväliput sekä lauantaille, että sunnuntaille niin saatiin katsoa korista ihan reilusti. Molempina päivinä 3 peliä ja päivät huipentui aina Suomen trillereihin.

Ensimmäisenä pelinä oli Puola – Islanti. Islanti vaikutti olevan ainoa maa Suomen lohkon joukkueista joka ei oikein pysynyt vauhdissa mukana, mutta sen kyllä korjasivat Islannin fanit! Hyvä tunnelma oli hallissa heti alusta alkaen ja faneja paikalla paljon. Heille oli järjestetty hieno päivä kun heti pelin jälkeen pääsivät ylimääräisellä junavuorolla Tampereelle katsomaan jalkapalloa, MM-karsintapeliä Suomea vastaan. Islannin HU-kannatus jäi mieleen jo edelliseistä jalkapallokisoista ja kylläpä tuo toimi hienosti myös sisähallissa.

Päiväpeleissä ei ollut halli lähellekään täynnä, niin istumaan pääsi aivan huippupaikoille. Suomen peleissä meidän paikat oli aika korkealla, mutta ei se haitannut ollenkaan. Korista kyllä näkee noilta kaikilta paikoilta tosi hyvin, ei ole kaukaloa ja pleksejä näkymää peittämässä ja pelivälinekin on iso verrattuna vaikkapa jääkiekkoon. Puola joka tapauksessa voitti reilusti Islannin ei niin kovin korkeatasoisessa pelissä. Tuttujakin oli paikalla ja siinä yhdessä pelejä katseltiin. Eka pelin jälkeen käytiin vähän jaloittelemassa Pasilan viihtyisässä miljöössä, mutta kun ei kahvilaa löytynyt, niin palattiin areenalle kahville ja odottamaan Ranska – Kreikka pelin alkua. Tämä toinen peli olikin jo korkeatasoista korista ja kovaa vääntöä. Ranska siinä lopulta nousi voittoon vajaalla kymmenellä pisteellä. Vähän Ranskan pelissä näkyi takamiehen puute, Tony Parkeria olisi kentälle kaivattu. Tämän pelin jälkeen koko halli tyhjennettiin, koska Suomen peliin oli erilliset liput. Hetkeksi siis ulos ja sitten takaisin halliin ja vähän syömään roskaruokaa.

Suomen peli Sloveniaa vastaan olikin sitten kunnon trilleri, joka ikävä kyllä päättyi tappioon. Tunnelma hallissa oli aivan mieletön ja meteli korvia huumaava. Aivan mahtavaa! Nyt oli kunnolla urheilujuhlan tuntua! Itse pelistä on varmasti kirjoitettu muualla jo tarpeeksi, mutta sanotaan nyt vielä, että olihan ne Dragicin 24 pistettä eka puoliskolla aika kova määrä. Pelin lopun Markkasen loukkaantumisen hämmentäminä siirryimme juna-asemalle ja siitä kohti Espoota ja yöpaikkaa joka oli siellä sukulaisten luona.

Aamulla ei ollutkaan mihinkään kiire vaan rauhassa vietettiin aamupäivää ja nautittiin vieraanvaraisuudesta. Sitten yhden aikoihin taas junalla Pasilaan ja kohti areenaa. Ranska – Islanti ja Slovenia – Kreikka olivat iltapäivän ohjelmassa. Islantilaisilla faneilla oli taas hyvä meno, vaikka joukkue ei Ranskan perässä pysynytkään. Slovenia – Kreikka oli hyvää vääntöä ja varsinkin Slovenian 18-vuotias juniori kiinnitti huomiota. Varmasti on kova pelaaja tulossa. Slovenia ottikin niukan voiton Kreikasta. Ja taas halli tyhjäksi ja odottelemaan Suomen peliä. Ja minkälainen peli se olikaan! Siitä on lehdet kirjoittaneet ja kaikki hehkuttaneet. Ei voi muuta kuin olla onnellinen, että pääsi seuraamaan tuommoisen jännitysnäytelmän paikan päällä. Aivan käsittämätön tunnelma ja jännitys. Ääni lähti huutamisesta, kämmenet hellänä taputtamisesta ja korvat soi metelistä. Ja pää pyörällä Susijengin taistelusta! Uskomaton kahden jatkoajan voitto.

Näkymät meidän paikoilta Suomi – Puola peliin. Muuta kuvamateriaalia ei kerennytkään Suomen peleistä ottaa.

Toiseksi yöksi mentiin Aleksin kanssa Pasilaan hotelliin ja aamulla sitten kotia kohden. Oli kyllä oikein kunnon miniloma. Töihin kun pääsi niin tuntui kuin olisi ollut pitkäänkin pois ja pitäisi kysellä työkavereilta, että mitäs kaikkea on tapahtunut sillä aikaa kun olin pois. Missasinhan kuitenkin jopa 3 tuntia työaikaa. Mutta niin paljon kerkesi tapahtua parissa päivässä, että monesti ei viikon lomallakaan tapahdu niin paljoa. Siellä areenalle jotenkin siirtyi toiseen aikaan ja paikkaan. Siellä vaan katsottiin korista ja välillä vähän syötiin ja juteltiin ja vietettiin aikaa ja yhtäkkiä koko päivä oli taas mennyt.

Ensi viikonloppuna Aleksi pääseekin pelaamaan omia pelejään, kun B-poikien SM-sarjan karsintaturnaus pelataan Oulussa. Etelästä tulee kovia joukkueita Oulun hornankattilaan Urheilutalolle mittaamaan oululaisten tasoa. Toivotaan hyviä pelejä ja kovaa taistelua.

Mutta sitä ennen vielä tänään Suomi – Kreikka. Kova peli on taas odotettavissa!

Talven suunnitelmia, Zillertal! Ja vähän kesän muistelua.

Julkaistu: 27.8.2017

Alkaa pikkuhiljaa illat pimenemään ja kelit kylmenemään, toivottavasti muutamia lämpöisiäkin päiviä vielä tulee. Minä kyllä tykkään syksystä kovasti, että ei haittaa vaikka pikkuhiljaa jo alkaakin kylmenemään ja pimenemään. Kesä on ollut hieno! Kesän suunnitelmat on toteutuneet aika lailla kaikki ja ainakin Pyhä – Luosto MTB tuli siihen vielä ekstrana lisää. Lofootit oli mahtava paikka, Huttujärven vuokratupa oli tosi hieno, Syöte MTB oli rankka ja hieno, samoin Pyhä – Luosto MTB. Uimassa ei montaa kertaa tullut käytyä, että vissiin vähä vilpoisempi kesä oli kuin joskus.

