Neljän päivän pyöräseikkailu Ulan Batorista

Julkaistu: 29.6.2016

Palattuamme Ulan Batoriin selvittelimme, mitä kiinnostavaa loppumatkalla voisi tehdä. Vaeltamiskiintiö oli täynnä eikä kumpikaan meistä ole hevosihmisiä. Päätimme lähteä pyöräretkelle Ulan Batorin ulkopuolella sijaitsevaan Tereljin kansallispuistoon.

Pyörävuokraamon nimi oli ehkä The Cycling World. Tai sitten Trek.

Löysimme pyörävuokraamon Xaisanista, Ulan Batorin keskustan eteläreunalta. Pyöräkauppa oli hyvin varusteltu, ja belgialainen omistaja vinkkasi meille monia reittejä. Kaikki pyörät ovat maastopyöriä, koska maantiet ovat Mongoliassa olemattomia. Juttelimme pitkän tovin belgialaisen kanssa. Kävi ilmi, että pyöräkauppa oli samalla myös Belgian kunniakonsulaatti ja farkuissaan maastopyörien keskellä pyörivä mies entinen rahoitusalan ja Venäjän ammattilainen joka oli jäänyt Mongoliaan 11 vuotta sitten ja vaihtanut sittemmin alaa.

Aamuna, jolloin meidän piti lähteä pyöräretkelle, satoi aivan kaatamalla. Kävimme vähän väliä parvekkeella tarkastamassa tilannetta mutta se näytti toivottomalta. Oli siirrettävä lähtöä. Seuraavana aamunakin taivas oli harmaa, mutta päätimme silti lähteä matkaan. Tuul-joen pohjoispuoleisen reitin piti johtaa päivässä kansallispuistoon (matkaa noin 50 kilometriä).

Homma ei mennyt ihan putkeen. Kaaduin pyörällä ensimmäistä kertaa kanttikiveen lähes heti lähdettyämme ajamaan. Selässä oli 15 kilon rinkka (meillä oli molemmilla taas kuusi litraa vettä), pakkarilla reilu 5 kiloa ja alla pyörä joka tuntui aivan käsittämättömän raskaalta hallita. Puhumattakaan Ulan batorin 30 senttisistä kanttareista! Onneksi selvisin mustelmilla. Senkään jälkeen ajamisesta ei meinannut tulla mitään. Ajoasento oli huono, pyörä vaappui ja satula hiersi ekoista metreistä lähtien järjettömän paljon. Ensimmäiset 30 kilometriä yritimme päästä vain kaupungista ulos. Pakokaasua, reikäisiä tien reunoja, kaahaavia autoja, tööttääviä rekkoja. Hermoni olivat riekaleina ja pysähdyin varmaan viiden kilometrin välein itkemään parit epätoivon kyyneleet.

Päästyämme viimein ulos kaupungista alkoi sataa. Joen vierellä kulkevat tiet olivat paikoin täysin veden alla, paikoin puolen sentin mutakerroksen alla. Illansuussa saavuimme Tuul-joen mutkaan, missä olisi pitänyt ylittää yksi joen haaroista. Emme olleet henkisesti valmiita lähtemään ylitysseikkailulle, ja sade tuntui yltyvän, joten pystytimme teltan joen viereen ja kömmimme sisään kuutelemaan pisaroiden ropinaa.

En tiennytkään, että omistan pikkuruisen Mitsubishi Coltini lisäksi toisen tilaihmeen: Hillberg Nallo 2Gt – eteiseen mahtuu muun muassa kaksi maastopyörää!

Emme ottaneet keitintä mukaan tälle reissulle, sillä tulentekotarpeita piti olla yllin kyllin. Kaatosateessa ei kummankaan tehnyt mieli alkaa partioharjoituksiin, joten söimme retkiruoat kylminä. Blå Bandin pusseissa itse asiassa lukee, että ne voi tarvittaessa valmistaa kylmään veteen. Vaikutusaika on vain pidempi. Ei se nyt hyvää ole, mutta ruokaa.

Ekan yön telttapaikka ja lehmälauma.

Aamulla kasasimme märistä risuista pikkunuotion. Kuivat sytykkeet unohtui tietysti ottaa mukaan.

Leiri levällään. Mitenkäs se pipo on taas valahtanut silmille?

Pisaroiden ropina teltan kattoon jatkui koko yön. Aamulla herätessämme aurinkoi paistoi – mutta joen rannalla odotti ikävä yllätys: veden pinta oli noussut ainakin puoli metriä! Illalla näkemämme ylityspaikan kohdalla keskellä jokea nökötti jumiin jäänyt Mitsibishin pakettiauto, vettä oli melkein sen sivupeileihin saakka.

Valtteri ylittämässä tulvivaa jokea.

Ripustelimme märät vaatteemme puskiin kuivumaan ja ihmettelimme aamupuuroveden kiehuessa, että mitäs nyt tehdään. Päätimme yrittää yli, ja näimme onneksi yhden henkilön tulevan yli juuri kun saavuimme rantaan. Minä kuitenkin ilmeisesti astuin hieman reitistä sivuun, ja pari metriä ennen vastarantaa pohja katosi jalkojen alta ja jäin rinkan ja pyörän varaan kellumaan. Epätoivoisesti koitin pitää olkahihnassa kiinni olevaa kameraa pinnan päällä, ohjata pyörää ja päästä samalla eteenpäin. Kirosin tyhmyyttäni etten ollut jaksanut laittaa kameraa suojaan. Onneksi tärkeimmät, eli makuupussi, merinohuppari ja vaihtotrikoot säilyivät kuivina. Vesishokin saanut puhelinkin lähti myöhemmin käyntiin.

Pääsimme siis yli! Emme tienneet, että edessä olisi vielä seitsemän samanlaista ylitystä, joista neljä turhaa vain sen takia, että pyöräilimme vahingossa umpikujaan, jokisuiston saarekkeelle. Mongoliassa on tyypillistä, että tiet katkeavat jokiin, tai siis, paikkoihin joista ajetaan joen läpi. Paikalliset pyrkivät henkilöautollakin yli sellaisista paikoista, joihin suomalainen ei uskalla edes täysverisellä maasturilla. Joissain maastureissa on sentään moottorin ilmanottoputki katon korkeudella.

Teitä pitkin on siis mahdoton suunnistaa. Niitä menee joka suuntaan, ne loppuvat kesken tai päättyvät kalliolouhikkoon. Polkuja koskee sama: juuri kun luulet, että tämä polku ei enää voi olla minkään elävän olennon kulkureitti, näet keskellä jyrkkää sorarinnettä lehmänkakkaa tai moottoripyörän jäljen.

Olen ajanut maastopyörällä kolme kertaa elämässäni. Ulan Batorin tulvivat ja kiviset polut oli hyvä paikka harjoitella lajia. 

Onneksi välillä oli vähän tasaisempaa.

