Åren retkestä on ehtinyt vierähtää jo kuukausi, mutta vielä olisi muutama juttu kerrottavana tuolta neljän päivän tehoreissulta.

Paras juttu Åressa taisi minulle itselleni olla se yleinen fiilis mikä Åresta ja siellä elävistä ihmisistä jäi mieleeni. Enkä nyt siis puhu turisteista joita paikka tietenkin oli pullollaan, vaan juuri niistä paikallisista jotka tuota koko rinnekylää pitävät yllä. Turistithan nyt osaavat olla rasittavia missä vaan ja löytyihän niitä tielle kaatuilevia lauantaimekastajia tuoltakin, ainoana poikkeuksena se, että tyypeillä oli monot jalassaan ja laskukamat olallaan (sekä hetken päästä pitkin katua). No, tuo kyseinen tapaus taisi kylläkin olla vain jotain myrskyssä ylämäkeen tarpomisen luomaa hörpyillä höystettyä huumoria eikä mitään kaatokännimeininkiä, mutta lähinnä kai vain halusin tuoda esille sen että turistielämäähän tuollainen iso rinnekeskus on täynnä (joka tietenkin on hyvä niille jotka sitä after ski-menoa kaipaavat, minä itse vaan satun olemaan vähän tylsä tapaus joka nököttää mielellään yksinään keskellä metsää).

Pääasia koko reissussa oli kuitenkin se itse laskeminen sekä rinteisiin tutustuminen ja sitähän me myös teimme, siitä huolimatta että sääolosuhteet pistivät vastaan minkä ehtivät. Lumimyrsky ryöpytti meitä niin, että laskeminen oli välillä aika hurjaa puuhaa, kun sitten taas viimeisen päivän vesikelit pitivät meidät kokonaan poissa rinteestä. Åreskutanin huippu oli kokonaan poissa pelistä ja muutenkin hissien aukioloja piti varmistella tuulen puhaltaessa hurjia lukemia. Sen lisäksi, etten uskaltanut roudata järkkäriäni mukana mäessä, oli näkyvyys aina välillä niin kehnoa, ettei siitä kamerasta mitään iloa olisi ollutkaan.

Kaikesta huolimatta kokemus rinteistä oli hurjan hauska. Ei sitä joka päivä tule laskettua lumisokeana sankassa pyryssä pitkin tunturia jonnekin hornan tuuttiin näkemättä ristin sieluakaan lähimailla. Paras rinnekokemus olikin mielestäni tuo kyseinen vaellus rinteestä toiseen laskemalla ja hissien välillä seilailemalla niin kauan että pääsimme määränpäähämme rinnealueiden toisella laidalla, tunturin huipulla, sijaitsevalle Copperhill-hotellille. Mikään ei olisi voinut olla täydellisempää tuon uurastuksen jälkeen kuin pulahtaminen kylpylän kuumaan altaaseen, ulkona pauhaavaa myrskyä katsellen. Kun myöhemmin palasimme takaisin omaan majapaikkaamme taksin kyydissä, ihmettelinkin että miten ihmeessä olimme ehtineet niinkin kauas hissien ja siirtymäreittien avulla (tuossa säässä), että paluumatka autolla tuntui kovin pitkältä.

Yksi asia tosin hankaloitti matkantekoani hieman, nimittäin vuokralautani sekä kengät. Vaikka kuinka koitin muutamaa eri kokoa kenkiä vuokraamolla, onnistuin kuitenkin ottamaan alleni liian isot kengät (minulla on toinen jalka isompi kuin toinen), joten oikea jalkani oli koko viikonlopun ajan varpaisillaan, jonka jälkeen myös lumilaudan siteet joutuivat koetuksille ja jouduinkin vähän väliä pysähtymään kiristelemään niitä. Ensimmäisen päivän jälkeen kuvittelin oikean jalan kramppailun johtuneen vain omasta huonosta kunnostani, mutta toisena päivänä tajusin että homma olisi sujunut ehkä hieman paremmin jos välineet olisivat olleet astetta optimaalisemmat.

Siinä vaiheessa kun muut odottivat alhaalla hissillä ja minä vielä istuin keskellä rinnettä jalka hapoissa, kaduin ihan kunnolla sitä etten ollut ottanut suksia alleni. Tai edes omia välineitä mukaani. Sitäpaitsi suksilla seilaaminen rinteiden välillä olisi ollut hieman iisimpää hommaa kuin laudalla potkuttelu, sillä kova vastatuuli, loiva alamäki ja lumilauta eivät olleet kovin hyvä yhdistelmä. Ensimmäisenä laskupäivänä mukanamme kulki paikallinen hiihto-opas, joka olikin niin mahtava tyyppi, että erään loivan siirtymärinteen hän kyykkäsi minut suksiensa päällä lumilautani kainalossaan! Tyyppi teki siis ihan oikeasti kaikkensa että viihtyisimme rinteessä myrskystä huolimatta!

Tuon kyykkäilyepisodin jälkeen pääsimmekin vielä hurjempaan kyytiin, kun moottorikelkat kuskasivat meidät vielä ylemmäs lumilautoinemme. Näin jälkikäteen olenkin hyvin tyytyväinen, etten sitten ehtinyt missään välissä niitä välineitäni suksiin vaihtamaan, sillä tulipahan harjoiteltua tasapainoilua ihan kunnolla, jopa köyden varassa moottorikelkkakyydissä, paksussa puuterilumessa! Tuon puuterin suhteen olinkin ihan haltioissani koko paikasta ja harmittelin hieman etten ehtinyt sen enempää laskemaan, sillä tuon lumentäyteisen viikonlopun aikana tunturilta löytyi koskemattomia rinteitä, joilla pääsi laskemaan juuri mukavan iisisti pöllyävässä lumessa ilman offareille lähtöä.

Eniten tykästyinkin juuri Rödkullenin sinisiin rinteisiin sekä Åre By:n ja Åre Björnen välimaastoon, jossa tunnelma oli tuolloin todella arktinen eikä laskijoita paljoa näkynyt. Eniten ruuhkaa löytyi tietenkin Åren kyläkeskustan läheisyydestä Åre By:stä, jonka punaiset rinteet olivat hieman liian möykkyisessä ja osittain jäisessä kunnossa minun makuuni. Paremmat punaiset rinteet olivat mielestäni Race Arenalla. Duved ja Tegefjäll sekä Åreskutanin ylimmät rinteet jäivät tosin meiltä testaamatta, eli ihan täydellistä kuvaa Åren rinnealueista en vielä ehtinyt saamaan… mutta jäipähän jotain seuraavaan kertaan, sillä sen verran kivaa tuolla reissulla oli, että Åreen on kyllä ehdottomasti päästävä uudestaan!

 (Matka toteutettu yhteistyössä VisitSwedenin kanssa)