Talveksi suunnitelmat alkoivat hahmottumaan jo joskus viime keväänä. Johannan kanssa puhuttiin ja mietittiin, että voitaisiin jotain siistiä tehdä. Lopulta suunnitelmat rupesi selkenemään ja todettiin, että nyt on se hetki kun voidaan joko tehdä jotain vähä repäisevämpää tai jäädä miettimään ja harmittelemaan kun hyvä idea oli ja ei sitä toteutettu. Onneksi päätettiin toimia ja niinpä tammikuussa lähdetään koko perheellä Zillertalin alueelle kahdeksi kuukaudeksi laskettelemaan! Kämppä on sieltä hommattu ja vuokrasopimus kirjoitettu, lasten koulujen kanssa on asiasta sovittu ja omien työnantajien kanssa myös. Kaikki meni tosi hienosti ja joka suunnassa oltiin innoissaan meidän suunnitelmista. Koulujen rehtorit olivat heti myötämielisiä suunnitelmille (Aleksi on siis kasilla ja Heidi kuutosella) ja ei tarvii kuin itsellä enää hommata se karttakeppi… Opettajien kanssa pitää joulun lähestyessä käydä läpi suunnitelmat tuon ajan opetuksista ja ottaa kirjat mukaan ja sitten opiskellaan porukalla siellä. Saa nähdä miten se esimerkiksi tuo kasiluokan matikka rupeaa mieleen palailemaan. Toisaalta esim. saksan opiskeluun tästä on varmasti hyötyä ja toisaalta tästä saa paljon semmoista oppia mitä koulusta ei saa.

Mayrhofenissa talvella -93. Kuvaajana toimi isä.

Asetumme asumaan Zillertalin laaksoon Schwendaun kylään jonka lähin keskus on Mayrhofen. Zillertalin alueella on monia keskuksia joissa kaikissa voi laskea samalla hissilipulla. Mayrhofenissa olen käynyt 90-luvun alussa ja silloin siellä oli yhdet parhaista puuterikeleistä missä olen päässyt laskemaan, eli varmaan nytkin on myös 😉 Tässä varmaan muutamakin postaus tulee syksyn mittaan tästä aiheesta.

Tuota reissua ennen on myös toinen ulkomaan laskettelureissu, kun joulu vietetään vähän erilaisissa maisemissa kuin yleensä. Johannan serkku asuu Ruotsissa ja menee naimisiin tapaninpäivänä ja häitä vietetään Vemdalenin laskettelukeskuksessa, pari sataa kilometria Åresta etelään, noin Sundsvallin korkeudella. Menemme sinne jouluaatoksi ja olemme vajaan viikon siellä. Sitä ennen toivottavasti muutama kerta keretään Pyhällä käymään, ainakin 8.-10.12. Free’kend-avajaisissa.

Mutta sitä ennen vielä on toki monenlaista, esimerkiksi viikon päästä minä ja Aleksi lähdetään Helsinkiin katsomaan koriksen EM-kisoja. Susijengi auuuu!

Pyhä – Luosto MTB reitin avajaiset 19.8.2017

Julkaistu: 20.8.2017

Sopivasti Pyhä – Luosto MTB reitin avajaisviikonloppua edeltävällä viikolla julkaistiin uusi Pyhä Luosto kansallispuiston järjestyssääntö. Siinä avattiin melkein kaikki polut maastopyöräilylle uuden Pyhä-Luosto reitin lisäksi. Mahtava homma!

Itse avajaistapahtumaa edeltävänä yönä heräilin muutaman kerran asuntovaunussamme aika kovaankin vesisateen ropinaan vaunun kattoon. Joskus aamuyöstä piti ruveta tarkistamaan puhelimesta uudestaan sääennustuksia ja todeta, että edelleen luvataan, että sade loppuu kymmeneen mennessä ja päivän mittaan aurinkokin tulisi paistamaan. Näillä tiedoilla sitten vielä hetki unta.

Edeltävä viikko oli menny pääosin lepäillessä, yhden pyörälenkin kävin edellisen viikonlopun patikoinnin päälle, mutta muuten otin rennosti. Nettiä selailin ja lueskelin, että mites niiltä krampeilta vois yrittää välttyä. Jossain vaiheessa sitten päätin, että vettä en ota mukaan ollenkaan, pelkällä urheilujuomalla mennään (2 litraa juomapussissa ja 0.75 litraa juomapullossa) ja juomapulloon lisäsin vielä pari hyppysellistä merisuolaa. Lisäksi Syöte MTBn ihan ok kokemuksien perusteella päätin uskaltautua luottamaan pääosin energiageeleihin energian lähteenä. Joskus aiemmin sain mahani aika lailla sekaisin kun energiageeliä söin, niin en hirveästi ole niitä uskaltanut käyttää viime aikoina. Lisäksi vielä pari energiapatukkaa mukaan.

Meillä oli kavereina reissussa sama porukka joiden luona oltiin Syöte MTBn aikoina vieraina, eli Samin ja Kirsin perhe, omassa asuntoautossaan toki, ei sentään kaikki meidän vaunuun mahduta. Sami ja minä ajoimme 81km matkan ja Kirsi 45km matkan ja Johanna oli lasten kanssa taas kannustusjoukoissa. Tuo 81km ei tainnut ihan tulla reitillä täyteen. Samilla Polar näytti 74km ja minulla Sports tracker 77km. Eli sovitaan matkan olleen noin 80km… Joskus kymmenen jälkeen polkaistiin ylös Calletalon edustalle vaunualueelta ja haettiin numerolaput. Ilmoittautuneita oli loppujen lopuksi 60. Ennakkoon taisi olla noin 50 ilmoittautunutta. Ihan mukava määrä siis ensimmäistä kertaa järjestettyyn tapahtumaan. Lucky Ranch oli ennakkoluulottomasti ottanut riskin ja lähtenyt tapahtumaa järjestämään.

Lähdön odottelua Kirsin ja Samin kanssa Callen pihassa. Jupe piilossa Väylän 11 takana.

Lähtöalueella näkyikin tuttuja naamoja, tosin enimmäkseen laskettelupiireistä tuttuja. Maastopyöräily on kyllä monen laskettelua harrastavan suosima kesätreeni, että sinällään ei ollut yllätys nähdä tuttuja ja oltiinhan nyt ”kotitunturissa”.

Itse reitin aloitus oli ehkä hieman yllätys. Olin olettanut, että reitti lähtee Calletalon pihasta hotellin ohi ja tietä alas ja Naavan vierestä latupohjalla, mutta reitti lähtikin Callen pihasta kohti Tajukangasta ja sinistä rinnettä suoraan alas kohti Expressin ala-asemaa. Vähän ennen ala-asemaan sitten vasemmalle ja mökkien vierestä tietä pitkin latupohjalle ja kohti Pohjoisrinteitä. Aluks joitakin kilometrejä latupohjaa ja sitten poluille. Reittiä on enemmän kuvailtu aiemmassa kirjoituksessa. Tuo lasku oli kyllä vauhdikas ja öisen sateen jälkeen vähän se märkä nurmikko hirvitti. No katsoin kun kärkeen lähtenyt Rovaniemen junnukolmikko paahtoi menemään, että ei kait se auta kuin antaa mennä vaan.