Valtteri etsimässä ylityspaikkaa. Monista paikoista olisi päässyt kyllä ilman pyörää, mutta virta tarttuu aika kovasti pyörään heti jos vesi on yli polven, joten paikoissa riitti haeskelua. Ei menty tästä. 

Tästä mentiin. Minä ylittämässä tokan päivän viimeistä jokea.

Umpikuja oli onneksi ihan hieno leiripaikka.

Seuraavan yön vietimme jokisuiston saarekkeella huomattuamme päätyneemme umpikujaan. Sade oli sentään lakannut – päivällä olimme joutuneet pystyttämään teltan vain parin tunnon kuuron ajaksi. Mutta: Emme olleet vieläkään kansallispuistossa, ja joutuisimme aloittamaan seuraavan aamun ylittämällä kaksi jokea takaisinpäin. Emme antaneet sen masentaa. Keittelimme ajopuista kootuilla nuotiotarpeilla illallista ja kuuntelimme käen kukkumista. Mongoliassa on valtavasti käkiä, niin Altailla kuin täällä idempänäkin. Lähes jokaista telttailtaa reissulla säesti kotoinen käki.

Kolmantena päivänä ei itkettänyt enää kertaakaan. Aurinkokin paistoi!

Seuraavana päivänä pyöräily alkoi sujua. Vesilasti oli keventynyt ja aloin saada tuntumaa pyörään. Retken hauskimmat kilometrit sotkettiin vaihtelevaa polkua pitkin kansallispuistoon. Aurinko paistoi nyt jo pilvettömältä taivaalta.

Sateessa kastuneiden tavaroiden kuivaamista lomaresortissa.

Sitten vähän teetä.

Yhden päivän matkaan kului meiltä kaksi ja puoli päivää, mutta sitäkin hauskempaa oli kirjautua sisään jurttaresorttiin, käydä lämpimässä suihkussa ja tilata muhkeat ruoka-annokset länsimaiselta ruokalistalta. Me valitsimme opaskirjan mainostaman ravintolan perusteella Ayanchin Lodgen jurttakylän, emmekä joutuneet pettymään. Ilmaista tämä hupi ei todellakaan ole: jurtta maksoi yhdeltä yöltä 125 dollaria. Mutta sinne olisi mahtunut helposti neljä ihmistä

Tajusimme vasta resortin terassilla istuskellessamme, että oli juhannusaatto. Pari päivää Tuul-joen pusikossa oli pyyhkinyt mielestä kaiken muun paitsi suistosta ulos selvitytymisen.

Itse Tereljin kansallispuisto oli kaunis. Kansallispuisto-termi tässä yhteydessä hämää, sillä varsinkin puiston suosituimmat eteläosat ovat käytännssä lomaresorttikyliä, johon paikalliset tulevat viettämään viikonloppuja. Korkeimmat huiput yltävät vähän yli 2000 metrin, mutta korkeuserot eivät ole suuria kun puiston alemmatkin osat ovat noin 1400 metrissä. 

Maisemia Tereljistä.

Kiipesimme illan päätteeksi vielä läheiselle kukkulalle. Tässä vaiheessa pyöräretken koettelemukset alkoivat jo vähän naurattaa, ja viimeistään siinä vaiheessa kun seuraavana päivänä pyöräilimme alamäkeen 50 kilometriä keskellä kaoottista maantietä, totesimme että valintamme reitin kiertosuunnasta oli kuitenkin oikea – ylämäkeen sitä rekkasirkusta ei olisi jaksanut kukaan. Meillä kävi vain huono tuuri joen tulvimisen suhteen.

Taukopaikalla paluumatkalla.

Ulan Batorin kehäteiden liikenteessä pyöräily oli luultavasti vaarallisin asia, mitä olen koskaan tehnyt. Onneksi äiti ei tiennyt.

Paluumatkalla päästiin rullailemaan mukavasti alamäkeen. Nousut olivat heti alkumatkasta ja viimeiset 20 kilsaa losoteltiin rekkojen seasss alamäkeen.

Retken ekoina päivinä mietin, että tämänblogipostauksen otsikoksi tulee: ”Ei ainakaan näin” -pyöräretki. Toisin kuitenkin kävi, sillä retken kaksi viimeistä päivää olivat täynnä aurinkoa, mukavaa polkemista ja hyvää ruokaa.

 Aurinko laskee jurtan taakse. Jurttien ovet ovat kuulemma aina etelään, sillä yleensä pohjoisesta tuulee, ja etelästä tulee myös samalla eniten valoa.

50 kommenttia

Romanttinen kaupunkiloma Ulan Batorissa?

Julkaistu: 27.6.2016

Lähes kaikissa Mongolian matkaoppaissa kehotetaan suuntaamaan maan pääkaupungista pois. Luonto on Mongoliassa ainutlaatuista, se on ihan totta. Meidänkin ensisijainen kohteemme olivat vuoret. Mutta: Ulan Batorissa asuu 1,3 miljoonaa ihmistä, mikä on yli 40 prosenttia koko väestöstä. Se on valtava määrä. Tuntuisi, että skippaamalla kaupungin kokonaan missaa suuren osan tästä maasta.

Ulan Bator on kieltämättä aika ruma paikka. Pakokaasunhajuinen liikenne hallitsee kaupunkikuvaa ja infrastruktuuri on surkeassa jamassa. Joka toinen kortteli tuntuu olevan keskeneräinen, mikä on kai usein ominaista talouksille, joissa talous ja hallinto on epävakaa. Monet tapaamamme henkilöt mainitsivat, että venäläismielisen MPP (Mongolia People’s Party, entiset kommunistit) -puolueen jouduttua oppositioon monet venäläiset rahoittajat ovat lähteneet maasta, vaikka venäläiset yritykset omistavatkin edelleen osuuksia muun muassa rautateistä ja kaivoksista.

Ensi silmäyksellä kaupunki näytti rujolta. Mutta matkasuunnitelmamme takia oli välttämätöntä viettää Ulan Batorissa useita päiviä, minä yhteensä seitsemän, joiden aikana ehdimme kaivautua kaupunkiin hieman pintaa syvemmälle. Ensivaikutelma muuttui pikkuhiljaa, kun opimme mitä ränsistyneet ovet ja hämärät kujat kätkevät sisälleen. Rumien kulissien sisältä paljastui hauskoja kohtaamisia, kivoja yksityiskohtia ja tietenkin, aivan käsittämättömiä kontrasteja. Kiiltäviä lasitornitaloja ja hökkeleitä rinnatusten, valtavia maastureita ja hädin tuskin koossa pysyviä ritsoja peräkkäin liikenevaloissa. Upporikasta ja rutiköyhää.

Kun katselee keskustan katuvilinää, ei voi olla laittamatta merkille, kuinka trendikkäästi valtaosa ihmisistä on pukeutunut. Kirkkaan värisiä lenkkareita, pitkiä trikoohameita, pyöreitä aurinkolaseja. Muotivaatteet suurin osa paikallisista hankkii varmaan Nadan Tuulin markkinoilta, valtavalta ulkoilmatorilta, jossa tarjonta oli trendikkäämpää kuin Bangkokin Chatuchakin markkinoilla. Ja aitoa kuin Suomessa valmistettu kreikkalainen jugurtti.