Lähtö on tapahtunut. Johansenin Jani ainakin hyvillä fiiliksillä 🙂

Matka lähti hyvin käyntiin ja fiilis oli hyvä. Pidemmälle matkalle lähtijöitä oli lopulta parikymmentä ja suurin osa olikin siinä yhdessä nipussa. Kärkimiehet (-pojat) menivät kyllä menojaan aikalailla saman tien. Samoin Sami katosi horisonttiin Rovaniemen poikien peesissä. Tämä nyt ei minulle yllätyksenä tullut, hävisinhän Syötteellä Samille noin tunnin. Joka tapauksessa oma ajokin tuntui aivan mukavalta ja yritin muistaa ajoissa ruveta myös niitä geelejä syömään, ettei energiat pääse loppumaan. Parin kymmenen kilsan paikkeilla oli huoltopiste ja olinkin ihmeissään kun sinne tulin ja aikaa ei ollut mennyt kauhean paljon yli tunnin. Siitä sitten Luostoa kohden ja Luostollekin saavuin reilusti yli tunnin nopeammin kuin edellisellä kerralla. Kun lyhyt ja pitkä reitti erosivat eri poluille ajoin toista tuntia aivan yksin. En nähnyt ketään edessä, eikä ketään näkynyt takana. Se oli vähän jännä tunne ja kun Luostolla oli pitempi pätkä latupohjaa ajaessa, että ei ollut mitään opasteita, niin tottakai jo rupesin miettimään, että olenko enää oikealla reitillä. No kun tiesin, että Luosto on vasemmalla puolella ja oikealla puolella on autotie, niin ei siitä oikeen minnekään eksymäänkään pääse ja jatkoin matkaa. Kun sitten tultiin Luoston perälle niin tulikin tuttuja nuolimerkintöjä eteen ja jatkettiin pikkuhiljaa takaisin päin. Puolimatka rupesi olemaan käsillä ja aikaa ei ollut mennyt kuin reilu kaksi tuntia. Rupesin miettimään, että kuinkahan paljon liian lujaa olen aloittanut, milloin iskee krampit ja milloin sippaa ukko. No tiesin kyllä myös, että suurin osa pidemmän matkan ajajista oli edelläni, että en minä yksin ollut mitenkään erityisen lujaa aloittanut. Reitti oli kyllä huomattavasti kuivempi kuin edellisellä kerralla ja rengasrikoilta oli säästytty ja kuviakaan ei pahemmin tullut otettua. Nopeasti noista pikku tauoista kertyy lisää aikaa.

Jossain vaiheessa Luoston kierroksella oli aikaa ottaa selfie

Lopulta jonkun mutkan takaa ilmestyi muita kilpailijoita eteen. Siellä oli pyörä nurinniskoin ja viimeiset kumin pumppaamiset käynnissä. Pysähdyin siihen juttelemaan ja jatkettiin yhtä matkaa kunnes iloisesti jutteleva kaksikko katosi kevyesti pyöritellen mutkien taakse. Vähän tämän jälkeen tuli myös ensimmäiset kramppitunteet. Oikea sisäreisi taas. Ei kuitenkaan pahasti krampannut vaan varoitteli vaan, että äläpä unohda. Pian tultiin Ametistikaivoksen kahvilan pihaan ja Luoston kierros oli suoritettu. Tätä pätkää en viimeksi ajanut ja tuo oli kyllä mukavan helppo latupohja ajella. Kilsoja tuli ihan reippaasti, mutta toisaalta se oli helppoa ajelua ja Luoston valtavia rakkapeltoja kerkesi myös ihailla. Kahvilalta lähteekin sitte pitkä lasku Pyhälammen laavulle. Sitä oli mukava päästellä menemään. Sitten Latvavaaran kierros ja reitin jyrkin nousu takaisin huoltopisteelle. Siinä taas suklaata, banaania, pähkinää ja juotavaa naamaan ja kohti Kapustan nousua. Siinä jo krampitkin olivat päässeet valloilleen ja piti talutella pitkiä pätkiä nousua ylöspäin. Kapustalta sitten kivikkorytyytystä alaspäin ja Huttutunturia ylöspäin ja pitkä lasku Huttujärvelle. Siitä hiekkatietä pitkin ja sitten kohti Kiimaselkää. Kiimaselän jälkeen polkupätkät kulki tosi hyvin huoltopisteen suklaiden ja vielä niiden jälkeen syödyn geelin voimalla, mutta kun tultiin latupohjalle ja tuli pari nousua niin taas rupesi kramppaamaan reidet. Taluttelua mäet ylös ja varovaista pyörittelyä muuten ja matka eteni pikku hiljaa. Jo aiemmin jossain siellä Luoston takana kun en ketään ollut nähnyt aikoihin rupesin juttelemaan itselleni ja taas oli sen aika. ”Tuosta nuin ja taas mentiin kymmenen metriä, näin se matka etenee ei muuta ku eteenpäin, onha tämä rankkaa, vaan etenee kuitenkin”. Tuntuu tuo melko hölmöltä välillä, mutta kun yksin taistelee itseään vastaan, niin kai sitä jotenkin täytyy tsempata. Kaverin kanssa ajaessa voi jutella toiselle. Eikä tämä ollut eka kerta tosiaankaan. Olen puhunut paljonkin itselleni, se tässä nyt paljastettakoon 🙂 No mutta yhtäkkiä oltiin Pohjoisrinteillä ja siitä hetken päästä jo lähdettiin taas sinistä rinnettä ylöspäin ja kohti loppuliukua. Ei mitään mahdollisuutta ajaa tuota sinistä rinnettä, enkä usko että kukaan sitä ajoikaan. On se kuitenkin sen verran jyrkkä pyörälle. No siitä taluttelun jälkeen loppuliuku Callen pihaan ja reitti oli taitettu ajassa 5h35min. Oli kyllä yllätys tuo aika itselle! Olin ajatellut, että jos alle seitsemän tunnin yrittäisi ja kuusi ja puoli tuntia on jo kova saavutus.

Parikymmentä metriä maaliin.

Voittaja, eli Rovaniemen kova junnukuski, Niko Heikkilä (15-v) taittoi reissun aikaan 3h41min! Siinä on pyörä saanut kyytiä. Sama poika pärjäsi myös Syöte MTB miesten 60 kilometrin matkalla sijoittuen siellä neljänneksi. Hän on junnujen maajoukkuekuski ja näyttää kyllä, että sieltä voi tulla vaikka minkälaista menestystä! Onnea voittajalle ja tsemppiä tuleviin koitoksiin!

Sitten vähän pyörän huuhtelua ja lohikeittoa ja palauttava juoma Callen terassilla. Pikku hiljaa rupesi tuntumaan taas ihan mukavalta siinä tuttujen kanssa matkaa kertaillessa. Saunominen Kuusirannan elämyssaunassa olisi kuulunut myös osallistumiseen mukaan, mutta meillä oli siinä vähän muuta suunnitelmaa, niin emme sinne kerenneet. Huttu-uulassa pitsat ja sitten vielä illalla takaisin Calleen palkintojen jakoon, mutta arpaonni ei tällä kertaa meitä suosinut, vaikka Heidi pääsikin voittonumeroita sanomaan. Jääkiipeilylahjakortti ja Pyhän kausikortti menivät muille, mutta eipä sille voinut mitään, hieno päivä takana joka tapauksessa. Siitä vielä varovainen kävely pimenevässä illassa alas vaunualueelle ja ei paljon unta tarvinnut houkutella.

Mietteitä, palautetta, ajatuksia

Tapahtuma oli tosi mukava ja omalla kotikutoisuudellaan myös lämminhenkinen. Kuitenkin kun ensimmäistä kertaa tapahtu järjestettiin, niin muutamia asioita jäi mieleen. Ensinnäkin reittimerkinnät, vaikka niitä olikin monissa paikoin ja hyvin, niin kuitenkin jokainen risteys olisi hyvä merkata erikseen. Kun tottuu joissakin risteyksissä näkemään sen nuolen, niin sitten seuraavassa risteyksessä ei osaa katsoa sitä pelkkää maastopyöräreitin merkintää, vaan olettaa, että jos pitäisi kääntyä, niin se olisi erillisellä nuolella merkattu (Kiimaselällä taisi olla ainakin tämmöinen merkkaamaton risteys). Samoin joissakin risteyksissä se maan rajassa oleva merkintä olisi hyvä saada ylemmäs. Ainakin siinä kun lyhyt ja pitkä reitti erosivat ja tultiin Luoston suunnasta takaisin niin yksi kaksikko lähti väärään suuntaan ja kiersi aika paljon ylimääräistä. Toisen kaksikon kerkesin huutaa kääntymään ympäri, hekin olisivat lähteneet kiertämään Latvavaaraa väärinpäin.

Jos tapahtuma jatkossa kerää enemmän porukkaa, niin kannattaa kyllä miettiä sitä Lampivaaran nousua Ametistikaivokselle. Nyt porukkaa oli sen verran vähän ja jollain tasolla samavauhtista, että kohtaamisia siinä ei tainnut pahemmin tulla. Mutta jos nopeita ja hitaampia kuskeja molempia tulee reilusti lisää, niin siinä on semmoinen paikka jossa saattaa olla kisavauhdilla alaspäin tulevia ja retkivauhdilla ylöspäin meneviä ja ettei sitten tulisi siinä kolareita.

Loppunousu olisi minun mielestä kiva, ja muutaman muunkin mielestä joiden kanssa juttelin, pystyä edes yrittää ajaa. Nyt se oli selvyys, että täytyy taluttaa. Joko tien kautta kiertäen tai sitten rinteeseen pitäisi nauhoilla tehdä reitti jota pitkin sen voisi ajaa siksakkia rinne ylös. Jotenkin mukava tunne olisi kun siinä lopussa pääsisi ajaen ylös asti.

Joka tapauksessa tosi hieno reitti ja toivottavasti se löytää ajajia myös kisan ulkopuolella. Ja toivottavasi myös tämä kisa saa jatkoa ensi vuonna. Itse ainakin aion osallistua.

No mutta näin se alkaa olla ”kisakausi” tältä kesältä paketissa! Ja muutenkin vauhdilla mennään kohti syksyä. Talvea tässä jo mietitään kovasti ja suunnitelmat etenee hienosti.

————

Kuvat otti selfietä lukuunottamatta Johanna.

Huttujärven vuokratupa Pyhällä

Julkaistu: 13.8.2017

Lapset aloitti kouluvuoden torstaina, niin johan sitten perjantai piti ottaa vapaaksi, ettei liian rankka aloitus tule. Torstaina lähdettiin illalla ajelemaan Pyhälle, Huttujärven vuokratupa oli meille varattu perjantain ja lauantain väliseksi yöksi. Sääennusteet lupailivat oikein mukavaa keliä, n. 15 astetta lämmintä ja pilvipoutaa, lauantaille vähän lämpimänpääkin. Keskiviikkona kotona pakkailtiin jo kamoja reppuihin, jottei vaunulla tarvitsisi reppuja enää paljon availla. Oli taas vähän hankala miettiä mitä kaikkea voisi tarvita tuommoselle reissulle. Otettiin siis varmasti ihan liikaa tavaraa. Vaatetta ainakin oli myös kylmän ja sateen varalle, onneksi kumpaakaan ei tullut.

Perjantaina Noitatunturin ja Peurakurun kautta Huttujärvelle

Perjantaiaamuna syötiin vaunulla aamupala ja pakattiin vielä loput tavarat reppuihin. Johanna otti reppuun pienen kylmälaukun ja sinne yhden kylmäkallen niin saatiin makkarat ja voi pysymään hyvinä ainakin mökille asti.

Huttujärven vuokratupa on siis Metsähallituksen ylläpitämä tupa jonka voi luontoon.fi sivun kautta vuokrata itselleen. Hintaa oli 50 euroa. Pyhän alueelta löytyy toki myös monia ilmaisia tupia, mutta haluttiin tuommoinen saunallinen mökki, jossa saadaan rauhassa olla oman perheen kesken.

Pyhällä Metsähallituksen paikka on Luontokeskus Naava. Mentiin sinne kymmenen aikoihin aamulla ja kuitattiin mökin avain itsellemme. Sitten Naavan kahvila Loimuun vielä aamukahville ja pullalle, että jaksaa lähteä patikoimaan.

Aamupullat kahvila Loimussa luontokeskus Naavan tiloissa

Isokuru ja Oravanlampi

Suunnitelmana meillä oli, että menemme Huttujärvelle Noitatunturin yli ja ns. yläpolkua pitkin Peurakurun kautta kiertäen. Raskaampi matka siis ensin ja palataan sitten ns. alapolkua Karhunjuomalammen ja Isokurun kautta takaisin. Ensiksi siis suunta kohti Perherinteitä ja siitä vanhan tuolihissin ala-aseman vierestä kansallispuistoon ja polkua pitkin Isokurun kodalle. Tuo polku on todella helppokulkuinen ja Isokurun kodalle asti pääsee vaikka lastenvaunujen kanssa jos haluaa. Se on semmoinen leveä sorapolku jota pitkin on tosi helppo kulkea. Kodan viereen oltiin rakentamassa uutta rakennusta, epäilisin, että puuvarasto siitä tulee, siltä se ainakin näytti. Emme jääneet tähän sen kummemmin ihmettelemään kun tuossa on tullut käytyä niin usein ja matkaakaan ei oltu tultu kuin vähän reilu kilometri vasta. Ei muuta kuin portaita alas Isokurun pohjalle.

Isokurun portaat

Isokurun pohjalla kulkee leveät pitkokset. Ei ne oikein ole edes pitkokset, enemmänkin kuin laituri ja sitä pitkin on helppo liikkua. Jos lähtee oikealle portailta pääsee koko kurun läpi Pyhänkasteenputoukselle ja sieltä portaita ylös Uhriharjun kautta Karhunjuomalammelle. Tuo on oikein mukava ja helppo päiväretki. Karhunjuomalammella on kaksi laavua joissa makkarat saa paistettua. Meidän tarkoitus oli kuitenkin mennä sinne Noitatunturille joten lähdimme portailta vasemmalla ja hetken päästä portaita ylös toiselle puolelle Isokurua Ukonhatun alarinteille ja kohti Oravanlampea. Oravanlammen polku on perinteisempää metsäpolkua, välillä melko kivikkoista ja juurakkoista. Jopa melko hankalakulkuista välillä. Tuolle polulle talvella lasketaan kun on käyty Ukonhatulla (eli Kakkosella) skinnaamassa.