Tunnelma pääkaupungissa muuttui sinä aikana kun olimme täällä. Kun saavuin kesäkuun ensimmäisellä viikolla, lämpötila oli aamuisin nollassa. Kävelin kaupungilla ja tunsin olevani kaupungin ainoa länsimaalainen. Nyt, reilu kolme viikkoa myöhemmin, terassit ovat avanneet, turistilaumoja virtaa vastaan joka kadunkulmassa ja ilma on helteinen. Sähäkkää tunnelmaa korostaa poliittinen lataus: Mongolian parlamenttivaalit ovat ylihuomenna keskiviikkona. MPP kampanjoi agressiviisesti päästäkseen takaisin vallankahvaan. Tapaamme eurooppalainen diplomaatti arvioi, että mikäli demokraattinen hallituskoalitio häviää vaalit, alkavat sellinovet heilua. Korruptio-ongelma on Mongoliassa ilmeisen syvällä, ja käräytykset kuuluvat poliittiseen kultturiin.

Turistin on mahdoton sanoa enempää politiikasta, mutta yhteiskuntahistoriasta kiinnostuneelle tämä on ollut mielenkiintoinen maa tutustua. Mongolia ei muistuta mitään muuta maata kuin itseään. Chingis Khaanin perintö, kommunistisen aikakauden jäljet infrastruktuurissa ja nykypäivän paimentolaiset, jotka selaavat iPhonea ratsastaessaan. Älytöntä, kiehtovaa, ehdottomasti vierailun arvoista.

Tässä kuvia Ulan Batorin paikoista, jossa kävimme. Emme poikaystäväni kanssa koskaan suunnittele viettävämme kaupunkilomia, mutta joskus niitä syntyy vahingossa. Kuten kuvistakin näkyy, Ulan Batorissa lähinnä söimme takaisin seikkailuilla syntynyttä energiavajetta ja kävelimme ympäriinsä.

Moni matkailija näkee Ulan Batorista ensimmäisenä rautatieaseman.

Ulan Batorissa on vaikea suunnistaa. Paikkojen löytämistä vaikeuttaa myös ravintoloiden ja baarien elämänkaaren uskomaton lyhyys. Joka toisessa korttelissa on suljettuja kauppoja ja ravintoloita, tuoreen opaskirjan ravintoloista löysimme yhden joka oli enää auki, ja paikallisen asukkaan kirjoittamista vinkeistäkin 1/3 oli suljettu. Tämä onneksi oli auki ja käymisen arvoinen: Modern Nomads. Kuvassa tofusalaatti.

Söpö kahvikioski Chingis Avenuella.

Kävely on hyvä tapa tutustua Ulan Batoriin. Liikenne on kaoottista, joten on oltava tarkkana. Pyöräilyä en suosittelisi: jouduimme ajamaan pyöräretkelle lähtiessä osan keskustan läpi ja se oli melko hurjaa.

Ulan Batorin liikenne on kaoottinen ja sitä hallitsevat Toyotan Land Cruiser -maasturit sekä Prius-hybridit. Kuva Narny Zamille Peace Briden sillalta.

Välillä satoi, aivan kaatamalla. Viemärit eivät vedä joten sateella kadut tulvivat.

Ceasar-salaatti Revo-baarissa Soul Streetillä. Annoksia tilatessa kannattaa välttää nautaa, sillä siinä on ruokalajista riippumatta kaikkialla eltaantuneen rasvan maku. Kuvan pekonit syötin Valtterille. Kana on hyvää, tosin se on monesti loppu. Valkoviini tulee harvoin kylmänä.

Beatles Squaren lauantai-iltaa, taustalla näkyy State Department Store, josta saa länsimaisia merkkituotteita (muun muassa Oltermannia).

Keskustan kerrostaloja.

Nadan Tuulin markkinat. Kaikkea maan ja taivaan väliltä.

Markkinoilta löytyi uus kesälätsä!

No sit vois taas syödä! Huashin-niminen kiinalainen ravintola Seoul Streetillä. Sieniä ja tofua, eikä tullut yllärilihaa kaupan päälle (kerran tilasin tofuannoksen ja se olikin yllättäen tofua possulla). Kaksi annosta ja vesi maksoi tässä melko fiinin oloisessa paikassa yhteensä 30 000 türkigiä eli noin 12-13 euroa. Ei ilmaista, mutta ei kallistakaan. Muutenkaan Mongolia ei ole halpaa maa siinä missä monet Aasian maat. Ruokakaupoissa hintataso on lähes suomalainen, ravintolat noin puolet halvempia.

Loppuillasta vielä cocktail yhdellä Seoul Streetin monista terasseista. Monessa paikassa varoitettiin, että mongolialaiset ovat kovia ryyppäämään ja humalaiset voivat aiheuttaa häiriötä kaupungissa. Olisi pitänyt muistaa, että näitä vinkkejä kannattaa lukea suomalaisin silmälasein. Emme havainneet mitään tähän viittaavaa.

Asuimme Ulan Batorissa Meg’s Guesthousessa. Megillä on State Department Storen takana useita huoneistoja, joista yhdessä toimisto ja isoja dorm-huoneita. Asuimme kahdessa eri asunnossa, joissa molemmissa oli yksi kahden hengen huone sekä yksi huone dorm-sänkyjä, lisäksi keittiö ja kylppäri. Dormit olivat kuitenkin tyhjillään kaikkialla muualla paitsi ”päätalossa” joten käytännössä saimme huoneen hinnalla (25 dollaria) koko asunnon itsellemme. Asunnon kunto oli mitä oli, välillä oli poikki sähköt, välillä netti, välillä vesi. Se kuuluu ilmeisesti asiaan, ellei asu hienoimmissa hotelleissa. Saimme säilyttää ylimääräiset tavaramme pientä korvausta vastaan sen aikaa kun olimme seikkailemassa vuorilla ja pyöräretkellä – se on ilmeisesti yleinen käytäntö muissakin hostelleissa.

 

 

Yhteistyössä: Halti, One Gear

 

 

 

 

 

 

949 kommenttia

Kolme parasta ja pahinta juttua Mongolian vaellukselta

Julkaistu: 20.6.2016

Päätös Altai-vuorille lähtemisestä ei syntynyt Kallion yksiössämme aivan suoraviivaisesti. Valtterilla oli kolme viikkoa lomaa ja hän oli lupautunut lähtemään kanssani vaellusreissulle, ja minä nyt olin sattumalta menossa junalla Ulan Batorista ohi. Voisiko tästä kehittää jotain, mietin. Valtteri laittoi ehdoiksi, että reitillä pitäisi voida ottaa iisisti ja pärjätä pienellä repulla. Mikä olikin alkuun tarkoituksena.