Aleksi matkalla Oravanlammelle

Ukonhatun metsää. Kuvan otti Aleksi

Oravanlammella pidettiin pikku tauko ja syötiin eväsvoileivät ja vähän pähkinää ja suklaata ja vähän juotavaa. Muutama muukin retkeilijä nähtiin laavulla, mutta ei siinä samanlaista ruuhkaa ollut kuin keväällä aurinkoisena päivänä kun toistakymmentä takamaastojen kiertäjää voi olla makkaraa paistamassa.

Oravanlampi

Noitatunturi, Kuorinkikuru ja Peurakuru

Oravanlammelta alkaa reitin vaikein osuus, nousu Noitatunturille. Aluksi nousu on mukavaa metsäpolkua, mutta aika nopeasti nousu alkaa jyrkkenemään ja puurajan jälkeen kiipeilläänkin sitten rakassa.

Ylöspäin

Se oli ainakin oman rinkan kanssa kohtuu raskasta ja kun olin köyttänyt rinkan päälle kaksi makuupussia jotka veivät painopistettä vähän taaksepäin niin sai olla tarkkana tasapainon kanssa. Tuuli oli aika kova, mutta onneksi etelän suunnasta, niin t-paidalla tarkeni oikein mukavasti.

Rakkaa

Pakko tähän väliin vähän kehua merinovillaa. Xxlstä alennuksesta löytyi Devoldin merinovilla t-paitoja ja se oli kyllä tällä reissulla aivan loistava vaate. Selkä kastui rinkan kanssa läpimäräksi, mutta kun rinkan otti pois, niin ei mennyt kauankaan kun paita oli taas kuiva ja ei missään vaiheessa tuntunut kylmän märältä niinkuin normi t-paita tuntuisi. Ja eihän normaali puuvillainen t-paita kuivukaan kyllä tauon ainaka mihinkään. Noniin, jatketaan matkaa. Rakkaa pitkin siis noustaan Noitatunturin huipulle. Talvella ei kestä kauankaan laskea tuota pätkää alas, mutta kyllä sitä nyt hetki jos toinenkin kiivettiin ylös. Kellosta en katsonut, mutta varmaan lähemmäs tunti kiivettiin. Huipulla oli tosiaan sen verran kova tuuli, että muutamat kuvat siinä vaan otettiin ja jatkettiin toiselle puolelle Noitatunturia. Heidille tämä oli ensimmäinen kerta Noitatunturin huipulla, Aleksi on käynyt nyt kesällä ja talvella ja Johanna kahteen otteeseen kesällä. Itse olen käynyt nyt kahdesti kesällä ja suunnilleen kerran talvessa siellä ihan huipulla tulee käytyä. Yleensä laskuun lähdetään talvella jo ennen huippua, kun ei tuosta huipulta kovin hyvää laskua saa. Paras lasku on Pikkukurun seinämillä vähän alempana.

Huipulla

Kultakero, eli ykkönen Noitatunturilta nähtynä

Luosto, toisessa päässä tunturiketjua

Huiputuksen jälkeen lähdettiin laskemaan alas kohti Anninkinlampea ja Kuorinkikurua. Kuorinkikurun paikkeilla tuuli oli tyyntynyt jo sen verran, että todettiin keittimen käytön olevan siinä jo mahdollista ja nälkäkin alkoi olla, eli lounastauon paikka. Kuorinkikuru on jyrkkäreunainen kuru ja siinä varmaan pisimpään keväällä/kesällä pysyy lumi, jos haluaa käydä kesähiihtoa kokeilemassa. Juhannuksen aikoihin siinä on kuvien mukaan usein hiihdelty. No nyt ei enää lunta ollut ja onneksi myös hyttyset loistivat poissaolollaan. Ja ei niitä viime reissulla kiusaksi asti olleita paarmojakaan enää näkynyt. Keitin tulille ja veden lämmitys. Meillä oli muutamia pussilounaita mukana ja syötiin niitä tuossa kaksi. Minä ja Johanna syötiin pasta carbonara puoliksi ja lapset söi pasta bolognesen puoliksi. Leipää syötiin jo Oravanlammella niin todettiin, ettei enempää nyt ruveta vettä lämmittämään, kun kuitenkin aika hikistä hommaa oli matkanteko ja monta kilometriä vielä jäljellä eikä vedenottopaikkaa ennen Huttujärveä olisi. Jälkikäteen ajateltuna litra lisää vettä olisi ollut paikallaan, vaikka oli meillä nytkin melkein neljä litraa yhteensä vettä.

Kuorinkikuru

Veden kiehumista odotellessa. Kuvan otti Heidi.

Sormi näyttää Huttujärven sijainnin. Kuvan otti Johanna.

Kuorinkikurusta lasketaan vielä hetken matkaa alas ja tullaan risteykseen josta pääsee oikealle lähtemällä Noitatunturin kierroksen loppupätkän Karhunjuomalammelle ja vasemmalle lähtee jo aiemmin mainitut yläpolku ja alapolku. Me lähdettiin nyt siis yläpolkua Laakakeron alarinteitä kohti Peurakurua.

Tämäkin reitti on tuttu talvelta skinnausreittinä kun Peurakurulle on menossa. Reitti kulkee kohtuullisen tasaisesti, mutta nousee kuitenkin pikkuhiljaa ylemmäs. Koko retken ajan mustikoita oli aika hyvin tarjolla polun varrella ja usein kun käännyin taaksepäin katsomaan, oli näkymä tämä:

Mustikkaa evääksi

Aivan Peurakurun reunalla ei tämä polku käy, vaan täytyy itse olla tarkkana jos haluaa sen käydä katsomassa, ettei mene siitä ohi. Kuru ei polulle oikein hyvin näy, mutta kyllä sen kohdan huomaa milloin ollaan lähellä. Me jätettiin reput polulle ja poikettiin katsomaan kurua lähempää. Talvella kun olen siellä ollut, on ollut aina aika sumuista, eikä oikein kunnolla ole nähnyt kurua ja siksikin se kiinnosti. No eipä sitä nytkään tuosta nähnyt oikein kunnolla, mutta kyllä se jylhältä näytti tuostakin sen mitä sitä näki.

Peurakuru

Muita ei kiinnostanut niin paljon, että olisivat lähteneet kiertämään tuonne reunoille, vaan jäivät ihailemaan maisemaa lähemmäs kurun päätä.

Peurakurulta jatketaan vielä vähän ylöspäin, mutta Peurakeron huipulle asti ei polku kuitenkaan nouse. Pikkuhiljaa sitten lähdetään laskemaan alas kohti Huttulomaa, jossa on myös tupa ihan yleisessä käytössä. Seuraavan päivän Tunturimaratonin puolikkaan kääntöpaikka oli tuossa Huttuloman kohdalla. Maratoonarit juoksivat ensin sitä alapolkua ja sitten takaisin päin tätä yläpolkua. Olipa reitin varteen laitettu muistutus juoksijoille:

Huttujärvi

Huttuloman jälkeen tullaan hiekkatielle jota pitkin loppumatkan Huttujärven vuokratuvalle pääsee. Hiekkatie tuntuikin jo ihan mukavalta kun rupesi jo jaloissa painamaan. Itse asiassa tuo laskeutuminen Peurakerolta alas oli tämän päivän rankin pätkä. Polvissa ja pohkeissa alamäki tuntui rankalta. Oikein tervetullut näky oli tupa kaivoineen! Heidi halusi heti testata kaivon ja pumppasi meille juomapullot täyteen raikasta vettä. Tuvan pihapiirissä oli erillinen saunarakennus jossa oli myös puuvarasto ja erikseen myös yleisessä käytössä oleva grillikatos ja ulkohuussi. Illalla joku pariskunta tulikin pyörillä grillikatokselle ja pystyttivät teltan sen viereen. Me taas käytiin tutkimassa ranta ja laituri jonne pääsee suon yli pitkospuita pitkin. Hillaa näytti suolla olevan ihan mukavasti. Laiturin vieressä oli myös soutuvene jota olisi myös saanut käyttää, mutta meillä ei nyt sille ollut tarvetta. Johanna alkoi kahvinkeittoon ja minä lähdin laittamaan saunan pesään tulia.

Huttujärven vuokratupa

Sammakko pitkospuiden varrella

Hilla

Laiturilla

Kahvi maistui hyvältä ja saunassa puut syttyivät helposti. Lapset kantoivat järvestä vettä pataan. Aleksi nosti veden järvestä ja toi puoleen väliin pitkoksia ämpärin josta Heidi toi sen saunalle ja vei tyhjän ämpärin Aleksille täytettäväksi. Ja me juotiin Johannan kanssa kahvia ja syötiin keksejä! Loistava työnjako!

Vedenkantoa

Sauna lämpeni aika nopeasti, joten ei muuta kuin löylyihin. Aivan loistavan pehmeät löylyt oli tässä saunassa ja päivän suorituksen jälkeen tuntuivat mukavilta. Matkaa tuonne tuvalle tulee noin 12km. Vähän tuntui vaihtelevan reitin varrella olevissa kylteissä tuo ilmoitettu matka, mutta tuo voisi olla aika lähelle osuva keskiarvo. Ja kun järvi oli lähellä niin pitihän se uimassa käydä saunasta päin. Saunan jälkeen ruvettiin ruuan laittoon, meillä oli mukana perunoita ja säilyketölkkilihapullia. Samoja mitä myös Lofooteilla Kvalvikan rannalla syötiin. Hyvältä maistuivat taas, mutta edelleen todettiin, että kotona kyllä syödään itse tehtyjä lihapullia, eikä koiteta noita säilykeversioita. Ruuan jälkeen lapset lähtivät poimimaan suolta hilloja, jotta saadaan jälkkärilätyille marjoja. Oli meillä hilloakin mukana, mutta kyllähän tuoreet hillat on parempia. Lätyt paistettiin ja syötiin ja siinä vaan istuttiin ja juteltiin ja kulutettiin aikaa ja sitten nukkumaan. Tuvassa oli neljälle sängyt ja meillä makuupussit ja tyynyliinat mukana. Peitotkin tuvassa on, mutta otettiin mieluummin makuupussit kuin kauheasti lakanoita. Tuvassa oli myös kaasuliesi ja takka sekä kamiina. Näistä me ei käytetty kuin kaasuliettä. Sen verran lämmin oli, että lämmitystä ei kaivannut. Peruskeittovälineet löytyy myös, eli ei tarvitse kuin omat astiat.

Parinkymmenen minuutin marjanpoiminnan tulos

Launtaina takaisin Karhunjuomalammen ja Isokurun kautta

Yö nukuttiin hyvin ja aamulla heräiltiin aikoinaan. Lauantaina oli myös Tunturimaraton päivä ja odotettavissa oli, että poluilla on muitakin liikkujia. Täysmaratonin reitti kulki ihan tuvan vierestä, mutta me kerettiin siivoukset tehdä jo ennen kuin ensimmäisiä juoksijoita rupesi tuvan vierestä juoksemaan. Tupa oli tullessamme erittäin siistissä kunnossa jotain siistiksi mekin se jätettiin tottakai. Mukava sinne oli itsellä saapua kun paikat oli siistit ja järjestyksessä.

Tunturimaraton, Karhunjuomalampi ja Isokuru

Huttuloman vieressä alkoikin kuhina, juoksijoita oli tulossa siihen jo paljon. Täysmatkan juoksijat jatkoivat ylös Huttutunturiin ja puolikkaan juoksijat kääntyi takaisin kohti Pyhää. Me lähdettiin kävelemään kohti Karhunjuomalampea ja väisteltiin juoksijoita ja kannustettiin toki kovasti. Mukavasti oma matka kului siinä juoksijoita tsempatessa. Suurin osa oli erittäin iloisia kun saivat kannustusta, joillakin oli ehkä juoksun hankala hetki menossa siinä noin 10 kilometrin jälkeen ja ei paljon naurattanut. Meillä matka kulki aika mukavasti ja tuo alapolku onkin huomattavasti helpompaa käveltävää kun ei ole nousua juurikaan. Heidiä vähän välillä rupesi matkanteko tympäisemään, mutta ei mitenkään mahdottomasti. Välillä vähän suklaata ja pähkinärusinasekoitusta, niin taas jaksoi.

Kohtuu iso muurahaiskeko oli polun varressa.

Hyvällä huumorilla matka taittuu, vaikka välillä vähän väsyttääkin.

Jossain vaiheessa juoksijoiden vastaantuleva virta lakkasi ja pian sen jälkeen ruvettiinkin jo lähestymään Karhunjuomalampea. Tässä vaiheessa juoksijoita rupesikin sitten tulemaan selän takaa kun he olivat oman lenkkinsä käyneet kiertämässä ja palasivat nyt kohti maalia. Karhunjuomalammella pidettiin lounastauko ja paistetiin makkaraa ja nakkeja.

Karhunjuomalammella

Karhunjuomalammelta on mahdollista palata Pyhälle Isokurun läpi tai sitten reittiä joka kiertää Pohjoisrinteiden kautta ja Tajukankaan ohi. Me mentiin Isokurun läpi, Karhunjuomalammelta Uhriharjua kohden ja pitkät portaat alas Isokuruun ja toisesta päästä Isokurua ylös kodalle ja sitten enää vähän toista kilometriä niin ollaan takaisin Naavassa.