Pikkureppuehto ei tainnut ihan toteutua. Meillä oli lähtiessä 11 päivän ruoat, kuusi litraa vettä molemmilla, koska ensimmäisten kahden päivän vesitilanne oli kysymysmerkki. Valtterin rinkka painoi yli 30 kiloa, mun arviolta 26-27kg. Ero tuli ruokamääristä ja vaatteista, yhteiset tavarat jaettiin tarkasti tasan. Dieseliä MSR:n Xgk -keitintä varten tankattiin Ulaangomin bensa-asemalta 2,5 litraa. Olen aiemmin polttanut keittimessä vain pienkonebensaa, eikä dieselin menekistä ollut mitään hajua. Se osoittautui aika samaksi kuin pienkonebensankin, mutta sitä kuluu esilämmitykseen enemmän.

Ystävien ja opaskirjojen kautta olin saanut kuvan Mongoliasta ”vaeltajan paratiisina”, mutta ensi käden tietoa itsenäisestä reissaamisesta on vähän. Ne lähteet mitä löysimme, tuntuivat painottavan itsenäisen matkailun hankaluutta – pääasiassa siksi, että julkinen liikenne on täällä melko olematonta. Tai no, oikeastaan tietkin, joita bussit voisivat käyttää. Opastetut reissut Altaille ovat kalliita, useita tuhansia euroja hevosineen, oppaineen ja ruokineen.

Lonely Planetin, Cam McPhersonin informatiivisten sivujen sekä Google Earthin perusteella päädyimme hankkimaan lennot Länsi-Mongoliassa sijaitsevaan Ulaangomin kaupunkiin. Se on matkailijoiden suosimaa Ölgiitä hiljaisempi paikka, josta lähtevät vaellusreitit vaikuttivat vähiten haastavimmilta omatoimimatkailijan kannalta, ei liikaa jäätiköitä tai hankittavia erityislupia.

Monessa yhteydessä varoiteltiin kyytien järjestämisen vaikeudesta ja kielimuurista. Meidän kokemuksemme oli päinvastainen. Kuten yleensä, kaikki järjestyi ystävällisten ihmisten avulla. Lentoyhtiön työntekijä heitti meidät kentältä keskustaan, paikallisen luontokeskuksen vetäjä hankki ystävänsä puhelimen päähän tulkiksi, kun yritimme maksaa etukäteen pääsymaksua ja hankkia kyytiä reitin lähtöpisteeseen sadan kilometrin päähän. Palatessamme vaellukselta, kylässä oli täysi vaalihulina päällä (parlamenttivaalit ovat ensi viikolla) ja ulanbatorilaiset vaalityöntekijät tulkkasivat meille ruokalistoja, tarjosivat lounaita, selvittivät hotellien varaustilanteita ja antoivat kuljettajan ja tummalasisen autonsa meidän käyttöömme lentokenttäkyytiä varten.

Tästä pääsenkin viimein otsikon lupaamaan listaan. Vaelluksen top 3 parhaat ja pahimmat jutut, olkaa hyvät.

PARHAAT

1. Kohtaamiset paikallisten kanssa

Mongolialaisessa menossa on jotain hyvin kaurismäkeläistä. Paikalliset eivät harrasta paljolti small talkia taikka tyhjänpäiväisiä hymyjä. Kylät, kuppilat ja kukkulat ovat ihmisistä huolimatta hengeltään autioita. Ollaan vähän humalassakin. Maaseudulla kohtasimme paimentolaisia, ja nämä hetket jäivät unohtumattomina mieleen. Tervehdimme nyökytellen, kenties kätellen, ilman yhteistä kieltä. Piirtelimme hiekkaan etäisyyksiä tai ikäämme numeroin. Lopulta jompikumpi osapuoli tarjosi tupakkaa, kyykistyimme pölyisen nurmen ääreen ja poltimme kukin sätkämme hiljaisuuden vallitessa. Sanaakaan ei sanottu, koska ei tarvinnut. Äänetön jalluhuikka sinetöi tuttavuuden, minkä jälkeen paimen kirmasi hevosella karjansa perään, me jatkoimme matkaamme.

2. Maailman kauneimmat telttapaikat

Osasin odottaa kauniita maisemia, mutta Mongolian taivaan avaruus yllätti silti. Täällä on vähän puita, mikä tarkoittaa, että pientenkin kukkuloiden päältä näkyy kilometrien päähän. Puhumattakaan korkeimmista paikoista. Joka ilta pystytimme Hillberg Nalloni uskomattomiin maisemiin, joka aamu ensimmäisenä teltasta kurkatessa näkyi vuoria.

Kharkhiraa Valley

Uureg Nuur

Jossain Uureg Nuurin ja Khotgorin välissä

Uureg Nuur

3. Aurinkoiset lounastauot

Myönnän avoimesti: parasta vaelluksilla on syöminen. Trans-Siperian junamatkan epämääräisten ruokailujen jäljiltä olin melko nälissäni jo lähtiessä, mutta onneksi olin pakannut mukaan tarpeeksi ruokaa. Vaellusruoka sinänsä ei ole varsinaista gourmeeta – toimme Suomesta pakastekuivattuja retkiruokia, kuivattuja hedelmiä, patukoita, ja mikä parasta: suomalaista kaurapuuroa! Komeat leiripaikat keskipäivän auringossa kruunasivat lounastauot.

Blå Band -hetki iltapäivän auringossa

Sain vaellukselle mukaan testattavaksi CocoVi -patukoita. En ole kovin perehtynyt näihin proteiini- ja välipalapatukkamarkkinoihin, mutta näitä maistellessa odotti yllätys! Aivan ihania teollisten makuisten patukoiden jälkeen. Sidosaineena näissä monessa oli taateli, ja ainesosalista oli sellainen, että ymmärsin sen koko sisällön. Kuori kertoi tuotteen olevan myös luomua, ja käärö on paperinen (voi polttaa esim kamiinassa). Seuraavalla reissulla taidan investoida näihin.

Lounastauolla Yamaatiin Valleyssa.

PAHIMMAT

1. Surkea kartta

Karttojen saatavuus oli etukäteen yksi isoimmista kysymysmerkeistä. Löysimme kuin löysimmekin Ulan Batoorin sivukujalta karttakaupan, joka tuntui olevan muinaisjäänne menneiltä ajoilta. Uuvsin provinssista, kuten kaikista muistakin, löytyi kyllä topo, mutta… Sen mittakaava oli 1:500 000! Eli yksi sentti kartalla vastasi viittä kilometriä maastossa. Korkeuskäyrien väli oli sata metriä. Kuten Valtteri havainnollisti: Edessä voi olla peräjälkeen kolme Talman kokoista nyppylää, ja kartta näyttää tasaista. Ei ollut yksi eikä kaksi kertaa, kun luulimme olevamme kilometrikaupalla toisessa suunnassa kuin olimmekaan, eri laaksossa, eri joen varrella. Onneksi kuitenkin Mongoliassa on avaraa, joten suuret muodot näkyvät kauaksi ja reitin varrelle osuvat suurimmat maamerkit löytyivät lopulta.