Pyhänkasteenputous

Kultakeron masto ja Isokurun pohjaa

Tosi hieno reissu ja voin kyllä suositella muillekin. Tai joku muu Metsähallituksen mökeistä. Niitä näyttää olevan aika pitkä lista tuolla luontoon.fi sivuilla. Tämä meidän retki ei ihan pienten lasten kanssa ole varmasti kovin kiva koska varsinkin tuo Noitatunturin ylitys on kohtuu haastava. Toki tuonne Huttujärven mökin lähelle pääsee myös autolla jos haluaakin niin mennä sinne yöpymään. Joka tapauksessa tosi hieno viikonloppu ulkona mahtavissa maisemissa. Ja kelit suosivat kyllä viimeisen päälle.

Ensi viikonloppuna sitten Pyhä-Luosto MTB reitin avajaiset. 70km kisa on pidentynyt jo 81km reissuksi, eli kramppeja on kyllä odotettavissa. Toivottavasti keli suosii ensi lauantaina ja jaloissa on voimaa.

Syöte MTB 2017

Julkaistu: 06.8.2017

Syöte MTB on tältä kesää ajettu. Rankka oli kierros taas kerran, mutta on tuo kyllä hieno reitti. Ajoin 60km nyt kolmannen kerran, eka kerralla aikaa meni n. 6 tuntia, vuosi sitten n. 5.5 tuntia ja tänä vuonna 5h11min. Kehitystä on siis tapahtunut. Ihan suoraan aikoja ei ehkä voi verrata kun täksi vuodeksi reitti oli hieman muuttunut. Soratiepätkiä oli poistettu ja näin ollen lisää uutta polkua tuli reittiin mukaan. Myös muutamia muita pikku muutoksia oli ja mielestäni ne olivat hyviä. Kuten ennen loppunousua olevan Pärjänjoen rantabulevardin soraistus.

Valmistautuminen

Viime talvena jostain syystä työmatkapyöräily jäi pois lähes kokonaan enkä sitten keväänkään tullen jaksanut alkaa pyörällä matkaa kulkemaan. Tuon sijaan koripalloa tuli talvella pelattua enemmän kuin viime vuosina ja randoreissuja tuli myös tehtyä aika paljon. Toukokuussa aloitin maastopyöräilykauden ja maastossa kilometrejä kertyi aika tasaiseen tahtiin pari kertaa viikossa. Yhdessä välissä pyörä oli pitempään huollossa ja silloin kävin jopa juoksemassa pari kertaa, mutta en onneksi enempää. Koripalloa on myös kesällä tullut noin kerran viikkoon pelattua ja lisäksi satunnaiset patikoinnit/vaeltelut ja Norjassa vuorille kiipeilyt. Sports trackeriin olen laittanut tavoitteeksi 5 tuntia liikuntaa per viikko ja kyllä se on yleensä aika helposti tullut täyteen. Kaksi viikkoa ennen Syötettä oltiin Pyhällä ja siellä ajoin Pyhä-Luosto reitin ja muutenkin vähän enemmän ja kun tultiin kotiin kävin vielä pari aika kovaa lenkkiä, viimeisen viikkoa ennen Syötettä ja sen jälkeen aika lailla lepäilin.

Suoritus

No miten se sitten meni? Kaippa sitä voi olla aivan tyytyväinen kun aika parantui ja maaliin pääsi, mutta kyllä ne 40 kilometrin kohdalla alkaneet reisikrampit vähän tunnelmaa söi. Ilman niitä aika olisi ehkä mennyt alle 5 tunnin.

Reittihän alkaa Iso-Syötteen juurelta parkkipaikalta ja ensin ajetaan vähän matkaa alkukiihdytystä asfaltilla josta poiketaan pikku pätkälle metsään ja jatketaan taas tietä pitkin Pikku-Syötteen huipulle. Vastoin aikaisempia vuosia lämmiteltiin jopa hieman, ettei tuossa heti eka nousussa olisi aivan hapoilla ja ehkäpä se tosiaan vähän auttoikin. Olemme ajaneet samalla kolmen hengen porukalla joka kerta reissun. Tuo on kyllä aika hyvä luulotpois-aloitus. Pikku-Syötteen päältä lähdetään laskemaan alaspäin ja siinä on aika hankaliakin alaspäin meneviä pitkoksia missä itse tein kunnon ilmalennon. En muistakkaan milloin olen mennyt noin hienosti tangon yli. Jotenkin vaan tipahdin pitkoksilta ja saman tien lähti ukko tangon yli. Oli onneksi pehmeä mätäs mihin mäjähdin niin ei käynyt kuinkaan. Hyvä muistikuva vaan on jäänyt mieleen kun lensin selälleen niin näytti hienolta kun pyörä oli vielä polkimesta jalassa kiinni ja lensi kaaressa minun yli 🙂 No pyörä ja ukko ylös ja matka jatkui. Jarrukahva kääntyi alaspäin tangossa mutta sen sai käännettyä takaisin oikeaan asentoon laskun jatkuessa.

Tämän jälkeen jatkettiin matkaa kohti ensimmäistä huoltopistettä. Matkalla olevat juurakko- ja kivikkopätkät tuntuivat helpommilta kuin aiemmin. Enskaexpertti Setämies Reunan perässä ajetut kymmenet ellei sadat kilometrit Oulun ”vastaavissa” paikoissa olivat olleet avuksi. Ajolinjat löytyivät helpommin ja maastoa osasi hyödyntää paremmin. Ensimmäinen tauko n. 17 kilometrin kohdalla pidettiin aika lyhyenä, suolat, sipsit, banaanit, urheilujuomat vaan vauhdilla tuulensuojaan ja kohti Pumppaamoa.

Pumppaamo on hauska pätkä jossa ylitellään pikku ojia ja muita monttuja ja kumpareita ja siinä pystyy kuivalla kelillä menemään pitkän matkaa vain pumppaamalla vauhtia lisää pyörittämättä polkimia ollenkaan. Tässähän oli myös jossain kohtaa sitten uutta polkua joka oli myös pumppaamotyylistä melko mutkikasta pikku polkua ja myös kallistettuja mutkia sisältävää alamäkeä. Mutta vähän on nämä uusia polkujen paikat menneet sekaisin muistoissa, sen verran rajoille suoritus kuitenkin vetää. No keli oli hyvä ja meno tuntui mukavalta. N. 30 km kohdalla oli taas huoltopiste mistä taas evästä tankattiin, mutta ei jääty turhia seisoskelemaan. Kolmas huolto oli jossain 40 km kohdilla ja sen jälkeen oli edessä 10 km lenkki joka tulee samaan pisteeseen takaisin viimeiseen huoltoon. Tuolla lenkillä oli se etukäteen ehkä pahimmat muistot aiheuttanut juurakkopätkä (loppunousua ei lasketa, se on omassa kategoriassaan), mutta sekin sujui ilman ongelmia tällä kertaa, onneksi on niitä kivikoita ja juurakoita tullut jynssättyä kesän mittaan. Ongelmat alkoivat ennen sitä, Pytkynharjun nousuissa. Oikea takareisi rupesi kramppaamaan ja kun yritin sitä verrytellä taluttamalla rupesi kävellessä etureidet kramppaamaan todella kivuliaasti. Hetken siinä seisoskeltuani ja ihmeteltyäni, että mitenkäs eteenpäin, sanoin kavereille, että lähtevät vaan jatkamaan kun minun oli pakko hidastella ja talutella ja heilutella jalkoja yms. Välillä pystyi ajamaan ja onhan siinä mahtavaa maisemaa ja mukavaa alamäkeäkin tarjolla Pytkynharjulla.