Epätoivoista kartanlukua.

2. Jatkuvasti vaihtuva keli

Olimme vaelluksen ensimmäisiä ja viimeisiä päiviä lukuunottamatta koko ajan yli 2000 metrin korkeudessa. Öisin oli muutama pakkasaste, ja päivisin keli saattoi olla mitä tahansa viiden ja 30:n asteen väliltä. Ja se saattoi vaihtua kymmenen minuutin välein. Toisessa hetkessä satoi jäistä tihkua ja tuuli puuskaisesti 15 metriä sekunnissa, hetken päästä oli täysin tyyntä ja aurinko porotti siniseltä taivaalta. Vaatteenvaihtotaukoja pidettiin enemmän kuin millään vaelluksella koskaan.

Pilvet eivät tällä kertaa karanneet, vaan ottivat kiinni, ja vauhdilla!

Jos joku on joskus miettinyt, mistä blogini nimi tulee, tässä vastaus. Mulla on tosi pieni ja pystyn mallinen pää. Kaikki pipot jäävät niskasta makkaralle ja ovat yleensä myös liian löysiä. Hupun laittaminen pipon päälle on ihan mahdotonta, pipo valuu aina silmille. Tässä tyylinäyte.

Valtteri veti sitkeästi koko reissun sortseissa, jäätävistä raekuuroista myrskytuuleen.

Sadesäässä kirkkaanväriset kuorivaatteet piristää kummasti.

3. Jokien ylitykset

Jokien ylityksessä ei sinänsä ole mitään ikävää, mutta huonon kartan takia oli ärsyttävää, että niitä ei pystynyt lainkaan ennakoimaan. Juuri kun oli päästy hyvään kävelyvauhtiin, edessä oli joki jonka ylitystä varten piti kävellä siksakkia edestakaisin. Ja kilometrin päästä heti toinen perään. Onneksi jouduimme ylittämään vai yhden jossa kastui paitakin. Muuten joet eivät olleet syvyydeltään uhkaavia, mutta virtaukset olivat korkeuserojen takia tosi kovia. Kiviseen koskeen kaatuminen pari kertaa melko lähellä.

Kaatuu, ei kaadu, kaatuu… Mulla on yleensä vaelluksilla crocsit leiri- ja ylityskenkinä, mutta muun reissun kannalta tällä kertaa piti miettiä vähän muitakin käyttökohteita varusteille. Crocsit ei kuitenkaan ole ykkösvalinta citylookiin… Ylitykset mentiin siis paljain jaloin.

Valtteri ylittämässä Kharkhiraa-jokea.

Viimeinen ylitys ennen vaelluksen päätöskylää, Tarialania, oli leveä ja moniosainen. Siinä pähkäilimme, mistä olisi järkevin mennä. Vastarannalle ilmestyi lehmälauma, joka lampsi tottuneeseen tyyliin joen yli. Päättelimme, että niillä oli varmasti paras paikallistuntemus ja ylitimme joen samasta kohtaa.

 

Yhteistyössä: Halti, One Gear, Vandernet, Suunto, CocoVi

100 kommenttia

Pimp my lada! – Irkutskin kaupungin 355-vuotisjuhlat

Julkaistu: 07.6.2016

Irkutsk 4.6.2016, 5185 kilometriä Moskovasta

Palasimme Baikalin retkeltä Irkutskiin pölyisinä, väsyneinä ja janoisina. Olin suunnitellut viettäväni sen jälkeen ansaitun, rauhallisen lepopäivän ja käyskenteleväni leppoisasti Itä-Siperian suurimmassa kaupungissa. Edellisenä iltana meille selvisi, että launtaina kaupungilla juhlitaan 355-vuotisjuhlaa karnevaalikulkuein, juhlakonsertein ja ilotulituksin. Se lepopäivästä.

Karnevaalikulkue oli mieletön ja kesti lähes kaksi tuntia. Kaupunkilaiset olivat satsanneet kulkueeseen täysillä. Tuunattuja ladoja, sirkustemppuja, korkeita korkoja, diskoautoja, tanssiesityksiä, kaikki venäläiseen räiskyvään tyyliin. Kulkueen jälkeen kaupungin terasseilla kylmä juotava ei loppunut kesken. Kaikista maailman paikoista, en olisi ikimaailmassa kuvitellut päätyväni helteiseen Irkutskin terassille juomaan kesämekossa valkoviiniä. Nämä tällaiset hetket tekevät matkoista unohtumattomia: olet paikassa, jossa et koskaan kuvitellut olevasi ja koet nuo lyhyet katoavat hetket ihmisten kanssa, joita et koskaan tiennyt tapaavasi. Seuraavana päivänä jatkatte eri suuntiin, ja vain nuo ohimenevät hetket jäävät matkamuistoiksi.

Auringon laskettua Irkutskin oma pianisti, Denis Matsuev, soitti puistokonsertin. Tuhannet kaupunkilaiset kokoontuivat iloisina nurmikolle, joka hehkusi vielä päivän aurinkoa. Hattaraa, jäätelöitä, limonaadia, Siperian kesäyö. Lopulta taivaan pimennettyä Angara-joen ylle ammuttiin ilotulitusraketteja, enkä voinut käsittää, että minulla saattoi käydä näin hyvä tuuri. Vietän elämässäni yhden päivän Irkutskissa, ja siihen osuu tällaiset juhlat.

Baikaler-hostelli Irkutskissa oli kompakti, persoonallinen ja siisti. 

Junassa ja Baikalim retkellä syömiset jäivät kalakeiton ohella vähäisiksi, joten Irkutskissa oli lupa herkutella. Päivä alkaa tietysti… kaalisalaatilla!

En ole ruokabloggaaja, mutta tämä lounas oli ensimmäinen kunnon ateria sitten Nizhny Novgorodin, joten olin syystäkin innoissani.

Sitten oli karnevaalin aika. Tämä tuunattu auto näyttää ensisilmäyksellä Ladalta, mutta se taitaa olla Moskvitš eli mosse.

Mikä ihana Lada! Ilmapallot ja kaikki.

Venäjän rautateiden paikallinen henkilökunta karnevaalitunnelmissa. Jokaisessa trans-Siperian junan vaunussa on kaksi vaunuhoitajaa eli provodnitsaa pukeutuneina juuri samanlaisiin vaatteisiin.

Vain Venäjällä.

Onneksi olkoon Irkutsk!

Karnevaali käy voimille. Virkistäytymässä terassilla.

Summer in the city!

Sitten olikin jo illallisaika.

Jos et tietäisi, uskoisitko, että kuva on keskeltä Siperiaa?    

Luulen, että en koskaan unohda tätä vuorokautta Irkutskissa.

Aamulla lyhyiksi jääneiden unien jälkeen oli aika jälleen pakata reppu. Kolmen päivän tauko junakiskoilta tuli tarpeeseen.

Ensimmäistä kertaa melkein myöhästyin junasta, kun ratikkaa ei Irkutskissa vain tullut. Ehkä karnevaalin jälkeisenä sunnuntaiaamuna oli jäänyt muutama vuoro ajamatta. Onneksi ehdin kuitenkin ajoissa Ulan Batorin junaan. Aika sanoa heipat Venäjälle, takana unohtumattomat kymmenen päivää ja paljon kumottuja epäluuloja. Alan vasta ymmärtää, millaisia luonnon ihmeitä tämä valtava maa kätkee sisäänsä. 

952 kommenttia

Elämäni paras kalakeitto Olkhon-saarella

Julkaistu: 06.6.2016

Lautta kolahtaa Olkhon-saaren rantaan. Matkaa saaren suurimpaan kylään, Khuzhiriin, on vielä jäljellä, vaikka pitkän päivän jälkeen toivoisi olevansa jo perillä. Lautassa olleet muutamat autot kurvaavat pölyiselle ja töyssyiselle hiekkatielle. Letka jättää puuttomalle heinäkentälle tuulessa pöllyävän tomuvanan.

Baikal-järven mittasuhteita ei voi käsittää karttaa katsomalla. Kuva: Guillaume Gagnarde

Vajaan 6000 kilometrin jälkeen olen ymmärtänyt, että Siperian mittasuhteita ei opi karttaa kääntelemällä. Ne oppii kuunnellessa junan kolkotusta vuorokauden vaihtuessa toiseen, auton pomppiessa töyssyltä toiselle, jalkojen väsyessä kävellessä ohi loputtoman pitkien korttelien ja yli leveiden katujen.

Olkhon-saari on 70 kilometriä pitkä. Sama pieni ruipelo, joka kartalla näyttää laulusta tutulta Saimaan saarelta. (Onkohan täälläkin norppia, pohdin.) Ennen kuin ehdimme perille, oppaamme Jack varoittaa, että majapaikkamme isäntä on ammattijuoppo, ”professional drinker” kuten hän sanoo. Edellinen remonttiarvikkeiden santsauskeikka Irkutskiin oli venähtänyt viikoksi. Hollantilais-ranskalainen seurueeni naureskelee tarinalle epäuskoisina – minä mietin, että no, sattuuhan sitä, Suomessakin, vaikkei se mikään naurun asia ole. Majatalon ulkohuussit on onneksi silti saatu uuteen maaliin ajoissa ennen kesäsesongin alkua.

Olkhonin saarella turistikierrokset tehdään UAZ-452 -sarjan nelivedoilla, joita Ulyanovskin autotehdas valmisti alunperin armeijan käyttöön. Nykyään sellaisen voi ostaa uutena vaikkapa omaksi. Listahinta on noin 7000 euroa, pienenä miinuksena kolmen litran bensakone ja moottori, joka kestää kuulemma noin 150 000 kilometriä. Kuten oppaamme Jack kauniisti totesi: ”the engineering is not great.”

Olkhon-saarella turismi on kymmenessä vuodessa ohittanut kalastuksen pääelinkeinona. Perheet ovat pystyttäneet kotiensa yhteyteen pieniä huoneita, jossa voi majoittaa vieraita, ja monet miehet ajavat joko pää- tai sivutyökseen turistijeeppejä. Tiet Olkhonilla ovat siinä kunnossa, että nelivedollakin saaren kiertäminen on hidasta eikä omatoimimatkailu käy päinsä, joten markkinat lisätuloja tuoville kiertoajeluille ovat oivalliset.

Olisihan tällainen skimbamobiili aika hieno, vai mitä?

Olkhonin kesäkauden retket noudattavat kaikki samankaltaista konseptia: Irkutskissa sijaitseva hostelli järjestä kuljetuksen saarelle, yöpymisen kotimajoituksessa, saaren kierroksen harmailla, nelivetoisilla xx pakettiautoilla, (joita kuulemma muuten edelleen valmistetaan xx tehtaalla xx, 7000 euroa!) ja matkan illalla tai seuraavana aamuna takaisin Irkutskiin. Koska olin liikkeellä sesongin ulkopuolella ja pelkäsin, että joudun maksamaan koko retken yksin, otin yhteyttä Irkutskin suosituimpaan hostelliin, Baikaleriin. Onnekseni, siellä oli kolme muutakin saaresta kiinnostunutta.

Vasemmalta: minä, Ton, Guillaume ja Ralph Baikalin auringonlaskussa. Kuva: Ralph Akkermans

Illalla, kun olimme päässeet perille Khuzhirin kylään ja syöneet Baikal-järvestä nostettua omul-kalaa, oli aikaa auringonlaskukävelylle. Tuli mieleen, että voisin olla aikamatkalla. Khuzhirin pölyisiä hiekkateitä reunustavat lautatalot, ja lehmät vaeltelevat vapaana ympäriinsä. Mainoksia, sähkövaloja tai lasia ei näy.

Ralph ja Ton uskaltautuivat illalla uimaan.

Rannassa kävi viileä tuuli. Baikalin vesi on kesäkuun alussa edelleen kylmää, kenties kymmenasteista. Ja täysin kirkasta. Unohdin maistaa sitä, vaikka se taitaa olla juomakelpoista sellaisenaan. Jos Venäjän muut luonnonvarat joskus ehtyvät, ei ole vaikea arvata, mitä laitetaan myyntiin seuraavaksi.

Olkhon-Saaren pyhin paikka on sen länsipuolella sijaitseva Shamanka (Shaman’s Rock)

Seuraavana päivänä kierrämme saarta ahkerina turisteina. Toinen toistaan uskomattomampia maisemia, järveen syöksyviä jyrkänteitä ja sinistä horisonttia. Kamerat räpsyvät. Autosta ulos, takaisin autoon, seuraavaan paikkaan. Käyn uimassa hiekkarannalla, jossa Neuvostoliiton aikana sijaitsi kalatehdas. Oppaamme Jack kertoo, että tehtaan työvoimana käytettiin muun muassa poliittisia vankeja. Neuvostoliiton romahduttua kalatehtaan toiminta loppui ja saarelta hävisivät sähköt, jotka ovat palautuneet vasta nousevan turismin myötä.

Jaiks! Uimaan!

Seurueemme kaksi hollantilaista ovat lintubongausmatkalla kohti Magadania. (Olemme antaneet heille jo lempinimen ”the Bird Brothers”.) He osoittelevat tuon tuosta taivaalle ja heidän ansiostaan näemme useaan otteeseen komeasti liitävän valkopääkotkan.

Saaren pohjoisreunalla kohoammat jylhimmät kalliot. Vasemmalta: Ralph, Guillaume, minä ja Ton.

Ihan oikea norppalive! Baikalinhylje on makeanveden hylje, ja niitä asuu ainoastaan Baikalilla. Kun kysyin oppaaltamme, mikä lajin nimi on, hän sanoi, että sitä kutsutaan venäjäksi nimellä ”njarpa”! Mutta onneksi, toisin kuin sukulaisensa saimaannorppa, laji ei ole uhanalainen: hylkeitä elää Baikalissa jopa 80 000.

Viiden tunnin jälkeen olemme pölyisiä, väsyneitä ja nälkäisiä. Olkhonilla kiertoajeluun kuuluu aina retkilounas. Kuljettajamme valmistaa taukopaikalla meille kalakeiton: Baikalin kalaa, tietysti. Mustassa nokipannussa kiehuu tee, joka on sekoitus intialaista mustaa teetä sekä sagan dalja (саган даля) -yrttiä Siperian vuorilta. Se virkistää, neuvovat paikalliset.

Kohta sinulle kasvaa pyrstö, olisi vaari sanonut syömästäni kalakeiton määrästä.

Sagan dalja -tee oli aivan  mielettömän hyvää!

Minulla on karmiva nälkä junassa kärvistelemieni päivien jälkeen. Syön yhteensä varmasti lähes katiskallisen kalaa. Paluumatkalla nukuttaa, mutta en malta ummistaa silmiäni maisemilta. Olkhon-saari on yksi upeimmista paikoista, joissa olen koskaan käynyt. Siksi, että se on niin kaukana kaikesta. Siksi, että siellä ei ole mitään eikä ketään. Paitsi uskomattomat kallionkielekkeet ja sinisenä kimalteleva Baikal.

 

Yhteistyössä: Onegear.fi (Patagonia), Halti, Suunto

Matkakirjastossa

Maan ääreenMaan ääreen by Kristina Carlson My rating: 4 of 5 stars Uudisraivaajakaupungin elämää ja rajaseudun romantiikkaa 1900-luvun alussa Amurinmaalla, Nahodkassa ja Vladivostokissa. Aikana ennen rautatietä, matka sinne kulki Atlantin kautta. Mikäpä voisi sopia paremmin teemaan? View all my reviews

4 686 kommenttia

Kaukana shamaanien maassa

Julkaistu: 04.6.2016

Entä jos nämä kiskot jatkuvat ikuisuuteen? Vain asemia ja pusikkoista maisemaa, enkä koskaan pääse perille. Makaan yläpunkallani, ja vaunu heiluu puolelta toiselle. Kolmen yön yli kestävä matka Jekaterinburgista Irkutskiin tuntuu lohduttoman pitkältä. Ei ole tilaa istua – paitsi vessanpytyllä – ja punkkani yläpuolella on tilaa ennen ylähyllyä vain puolisen metriä. Vaunuvastaava eli provodnitsa näyttää presidentin kaksoisolennolta, ja hän on vihainen.

Uskomatonta kyllä, pääsen lopulta Irkutskiin. Ängen ulos kuumasta vaunusta, ulos rautatieasemalta. Ilmaa.

Ajan kolisevalla raitiovaunulla keskustaan, josta matka jatkuu kohti Baikal-järven länsipuolta reunustavaa Pribaikalsky-kansallispuistoa. Melkein yhtä ihanaa, kuin päästä pois junasta ja kaupungista, on jutella oppaamme, Jack Sheremtoffin, autossa olevien kahden hollantilaisen ja yhden ranskalaisen matkaajan kanssa. Tajuan, että muutamaa lausetta lukuunottamatta en ole jutellut kenenkään kanssa sen jälkeen kun lähdin Helsingistä, eli lähes viikkoon.

Maisema muuttuu Irkutskin jälkeen pikkuhiljaa kumpuilevammaksi. Havumetsää ja sekametsää on paljon, ja täällä karja on nyhtänyt aluskasvillisuuden siistiksi. Mitä edemmäksi kohti Baikalia kuljemme, sitä hiekkaisempaa maasto on.

Alueella ovat alkujaan vallinneet vahvat shamanistiset perinteet – luonnonläheinen alkuperäiskansojen uskontomuoto, joka muistuttaa oppaamme kertoman perusteella paljon esimerkiksi intiaanien tai saamelaisten perinteitä. Monet yhteiskunnalliset muutokset mongolivallasta kommunistihallintoon ovat jättäneet jälkeensä mielenkiintoisen vyyhdin, jossa shamanismia käytetään nykyään surutta myös matkailunedistämiseen. Oikeita shamaanejakin on oppaamme mukaan silti kuulemma edelleen olemassa.

Ajellessamme autioiden nurmikenttien ja karun kalliomaiseman poikki on helppo eläytyä muinaisten aikojen tunnelmaan. Koko paikassa on jotain maagista, jota tyhjyys korostaa. Siellä täällä vanhat lautamajat ja vapaana vaeltelevat hevoset tuovat vaihtelua muuten joka suuntaan aukeavaan panoraamaan.

Ajamme vanhan hökkelin ohitse, ja aidan päältä vanha mies vinkkaa, onko heittää tupakkaa. Annamme useamman, ja harmittelemme jälkikäteen, ettei hänestä tullut pyydettyä kuvaa. Hän olisi tamineidensa ja hampaattoman kurttuisen naamansa kanssa sopinut vaikkapa National Geographicin kanteen.

Baikal-järvi on edelleen alueen asukkaille pyhistä pyhin, enkä ihmettele miksi. Kun ensi kertaa näen sen, voisi luulla tulleensa valtameren rantaan. Tummansininen vesi häviää horisonttiin, ja on vaikea kuvitella, että se jatkuu pisimmillään yli 600 kilometriä. Siis saman matkan kuin Helsingistä on Ouluun.

Illansuussa päätämme kierroksen Olkhon-saaren lauttarantaan. Järveltä tulee ja on kaivettava repusta ensimmäistä kertaa kuoritakki. Valtava, parhaimmillaan 1,6 kilometrin syvyinen järvi kätkee uumeniinsa noin viidenneksen maailmam makeasta vedestä. Se toimii vuodenaikojen välissä valtavana termostaattina: keväisin ja kesäisin se viilentää ja syksyisin lämmittää ympäristöään.

Yhden päivän aikana olen jo unohtanut ankean junamatkan koettelemukset. Näitä luonnon ihmeitä varten olen täällä, kaukana ei-missään, shamaanien maassa.

Yhteistyössä

 Onegear (Patagonia)
 Halti
 Suunto

Matkakirjastossani nyt

Lipunkantajat

Lipunkantajat by Enni Mustonen My rating: 4 of 5 stars Historiallinen romaani, vuosisadanvaihde, Helsinki, tasa-arvo, sosiaalihistoria – kaikki lempiteemani yhdessä hyvin kirjoitetussa romaanissa! View all my reviews

Ranta

Ranta by Hanna Tuuri My rating: 2 of 5 stars En oikein päässyt henkilöhahmoihin kiinni, eikä tyylikään ollut ihan mun makuun. Sivuttu Irlannin talouskriisiteema kiinnosti enemmän, kuin varsinainen juoni. View all my reviews

Vapaa

Vapaa by Annamari Marttinen My rating: 4 of 5 stars Koskettavasti kirjoitettu ajankohtaisesta teemasta, turvapaikanhakijoista ja vastaanottokeskuksista. Tuli ahmittua tämä vauhdilla. View all my reviews

1 183 kommenttia

Jekaterinburgista alkaa Siperia

Julkaistu: 02.6.2016

Jekaterinburgin rautatieasema 30.5.2016
1814 kilometriä Moskovasta

Kaksikymmentäneljä tuntia sitten en halunnut mitään niin epätoivoisesti kuin ulos junasta. Kolmannen luokan kaaos, pikkulapset, niiden räkkäämä kissaparka ja tuijottavat miehet olivat raskaampi kokonaisuus kuin etukäteen ajattelin. (Miksi ne muuten tuijottavat? Melkein yhtä pahaa kuin Intiassa. Meinaan hermostua. Jos osaisin, tiuskaisin venäjäksi, että helvettiäkö siinä tuijotat. Onneksi en osaa. Mieleni tekee pukeutua burkhaan.)

Nyt, vuorokausi myöhemmin, en halua mitään niin paljoa kuin takaisin junaan, pois tästä ahdistavasta aavekaupungista.

Tuttavuutemme Jekaterinburgin kanssa lähti heti alkajaisiksi väärille raiteille. Hyppäsin rautatieasemalta väärään bussiin. Parin kilometrin ylimääräisen kävelylenkin jälkeen olin osoitteessa, jossa Hostelworldin varauslapun mukaan piti olla hostelli. Oli lähinnä puolivalmiita rakennuksia ja autioita kujia. Ei hostellia. Aurinko oli jo laskenut ja hämärsi. Kadut alkoivat hiljentyä. Muistin, että sama hostelli oli Lonely Planetissa kummallisesti merkitty toiseen osoitteeseen, parin kilometrin päähän. Kävelin sinne. Sieltä löytyi toisenniminen hostelli, joka ilmeisesti harjoitti lähinnä peitetoimintaa, sillä minua ei päästetty edes sisään. Murahteleva mies kuitenkin hankki puhelimeen jonkin englantia puhuvan ystävänsä, joka neuvoi minut etsimäni hostellin oikeaan osoitteeseen – sinne mistä olin juuri tullut!

Itku kurkussa mietin, että eihän siellä ollut mitään hostellia. Kävelin silti takaisin pitkin pimeitä katuja. Ehkä en ollut vain huomannut kylttiä? Mutta ei, aavehostellia ei löytynyt edes sivukujilta, jotka kiersin varmuuden vuoksi. Epätoivo alkoi tosissaan nakertaa. Näpsäytin roamingin päälle ja katsoin löytyikö läheltä muita hotelleja. Löysin halvimman tarjouksen Onegin Plaza – nimisestä kerroshotellista, joka ei onneksi ollut kaukana. Ei tässä nyt muu auttanut, kaduilla oli pimeää, kello yksitoista illalla, ja johonkin oli päästävä yöksi. Haisevissa tamineissani marssin prameaan aulaan, jossa hienoisen ihmettelyn ja luottokortin vilauttamisen jälkeen pääsin majoittumaan huoneeseen, joka oli isompi kuin kotimme Kalliossa. Kävelin suoraan minibaarille, korkkasin oluen ja vetäisin verhot koko seinän levyisen ikkunan edestä ja jäin tuijottamaan kaupungin kattojen yli aukeavaa panoraamaa. Sellainen seikkailu tällä kertaa. Hotelliyö maksoi kokonaisuudessaan saman verran kuin olin säästänyt matkustamalla junan kolmannessa luokassa, mutta turha näitä on harmitella.

Yöllinen seikkailu päättyi onneksi hyvin, näihin maisemiin

Seuraavana päivänä kävin aamiaisella, ja loikoilin leveällä sängyllä koko rahan edestä. Tämäkin hotelli tuntui aavemaiselta: ei ketään missään. Pyöröovissa meinasin törmätä Aeroflotin miehistöön, joka saapasteli vastaanottoon omistajan elkein. Täällä siis käy asiakkaita!

Hotel Onegin Plaza

Kaupungilla puhalsi kylmä viima ja oli kylmää niin kuin, no, Siperiassa. Untuvatakki oli tietenkin repussa juuri silloin kun sitä olisin tarvinnut.

Nähtävyydet oli nopeasti katsottu. Jekaterinburg tunnetaan Romanovien kotikaupunkina ja kävin heti ensimmäiseksi paikalla, jossa tsaari Nikolai II ja muu keisarillinen perhe mestattiin vuonna 1918. Sitä edeltäneet ja seuranneet tapahtumat Venäjällä ovat historiallisesti merkittäviä, ja uppouduin itsekin paikalla hetkeksi maailmanhistoriallisiin ajatuksiini. Luihin ja ytimiin pureva, suoraan Uralilta puhaltava tuuli kuitenkin palautti keskelle nyky-Venäjää: oli pakko päästä jonnekin lämmittelemään.

Romanovien tsaarisuvun murhapaikalla on nykyään kirkko.

Parasta Jekaterinburgissa oli ehdottomasti sen urbaani panoraama, jossa vanhat, tsaarinaikaiset rakennukset, neuvostoajan betoniblokit ja 2000-luvun siniset lasitornit kilpailevat huomiosta. Maisemat näkee parhaiten Vysotsky-hotellin 51. kerroksesta, jossa pääsi maksua vastaan vierailemaan.

Jekaterinburg on miljoonakaupunki, josta virallisesti alkaa Siperia

Sen jälkeen istuskelin kahviloissa ja tapoin aikaani odotellen junan lähtöä. Ei pysähtyminen Jekaterinburgissa harmittanut, sillä lähemmäksi nykypäivän urbaania Venäjää tuskin pääsee. Taantuman autioittamia ostoskeskuksia, keskeräisiä rakennustyömaita ja kaiken sen keskellä tavalliset ihmiset kiiruhtamassa töihin uusissa Converse-tennareissa, kuka pyörällä, kuka lonkkarilla, kuka citymaasturilla, kuka 70-luvunaikaisilla johdinautoilla, jotka ovat edelleen osa katukuvaa. Tämä on kontrastien maa, jossa ostoskeskuksen supermarketissa soi Pet Shop Boys, mutta kadulle astuessaan saa edelleen varoa putoamasta rikkoutuneen ritilän läpi
viemäriin.

En ole oikein kahvilaihmisiä, ja tykkään syödä mieluummin kebabia kuin pikkuleivonnaisia, mutta kerrankos sitä, kun lomalla ollaan!

Toisella puolen katua

Pietari ja Moskova ovat enemmän tai vähemmän länsimaisia kaupunkeja, joissa liikkuu paljon kansainvälistä porukkaa. Jekaterinburgissa en nähnyt ketään muuta länsimaista turistia. Jos tarkkoja ollaan, tuntuu, että olen edelleen ainut reppureissaaja tällä 5000 kilometrin kiskonpätkällä. Pääsinpähän näkemään sitä, mitä olin halunnutkin: aitoa Venäjää. Pysähtyminen täällä ei tosiaan harmita, mutta ei sekään, että ihan pian tulee juna, joka vie minut pois.

 

287 kommenttia