Pytkynharjun päällä. Kramppeja vastaan taistellaan rauhallisesti pyöritellen. Kuvan otti Teemu Hostikka.

Krampit vähän hellitti ja tosiaan se juurakkopätkäkin tuli ja meni ja saavuin viimeiseen huoltoon. Siinä yritin vähä etureittä venyttää mutta se aiheutti kauhean krampin takareiteen ja taas taiteiltiin siinä välillä että missä asennossa jalan pitää olla, jottei kramppaa. Pikkuhiljaa matkaan ja kohti loppunousua. Tästä oli tosiaan rantabulevardi soraistettu lähes kokonaan mikä kyllä helpotti matkantekoa ja olin siitä kiitollinen. Välillä meni hyvin, välillä yhtäkkiä iski kramppi, näin taitettiin matkaa. Lopulta laskettiin aivan pohjalle suon reunaan ja loppunousun kyltti tuli eteen. 5 km maaliin, ja on noustava Iso-Syötteen huipulle. Tosi rauhallisesti pyörittelin menemään ja pikku hiljaa matka eteni. Luontokeskuksen kohdalla oli taas jotkut markkinat, niinkuin siinä on ollut joka vuosi. Välillä oli jyrkkää ja välillä tasaisempaa, välillä talutettiin, välillä yritettiin selvitä krampeista. Siinäpä se loppunousu minun osalta. Ei siinä näyttänyt muillakaan helppoa olevan. Pitkän uurastuksen jälkeen tultiin viimeisen mutapätkän jälkeen asfaltille ja viimeinen kierros melkein hotellin pihaan ja siitä huippupolkua vielä ihan huipulle ja lopulta pikku lasku maaliin! Voi elämä mitä hommaa! Hetki piti siinä toipua, mutta oli jo onneksi huoltojoukkoja paikalla. No lopulta pyörän pesuun ja ukkokin hotellin saunaan ja sitä kautta syömähommiin hotellin ravintolaan.

Viimeinen lasku kohti maalia, huipulla on jo käyty. Kuvan otti Johanna.

Palkinnot menivät nopeimmille ja arvontakaan ei osunut kohdalleen, niin ei muuta kuin mökille ja uudestaan saunaan. Siinä sitten ilta spekuloitiin suorituksia, mutta aika nopeasti rupesi väsy painamaan ja uni tulikin pahemmin houkuttelematta. Oltiin siis kaveriperheen mökillä, josta myös isäntäväki ajoi tapahtumassa, Sami 60km ja Kirsi 32km. Johanna oli lasten kanssa kannustusjoukoissa ja kun 32km reitti menee siitä ihan mökin takaa pitkoksia pitkin niin olivat siellä kannustaneet kovasti. Olipa sieltä joku, ehkä kenties kannustusta hieman säikähtäessään, mätkähtänyt suoraan suohon pitkoksilta.

Loppuverryttely

Aamulla nukuttiin niin kauan kuin nukutti ja syötiin aamupala ja siihen päälle vielä kunnon lättykestit, että saa ne kulutetut kallisarvoiset kalorit nopeasti takaisin! Sitten lähdettiin Pytkynharjun reunoille Kellarilammen laavulle makkaran paistoon. Autolla mentiin kuitenkin niin lähelle, ettei juuri kilometriä enempää tarvinnut kävellä. Siinäkin oli ihan tarpeeksi hommaa tällä kunnolla. Kierrettiin kuitenkin maisemareittiä Pytkynharjun päältä mistä siis edellisen päivän reittikin meni ja keräiltiin hieman talkooapuna reittimerkkejä pois. Maisemat on kyllä hienot tuolta ylhäältä. Nyt niitä kerkesi vähän katselemaan. Tuo oli sitä pätkää missä edellisenä päivänä oli ne pahimmat krampit ja hankalimmat hetket.

Siitä sitten samaa polkua alas lammen rantaan jolla kolme vuotta aikasemmin katkaisin solisluun hienon ilmalennon päätteeksi. Tulipa käytyä sekin paikka nyt tarkistamassa. Laavulla oli muitakin makkaran paistossa, niin ei tarvinnut ruveta itse tulia tekemään. Yksi talkoolainenkin kävi siinä yhden makkaran syömässä kun keräsi reittimerkkejä pois. On siinä kyllä kova homma talkoolaisilla merkata tuo reitti ja sitten kerätä merkit pois! Hatun nosto ja suuri kiitos heille! Muutamia hillojakin saatiin siihen makkaroiden jälkiruuaksi ja sitten kotia kohden.

Kellarilammen laavun pitkoksia. Kuvan otti Aleksi.

Kellarilampi. Kuvan otti Aleksi.

Tosi hyvä reissu oli taas. Mahtava tapahtuma ja loistavat polut joille reitti on merkattu todella hyvin, eksymisen vaaraa ei ole. Pakko kai se on myöntää, että mäkiä pitäisi vaan ajaa enemmän, että tuolla jaksaa painaa. Tai sitten muuten vaan ajaa enemmän. Nyt jo huomasi, että tekniikka on kyllä parantunut, mutta pelkkä tekniikan parantuminen ei vielä riitä kaikkiin mäkiin. Matkalla mietin moneen kertaan, että ensi vuonna en kyllä enää 60 kilsaa aja, mutta nyt näin seuraavana päivänä, niin saapa nähdä. Ehkä sitten kuitenkin…

Pyhätunturi kesällä – parasta!

Julkaistu: 24.7.2017

Melkein viikko vierähti Pyhällä. Ilmat olivat suotuisat ja kun täällä vaan viihtyy. Johannalla iski kylläkin ärhäkkä angiina ennenkuin tänne lähdettiin ja oli tiedossa, että sen kummempia vaelluksia ei voida tehdä porukalla kun Johannalla on kahden viikon kielto minkäänlaisesta hikiliikunnasta. No itse kävin sen Pyhä-Luosto-Pyhä maastopyöräreissun ja toisella kerralla kahden huipun kierroksen, eli Soutaja-Kultakero. Lisäksi on kerätty kasveja kasvioon, käyty uimassa Astelin rannassa, syöty vohveleita Tsokassa, paistettu lättyjä Tajukankaalla yötä myöten, katseltu auringonlaskua Kultakeron huipulla, harjoteltu rappelointia, tehty ritsa, harjoteltu railopelastusta, istuttu Callen terassilla, grillattu kertakäyttögrillillä makkaraa ja kanaa, syöty Huttu-uulan a’la carte puolella aivan loistavaa ruokaa ja muuten vaan nautittu. Sekä hermostuttu järkyttävään määrään paarmoja! Tässäpä kuvia: