Kuntokuuria takana kaksi viikkoa – mikä fiilis?

Julkaistu: 29.10.2016

Sain ensimmäisen treeniohjelman Levi Wellness Clubin treenariltani Laura Peipolta reilu kaksi viikkoa sitten. Ensimmäiseksi pisti silmään, että siinä oli kaksi lepopäivää. Myönnän ajatelleeni, että ei varmaan haittaa jos käyn kuitenkin silloin vaikka kiipeämässä vähän. Sehän on hyvää aikaa tehdä kaikkea sitä kivaa, mitä ohjelmaan ei ole merkitty!

Tässä on yksi treenaamiseni ydinongelma: aikaa on rajallisesti ja kalenterissani ei koskaan ole tyhjää tilaa vaan mahdollisuuksia mennä hyppimään trampoliineilla, heittämään vaikka keihästä, mikä nyt sattuu milloinkin huvittamaan. Sohvalla istumisen tai kirjan lukemisen suunnittelu ei onnistu, eli juuri sellaisen ajan joka palauttuaisi paitsi kroppaa, myös mieltä. Toisaalta saatan taas jäädä sohvalle istumaan silloin, kun olin suunnitellut tekeväni jotain muuta. Olen toivottaman impulsiivinen.

Tällä kertaa tein HIIT-treenin torstaina, kun se oli merkattu ohjelmaan tiistaiksi. Olen tehnyt HIIT-treeniä Merrellin barefoot-tossuilla, ne antavat kivan ja sähäkän tatsin mäkeen.

Ajatus siitä, että viikko-ohjelmani olisi kalenteriin sidottu (maanantaina sali, tiistaina HIIT, keskiviikkona juoksulenkki…) tuntui alkuun omituiselta. Entä jos haluan mennä maanantaina juoksemaan, tiistaina kiipeämään ja keskiviikkona juoda viiniä?

Eihän se nyt tietenkään niin vakavaa ole, mutta rytmityksessä on pointtinsa. Ei tule kiusausta vaihtaa vähiten mieluista treeniä kivempaan lajiin, kun sille on oma päivänsä. Näinpä olenkin nyt kiltisti koittanut noudattaa ohjelman aikataulua. Yhtään treeniä en ole jättänyt väliin, vaikka olenkin joutunut niitä välillä hieman siirtelemään päivältä toiselle.

Lokakuun kirpeät kelit ovat ihania ulkona treenaamiseen. Käsittämätöntä, että tänä syksynä ei ole satanut juuri laisinkaan.

Pientä aikataulukapinointia lukuunottamatta kuntokuurin aloittamisessa ei ole ollut ongelmia. Päinvastoin, on ihanaa, että jokin syy treenata ja joku, joka on miettinyt, paljonko mitäkin on hyvä tehdä. Mulla on ollut aina haasteena se, että lihas ei meinaa millään tarttua kiinni. Tykkään aerobisista lajeista, jotka korkeintaan sitkeyttävät sen sijaan, että saisin lisää voimaa. Niveleni ovat kuitenkin yliliikkuvat ja ne kaipaisivat tuekseen huomattavasti nykyistä enemmän lihaksia.

Työkaverini kanssa otimme tavaksi juosta töihin kerran viikossa, välillä suorinta reittiä, välillä pidempää. Tämä maisema oli toissa viikolla Kaivarissa, kun kiersimme pisimmän mahdollisen reitin Helsingin rantoja pitkin. Yhdeksän kilometriä ennen auringonnousua, jo on aikoihin eletty. Aamuheräämisestä ei tulisi mitään, jollei olisi sopinut treffejä kaverin kanssa. Olisin aivan varmasti jättänyt menemättä jokainen kerta, jos olisin ollut lähdössä vain yksin.

Ruokailun suhteen kaikki on sujunut oletettua paremmin. Eli katastrofin sijaan ihan ookoosti. Olen ottanut itseäni niskasta kiinni ja valmistanut kotona ruokaa ja kiltisti kiikuttanut kaupasta erilaisia proteiinin lähteitä. Makeita herkkuja en syö juuri muutenkaan, mutta kerran paistoin popocornia. Muutama cocktail tuli myös juotua viime viikonloppuna.

Viime viikonloppuna ystävämme järjestivät tupaantuliaiset, joiden ohjelmaan kuului kymmenen kilometrin yhteislenkki, ja osallistujat saivat valita joko juoksujengin tai huoltojoukon. Yllättäen jako meni niin, että naiset juoksivat ja kundit joivat kaljaa huoltopisteellä. Mutta mahtava idea kerrassaan! Idean takana Heidi, jonka kiipeily- ja retkeilyaiheista blogia voi seurata täällä. Kuvassa Tiia, minä ja Heidi starttiviivalla.

Tämän kuntokuurin alussa minulla oli ajatuksia sellaisista mageista kuntosalikuvista, joita näkee vaikkapa fitness-blogeissa. Noh, totuus on lähempänä Rocky Balboan meininkiä, verkkarit jalassa ja kanamunat taskuun. Meillä on taloyhtiön alakerrassa kuntosali, jossa käyn yleensä sen näköisenä, ettei sellaisia kuvia voi lainkaan ottaa, jossa näkyy naama. 

Yhteistyössä: Levi Wellness Club, Superyellow Headwear, Merrell

28 kommenttia

Vapaa vuosi -lyhärin usein kysytyt kysymykset

Julkaistu: 28.10.2016

Kiitokset kaikille, jotka olette äänestäneet minua tähän mennessä jo Relaan lyhytelokuvakisassa! Se merkitsee paljon <3 Jos vielä haluatte antaa äänen mimmivapaalaskulle, sen voi tehdä täällä (nro 13): http://bit.ly/2f37tiH

Olen myös saanut ihanan paljon kysymyksiä leffasta, laidasta laitaan, joten ajattelin että kirjoitan ne näin blogimuotoon, olkaa hyvät.

Kuinka kauan elokuvan tekeminen kesti?

Kuvaamiseen käytettyä aikaa on mahdoton sanoa. Koko talvi? Go pro oli mukana käytännössä jokaisena laskupäivänä (100). Editoimiseen kului itseltäni noin 20 tuntia, minkä lisäksi Sampsan viimeistely noin kolme tuntia.

Millä elokuva on editoitu?

Adobe Premiere Pro -ohjelmalla.

Editointinäkymä. Muistan kun eka kertaa pari vuotta sitten avasin Premieren. Muistaakseni suljin sen samantien, koska en edes tajunnut miten pääsen alkuun.

Mikä tietokone sinulla on?

Asus Zenbook Pro (ja jotain numeroita).

Osaatko käyttää editointiohjelmaa?

Hyvin ohuesti. Mutta onneksi on Youtube!

Miten laskut on kuvattu?

Minulla on kypärässä kiinni Go pro -action kamera, mallia Hero vuodelta 2015. (Se on siis nelossarjaa, mutta nelossarjan yhteydessä Go pro toi markkinoille tuollaisen karvalakkimallin, jonka nimi on vaan ”Hero”.)

Niissä pätkissä, joissa go pro on ns. kepin varassa, käytän Saksan amazonista tilaamaani selfietikkua.

Onko selfiekepissä vakaaja?

Ei ole.

Mikä on taustalla soiva musiikki?

Musiikki on Miau-nimisen yhtyeen kappale War of Hearts, jonka sain käyttööni tätä lyhytelokuvaa varten. Kappale on ilmestynyt yhtyeen Trinity-levyllä. Kun kuulin kappaleen ensimmäistä kertaa, sanoin ystävälleni Hennalle, joka soittaa ja laulaa bändissä, että ”tämä biisi sopisi täydellisesti johonkin laskuelokuvaan”. No, lopulta löytyi sopiva elokuva!

Erityisen hienoa on, että mimmivapaalaskusta kertovassa elokuvassa on myös kappale, joka on naisten käsialaa. Miaun Anu, Henna ja Susanna tekevät musiikkinsa itse ja soittavat myös kaikkia instrumenttejä. He kaikki myös laulavat, mistä syntyy Miaun omintakeinen soundi.

Miau on ollut keikoilla mm. Flowssa ja heidän biisinsä ”God/Drug” oli ehdolla UMK-kilpailussa Suomen Euroviisu-ehdokkaaksi.

Millä ilmasta otetut kuvat on kuvattu?

Ystäväni, valokuvaaja Sampsa Sulonen on kuvannut ne kaukosäätimellä käytettävällä Dji-merkkisellä kuvauskopterilla. Kopteria pitää kuljettaa ylös vuorille repussa, sillä sen akku kestää vain noin 20 minuuttia eli juuri sen ajan kun lasketaan.

Missä elokuva on kuvattu?

Norjan Lyngenissä ja Itävallan Zillertalissa. Yksi klippi taitaa olla myös Achenseeltä, ja timelapset ovat Salzachgeierin hyttereissulta.

Lasketko sinä elokuvan kuvissa itse?

Kyllä.

Oletko sinä joka on uimassa?

Kyllä.

Eikö sinua pelottanut laskea noin jyrkkää mäkeä?

Pelotti!

Yhdessä kohtauksessa ohitsesi valuu lunta, onko se lumivyöry?

Ei sanan varsinaisessa merkityksessä. Jyrkissä paikoissa on tyypillistä, että lumen päällä valuu ensimmäisten käännösten jälkeen vähän nk. irtolunta. En ole ihan varma miten tieteelliset termit menevät, mutta lumivyöryllä tarkoitetaan yleensä sitä, kun yksi tai useampi lumikerro irtoaa laattana lumen päältä, jolloin lunta on liikkeellä paljon enemmän kuin kuvassa.

Mikä reppu sinulla on?

Ortovoxin ABS-Freerider 24 lumivyöryreppu.

Näkyvätkö ekassa kohtauksessa telemark-sukset?

Eivät, ne on splibpoardin, eli halkaistavan lumilaudan puolikkaat. Splitboardin etu on siinä, että sitä voidaan ylösmennessä käyttää kuin suksia, joiden pohjaan kiinnitetään nousukarvat.

Mikä lumilauta sinulla on?

Roxy Banana Smoothie 155 Splitboard. Lisäksi hissipuuteripäiviä varten vanha Burton Feather 152W.

Mitkä siteet sinulla on?

Karakoram Split 30 -siteet.

Tuollainen lankku. Minulla on siihen viha-rakkaussuhde, se ei missään nimessä oo mikään sellainen iisi puuterilankku kuin vaikkapa Burtonin Anti-Social naisten splitti jota ei tarvi ku vähän ohjailla sinnepäin. Tää on tosi äkänen twin tip, ei hirveen jäykkä, mutta tosi vikkelä kantilta kantille ja kanttaa helposti sinne sun tänne jos ei keskity. Ai miksi mulla on se? No alunperin siksi koska se oli halpa ja sillä oli ihana nimi (Banana Smoothie! <3) ja sen jälkeen siksi koska tykkään kai tehdä asiat välillä vaikeemman kautta. Ei sieltä mistä aita on matalin, vaan korkein tietenkin! Poikaystäväni Valtteri aina nauraa, ette me emme voisi olla tässä suhteessa erilaisia, koska hän väittää aina menevänsä sieltä, missä aitaa ei ole.

 

Miaun musavideo

Tässä vielä Miaun huikea God/Drug -musavideo by Teemu Keisteri. Loppukohtauksessa saattaa vilahtaa tutun näköinen tyyppi naamioituneena viiksien taa.

MIauta voi kuunnella Spotifyssa. Mun suosikkibiisit, joita luukutan aina autossa on juurikin tämä War of Hearts, God/Drug ja ihan huikee versio Ramonesin Pet Sematary-biisistä.

http://www.youtube.com/watch?v=nxmd1hBOe4k

1 463 kommenttia

Äänestä mun lyhytelokuva Vapaalaskuiltamien finaaliin!

Julkaistu: 25.10.2016

Kuva: Sampsa Sulonen

Olen monesti istunut jokasyksyisten Vapaalaskuiltamien yleisössä Vanhalla ylioppilastalolla ja miettinyt, että olisipa näytillä enemmän mimmilaskuleffoja.

Toimeliaana henkilönä päätin tehdä asialle jotain sieltä päästä mistä se on helpointa: peilistä. Tulos on nyt viimein julkaistu: Vapaa vuosi -niminen lyhyelokuva! Se on esillä Relaa.com-sivustolla, ehdolla vuoden laskulyhäriksi.

Vapaavuoden aikana tuli laskettua mitä ihanimpia (ja pelottavimpia) mäkiä. Useimmiten juuri se hermoileva pää ja pelosta hulluna hakkaava syke olivat niitä, joiden aisoissa pitäminen vei eniten voimia. Jalat kyllä hoitivat homman, jos niille antoi mahdollisuuden. Toivon, että lyhytelokuvani innostaa muita mimmilaskijoita kiipämään vielä vähän korkeammalle, ja laskemaan vielä hitusen kovempaa.

Olen istunut kaksi päivää kuin tulisilla hiilillä, kun olen jännittänyt millaisen vastaanoton pikkuklippini saa.

Käykää siis katsomassa ja äänestämässä meikäläisen 2 minuutin klippiä Relaa.comin sivulla! Äänestys päättyy jo perjantaina.

Yleisöäänestyksen perusteella 19 elokuvasta pääsee finaalin kolme sekä kaksi tuomariäänin. Finaalin voittaja äänestetään paikan päällä Vapaalaskuiltamissa 4.11.

Elokuvan upeat ilmakuvat kuvasi Sampsa Sulonen. Itse laskin ja kuvasin kaiken muun. Erityisesti mieltä lämmittää, että mimmilaskuleffassa myös musiikki on naisten käsialaa: nauttikaa Miaun ihanasta biisistä War of Hearts ja käykää kuuntelemassa Spotifyssa https://open.spotify.com/track/2X3aEkZOKqkx7NqK4gsB4U!

Ja muistakaa äänestää! (Leffan nimen yläpuolella oleva pallukka, lista on vähän epäselvä)

714 kommenttia

Lokakuinen Pallas sulattaa sydämen

Julkaistu: 20.10.2016

Nämä maisemat! Joka kerta kun matkustan Lappiin ja näen tunturit ensimmäistä kertaa, tulee suunnattoman hyvä fiilis.

Olen miettinyt, mistä se johtuu. Lapsuudessani matkustimme pohjoiseen kerran talvessa, ja muistan tuon tunteen jo niiltä ajoilta. Autossa piti huutaa tunturin nähdessään aina sen nimi.

Tunturit tuovat aivan erilaisen fiiliksen kuin vuoret. Ne ovat pyöreitä ja lempeitä. Tuntureista huokuu ajan kiertokulku. Ne antavat meidän kiiruhtaa, ja tuulien tuivertaa paljaita lakiaan.

Vietimme pari viikkoa sitten ihanan viikonlopun Villa Sivakassa. Siitä on matkaa Pallakselle vajaa tunti, ja olimme kaikki yksimielisiä päiväretkikohteen valinnasta. Tottakai Pallakselle. Pallaksen Taivaskero on 809 metriä korkea ja sen ”takana” sijaitseva Pyhäkuru yksi Lapin jylhimmistä paikoista. Tunturijono jatkuu pitkälle pohjoiseen kohti Hettaa.

En ole käynyt Pallaksella usein. Vuonna 2007 olimme hiihtovaelluksella Hetasta Ylläkselle (kyllä, minulla oli isän 70-luvun Järviset ja nahkamonot). Hiihtelimme tunturijonon poikki ja poikkesimme Hotelli Pallaksella syömässä hampurilaiset.

Seuraavan kerran olin Pallaksella vasta 2014, kun kävimme Sarvijärven laavulla viettämässä pääsiäistä ja laskemassa Pyhäkurua.

En ole koskaan ollut siellä lumettomana aikana. Oli korkea aika siis! Lähdimme hotellilta kiertämään Pyhäkeron kaakkoisreunaa. Kiersimme sen ympäri ja tulimme Pyhäkurun juurelle, juuri parahiksi lounasaikaan. Keittelimme lounaat ja lähdimme kiipeämään ylös Pyhäkurua. Tuntui hassulta ajatella, että olin laskenut siitä joskus alas. Ilman lumipeitettä paikat näyttävät niin erilaisilta.

Palasimme takaisin pääreitille Pyhäkeron luoteispuolella ja lompsottelimme sitä alas takaisin hotellille. Koko reissuun meni yhteensä viisi tuntia. Näimme paljon poroja!

Lähdimme kulkemaan vanhoja pitkospuita pitkin.

Komeasarvinen poro!

Ja sen kuvaaja. Kuva: Miia Alapeteri

Pyhäkeron kaakkoispuolella kulkeva kuru on nimeltään Palkaskuru.

Miia ja maisemat

Voi mitä metsää!!

Ja pinkkiä varvikkoa!

Minä keittelemässä lounasta.

Jälkkärinä oli Mongoliasta tuttuja Cocovi-herkkuja!

Sitten lähdettiin kapuamaan. Pyhäkuru on varjoisa paikka – aurinko ei osu sinne kovin usein, mutta tuuli puhaltaa ylhäältä. Oli kylmä päivä ja minullakin oli kaksi untuvatakkia softshellin päällä. Toisen untsikan saattoi sentään ottaa pois kiivetessä. Repussa on kiinni myös sauvanpalanen, jonka keräsimme tunturista mukaan. Jäimme vain miettimään sitä hiihtäjäparkaa, jonka sauva oli Palkaskurun laskussa katkennut. Toivottavasti ei käynyt pahasti. Kuva: Miia Alapeteri

Maisemat pohjoiseen päin.

Vaellusystävät. Kuka kulkee milloinkin yksin, kuka jutustelee, kuka pitää perää.

Porot tulivat vielä moikkaamaan ennen kuin laskeuduimme alas tunturista!

 

Varusteyhteistyössä: Halti, Superyellow Headwear, Merrell, Jetboil

13 kommenttia

Lukijatarjous Villa Sivakkaan!

Julkaistu: 16.10.2016

Kävin pari viikkoa sitten tutustumassa Villa Sivakkaan Äkäslompolossa. Ihastuin paikkaan täysin, ja nyt myös teillä on mahdollisuus tutustua mökkiin pienellä alennushinnalla. Lokakuun mennessä tehdyistä varauksista saa 10% prosentin alennuksen, alla ohjeet.

Mökin isännän Juhan terveiset:

“Pipo silmillä -blogin lukijat saavat jokaisesta airbnb-varauksesta 10% alennuksen! Saat alennustarjouksen laittamalla airbnb:n kautta viestiä “Ota yhteyttä majoittajaan”, lisäämällä vierailusi päivämäärät ja mainitsemalla blogin nimen. Tervetuloa!”

Meidän viikonlopusta voi lukaista lisää täältä, jutussa myös kuvia.

Ihanaa sunnuntaita kaikille!

 

Yhteistyössä: Villa Sivakka

2 801 kommenttia

Kuntotesti kertoi totuuden: lihaskunto katosi vuoden aikana

Julkaistu: 15.10.2016

Kerroin aikaisemmin, että aloitan kuntokampanjan Levi Wellness Clubin personal trainer Laura Peipon kanssa. Vuoden aikana kaikki muu paitsi aerobinen treeni on jäänyt, ja sen myös huomaa paitsi silmin, myös kiipeilyseinällä. Vaikka tekniikkani on parantunut, kiipeän edelleen samoja reittejä joita vuosi sitten kiskoin pelkällä voimalla ylöspäin.

Tässä ennen-jälkeen -kuvat. Vasemmalla Laosissa 11 kuukautta sitten otettu kuva, oikealla heinäkuun lopussa Ukkohallassa. Tässä siis kuvallinen esimerkki siitä, mitä sapattivapaa tekee ihmiselle! Epäsäännöllinen ruokailu, nolla kuntosalitreeniä, pelkkää skinnaamista viisi kuukautta putkeen. Vähemmästäkin häviää muskelit. Ainoa mikä pysyy vuodesta toiseen, on yhtä sotkuinen tukka.

Kävin pari viikkoa sitten pohjoisessa ollessani Lauran kuntotestissä, ja sen tulos kertoi asian, jonka kyllä jo oikeastaan tiesinkin. Yläkropan lihaskunto on heikko, eikä jaloissakaan kehumista ole. Keskivartalon lihakset lienevät ok-kunnossa paljon vaeltelun ja kiipeilyn ansiosta.

Kuntotestin tulokset

Lihaskunto:

Vatsalihakset 20kpl/30s – Erittäin hyvä
Kyykyt 17/30s – Välttävä
Punnerrus 12/30s – Heikko
Selkälihakset 30/30s – Erittäin hyvä
Roikunta 2min 5s. – Hyvä
Lankkupito 2min 44s. – Hyvä

Kehonkoostumus:

Paino 64,7kg
Painoindeksi 22.1
Perusaineenvaihdunta 1394 kcal
Visceraalinen rasva 4
Kehon rasva (+/- 5%) 30%

Tästä on siis suunta vain ylöspäin. Omalla kohdallani suurin haaste on ehdottomasti syöminen. En ole ollenkaan keittiöihmisiä. Kunnollisen proteiinipitoisen ruoan laittaminen tulee olemaan suurin haaste.

Matkalla kuntotestiin. Minun on tarkoitus osallistua kisan päätteeksi Levi Arctic Challenge winter -kisaan. Maaliskuussa roudataan siis sitä kuuluisaa pölliä umpihangessa jos johonkin suuntaan.

Kuntotestin jälkeen kävimme läpi ohjelmaani tulevat liikkeet.

Tästä se lähtee!

Videolla fiiliksiä ja eka oma treeni

 

 

Yhteistyössä: Levi Wellness Club

Varusteyhteistyö: Merrell, Suunto, Poc, Halti, Superyellow Headwear

 

422 kommenttia

Villa Sivakka on Lapin matkaajan löytämätön aarre

Julkaistu: 14.10.2016

Kun astuin ensi kertaa sisään Äkäslompolossa sijaitsevaan Villa Sivakkaan, en voinut käsittää, miten sellainen paikka voi löytyä keskeltä ei mitään. Pyörimme ystäväni Helin ja Miian kanssa ympäri mökkiä: ”Mä en kestä!” ”Täällä on levysoitin!” ”Siis ei voi olla…”

Tätä fiilistä voi tuskin välttää kukaan, joka vierailee Villa Sivakassa. Mökki on arkkitehtuuriltaan upea, yllättävä mutta silti toimiva, materiaaleiltaan rauhoittava sekä yksityiskohdiltaan viimeisen päälle mietitty, kuitenkin ihanan kotoinen. Joka suuntaan, mihin katse osuu, löytyy jotakin mielenkiintoista katseltavaa. Täydellinen piilopaikka.

Vietimme Villa Sivakassa pitkän lokakuisen viikonlopun, jonka aikana ehdimme suppailemaan Äkäsjärvellä, polkujuoksemaan Lapin metsissä sekä samoilemaan Pallaksen tuntureilla. Villa Sivakka sijaitsee noin puolen tunnin ajomatkan päässä Äkäslompolon kylästä (eli Ylläkseltä) ja sieltä puolestaan on matkaa Pallaksen upeisiin maisemiin vajaa tunti.

Mökillä oli kaksi nukkumasoppia, joissa kussakin 140-senttinen sänky. Toisessa sopissa oli lisäksi 90 senttinen yläpeti. Parvelle mahtuisi nukkumaan arviolta 2-3 henkeä. Lahjoitin jalomielisesti Helille ja Miialle nukkumasopit, jotta pääsin itse nukkumaan olohuoneen lasiseinää reunustavalle sohvalle. Siitä ei tarvinnut kuin avata silmät nähdäkseen öisellä taivaalla leimuavat revontulet.

Lähdimme perjantaina autoyöjunalla Kolariin, ja palasimme maanantaina Rovaniemeltä (yöjuna ei kulje arkisin Kolarista). VR:llä on usein syksyisin hyviä tarjouksia autopaketeista, joita pääsimme hyödyntämään. Oli ihanaa matkustaa junalla lentokoneen sijaan – matkustaisin kiskoilla mieluusti useamminkin, mutta talvisin yöjunien hinnat ovat aika korkeita.

Haimme lauantaiaamulla Team Sportia Äkäslompolosta ilmalla täytettävät SUP-laudat sekä melat mukaan. Kävimme lauantaina illansuussa sup & run -lenkillä. Sivakka sijaitsee Äkäsjärven rannalla, ja mökin rannasta pääsi hyvin lähtemään lautojen kanssa liikenteeseen. Järven pohjoisen reunan takana komeili Pallaksen sininen tunturijono, eteläänpäin järvi kapenee päätyäkseen lopulta joeksi joka johtaa Äkäslompoloon.

Kokkasimme mökillä ihanaa ruokaa, joimme hieman samppanjaa, loikoilimme maisemaikkunan äärellä, otimme valokuvia ja istuimme saunan terassilla katselemassa revontulia. Täydellistä rentoutumista, juuri sopivaa lokakuun pysähtyneeseen ja talvea odottavaan tunnelmaan.

Heti tultuamme rauhoituimme hetkeksi iltapäiväkahvien ääreen.

Nukkumasopit sai pimennettyä verhoilla.

Kävimme päiväretkellä Pallaksella. On vaikea kuvailla sitä fiilistä, mikä tulee kun näkee nämä maisemat.

Miia teki etätöitä terassilla.

Eikun levysoitin soimaan ja hehkuviinin äärelle!

Iso takka lämmitti tupaa

Sen jälkeen ihailtiin revontulia.

Hyvää huomenta! Aamuaurinko hemmotteli lomailijoita.

Villa Sivakan sisäänkäynti.

Olisipa mukavaa tulla tänne joskus sellaisella kelillä, että pääsisi myös sivakoimaan.

Illalla katseltiin jälleen revontulia saunan terassilta.

Mökki näyttää joka suunnasta vähän erilaiselta, mutta mielenkiintoiselta.

Tämä kortti taitaa tiivistää kaiken olennaisen: ”Matkustakaa Lappiin – siellä tarjoutuu teille elämyksiä, joita ette tule unhoittamaan.”

 

 

Yhteistyössä: Villa Sivakka

 

 

 

1 826 kommenttia

Yhdeksän päivän omatoimivaellus Mongoliassa – lue parhaat vinkit!

Julkaistu: 12.10.2016

Teimme kesäkuussa 2016 omatoimisesti yhdeksän päivän vaelluksen Länsi-Mongoliassa, reitillä Uureg Nuur – Khotgor – Yamaatin Valley –  Kharkhiraa Pass – Tarialan. Lensimme Ulan Batorista Ulaangomin kaupunkiin ja otimme lähtiessä maasturikyydin Ulaangomista Uureg Nuur-järvelle (noin 100km möykkyistä tietä) ja palatessa hankimme kyydin Tarialanin kylästä takaisin Ulaangomiin.

Matka: arviolta 150-170km, kaksi korkeaa ylitystä: Yamaatin Davaa pass (2944m) ja Kharkhiraa pass (2930m)

 

Reitin suunnittelu: Ölgii vai Ulaangom

Itsenäisestä vaeltamisesta Mongoliassa ei ole saatavilla paljon tietoa. Verkosta löysimme muutaman sivuston: Cam McPhersonin ylläpitämän Mongolian matkailusivuston sekä muutaman maininnan Lonely Planetissa. Itsenäisiä matkailijoita emme tavanneet juuri muita. Syy tähän on kenties se, että matkailupalvelut eivät ole Mongoliassa kovin kehittyneitä, ja tulkin kanssa kotimajoitusten sekä muiden käytännön asioiden järjestäminen on helpompaa.

Uhmasimme kuitenkin valtavirtaa. Ajattelin, että kaikkialla missä olen reissannut, asiat ovat aina järjestyneet, ilman yhteistä kieltäkin.

Näin on myös Mongoliassa. Siellä pärjää, mutta on paras varautua omin majottein sekä eväin – sillä aina ei voi olla varma siitä, onnistuuko asioiden järjestäminen sellaisella aikataululla kuin toivoisi. Mongoliassa voi myös käytännössä telttailla ihan missä tahansa, kunhan ei ole liian lähellä asutusta eli valkoisia jurttia. Vaeltaa voi oikeastaan missä vain, sillä maasto on helppokulkuista, ei juurikaan aluskasvillisuutta tai puita. Suurin ongelma omatoimisen vaeltamisen osalta on vesi, jota on monin paikoin vähän.

Vaellusalueista meillä oli loppusuoralla kaksi vaihtoehtoa: lentäminen Ölgiihin tai Ulaangomiin. Ölgii on Länsi-Mongolian kaupungeista kuuluisin, ja siellä järjestetään kesällä kuuluisa kotkafestivaali. Se on lähellä Länsi-Mongolian tunnettua kansallispuistoa, Altai Tavan Bogd -kansallispuistoa. Jos kansallispuistoon haluaa mennä itsenäisesti vaeltamaan, on hankittava lupa. Lonely Planet -opaskirjassa taisi olla maininta, että se saattaa olla hankalaa, kuin myös kyytien hankkiminen paikan päältä.

Ulaangom puolestaan on hieman koillisempana sijaitseva kaupunki, jonka lähellä sijaitsee Lonely Planetissa myöskin kehuttu Kharkhiraa- ja Turgen -huippujen komistama kansallispuisto sekä Yamaatiin valley, joka tunnetaan lumileopardien asuinpaikkana.

Löysimme kiinnostavan vaellusreitin verkosta Hike Mongolia -sivustolta (katso sieltä myös kartta!). Löysimme alueelle myös joitakin muita reittejä ja tulostimme vinon pinon papereita mukaan.

Näiden siivittäminä valitsimme kohteeksi Ulaangomin. Ajattelimme, että siellä ei olisi niin paljon porukkaa (no, siitä ei ollut pelkoa), eikä opaskirjassa peloteltu lupien hankkimisella.

Ostimme Hunnu Airin verkkosivuilta menopaluulennot Ulan Batorista Ulaangomiin siten, että meille jäi 12 päivää aikaa lentojen välillä.

Matkavalmistelut kotona

Otimme kaikki vaellusvarusteet mukaan kotoa. Minä matkustin Mongoliaan junalla ja jatkoin myös matkaa sieltä eteenpäin Kiinaan. Valtterin puolestaan lensi edestakaisin Mongoliaan Aeroflotin yhteydellä Moskovan kautta.

Teltaksi valitsimme kahden hengen Hilleberg Nallo -telttani, keittimeksi mukaan valikoitui vanha MSR:n Xgk-monipolttoainekeittimeni. Polttoainekysymys oli ongelmallinen. Lentokoneessa ei voinut kuljettaa lainkaan polttoaineita, joten ne oli hankittava paikan päältä. Vaikka MSR:n Xgk:n pitäisi toimia dieselillä, siitä ei löytynyt juuri tietoa verkosta. Vaihdoimme keittimeen kuitenkin isomman (eli likaisempien polttoaineiden) suuttimen, ja testailimme keitintä dieselillä muutamaan kertaan ennen lähtöä. Otimme lopulta mukaan yhteensä 2,5 litraa dieseliä. Täytimme pullot Ulaangomissa bensa-asemalla, ja sitä kului yhdeksän päivän aikana litra.

MSR:n XGK on luottokeitin, joka toimii kelissä kuin kelissä ja näköjään vaikka dieselillä!

Pakkasimme mukaan tavallista vaellusruokaa: nuudeleita, kuumia kuppeja, kuivamuona-aterioita. Otimme mukaan myös runsaasti vedenpuhdistustabletteja, sillä emme tienneet minkälaiset vesivarannot reitillä odottaisivat. Keli olisi luultavasti jotakin -10 ja +30 välillä, joten varauduimme sekä sortsein että untuvatakein.

Valmistelut Ulan Batorissa

Ulan Batorissa etsimme kuumeisesti karttaa alueesta. Löysimme Lonely Planetiin merkatun karttakaupan lopulta, ja saimme sieltä hankittua 1:500 000 kartan alueesta. Se oli tietysti aivan liian suuri vaeltamiseen – mutta ainoa, mikä oli saatavilla, joten sillä mentiin.

Karttamerkinnät olivat kyyrillisin aakkosin.

Tankkasimme Ulan Batorin State Department Storesta riisinuudeleita sekä joitakin viime hetken herkkuja. Kuivattuja hedelemiä oli aika mukavasti saatavilla, vaikka hinnat olivatkin Suomen tasoa.

Seikkailu alkaa – lupa ja kyyti maastoon Ulaangomista

Hunnu airin lentolippuihin kuuluivat matkatavarat, jotka meillä ylittivät jopa hieman sallitun koon. Ei tullut sanomista. Lennolla tarjoiltiin patonginpalanen, ja se kesti reilut kolme tuntia.

Pieni Fokker lensi matalalla, ja koneesta saattoi ihailla Mongolian maisemia.

Saavuimme lentokentälle ja olimme hetken hämmennyksissä. Lentokentän kyljessä luki Delgii Tsavaan, ei Ulaangom. Osa matkustajista jäi koneeseen, sillä lento jatkoi vielä matkaa Khovdiin. Päättelimme kuitenkin, että tämän kentän täytyi olla meidän pysäkkimme, sillä olimme ilmasta olleet tunnistavinamme karttaan piirrettyjä muotoja.

Ensimmäinen ongelma syntyi, kun huomasimme ettei lentokentällä ollut takseja. Kaikki matkustajat hävisivät kentältä omine kyyteineen, minkä jälkeen lentoaseman parkkipaikalla oli yksi auto – lentoyhtiön logoilla varustettu. Epätoivoisesti kyselimme kaikilta näkemiltämme henkilöiltä elekielellä kyytiä. Lopulta eräs heistä istutti meidät tuon lentokenttäauton kyytiin. Kaverin työvuoro ilmeisesti päättyi ja hän sai iloisen yllätyksen voituaan rahastaa meiltä monopolihinnan kyydistä kaupunkiin.

Lonely planet-opaskirjaan oli merkitty virastotalo, josta kenties saisi hankittua lupia puistoon menoa varten. Jos oikein tuuri kävisi, kenties kyydinkin.

Kävimme ostamassa vettä ja vielä vähän lisää suklaata Ulaangomin ruokakaupasta.

Löysimme virastotalon ja avasimme ulko-oven. Se ei näyttänyt viralliselta vastaanotolta, ja yritimme ensin tuloksetta vetää hihasta käytävillä liikkuvia ihmisiä. Saimme erään henkilön pysähtymään, ja hän haki paikalle henkilön, jonka virkaan asia ilmeisesti kuului. Hänkään ei tietysti puhunut sanakaan englantia. Pienen elehtimisen jälkeen hän hankki puhelimen päähän tulkin, ja saimme esitettyä asian.

Lupa järjestyi tulkin avulla (ei maksanut mitään), ja kuinkas ollakaan – virkamies heitti takin niskaan ja lähti ajamaan meitä itse sadan kilometrin päähän suolajärvelle. Hinta: 100e. Hyvä aamupäivän tienesti hänelle!

Vaellus alkaa – päivä 1

Maasturi jätti meidät Uureg Nuurin suolajärvelle. Kun auton jättämä pölyvana laskeutui, katsoimme Valtterin kanssa toisiamme ja molemmat taisivat miettiä; olikohan tämä sittenkään hyvä idea. Onneksi viime tingassa olin sentään ottanut kuskilta puhelinnumeron ylös.

Uureg Nuurin suolajärvi oli upea.

Kymmenen päivän vaellustarvikkeet. Molemmat kantoivat omat ruokansa, vetensä ja tavaransa. Yhteiset jaettiin siten, että Valtterilla oli telttakangas, minulla kaaret ja kiilat, minulla 2,5litraa bensaa ja sekä keitin. Valtterilla oli kattilat sekä muut keittiötarvikkeet. Kuten kuvasta näkyy, vaatteiden osalta teimme varsin eri ratkaisuja ja molemmat olivat valintoihinsa tyytyväisiä. Valtterilla oli mukana kahdet kengät, sekä enemmän vaihtovaatteita. Minulla oli taas muutama merinopaita ja varsin niukasti vaihtovaatteita. Minulla oli myös paljon vähemmän ruokaa.

Aloitimme vaelluksen kohti Khotgoria (paikalliset ääntävät sen ”hothor”). Oli jo iltapäivä, joten laitoimme teltan noin seitsemän kilometrin päähän suolajärvestä.

Päivä 2 – 1500m ylöspäin

Ensimmäisen aamun kahvikupillinen. Taustalla Uureg Nuur.

Seuraavana päivänä kävelimme vuorenrinnettä ylös. Suunnistaminen isomittakaavaisen kartan kanssa ei ollut helppoa, mutta löysimme lopulta hyvin möykkyiselle soratielle, joka vei Khotgoriin. Sitä kävelimme iltaan saakka, ja päästyämme harjanteen toiselle puolen oli taas ailka laittaa teltta pystyyn. Nousua oli tullut jo noin 1500 metriä. Olimme ottaneet suolajärveltä laimeasti suolaista vettä mukaan viisi litraa vettä molemmat, sillä olimme epävarmoja veden saatavuudesta. Harjanteen huipulla löytyi onneksi puro, ja uskalsimme hieman keventää lastia.

Tallensimme reittipisteitä melko tiuhaan kelloihin siltä varalta, että joutuisimme palaamaan takaisin.

Päivä 3 – Kohti Yamaatiin Valleyta

Seuraavana päivänä Khotgorin kylä näkyi välillä horisontissa oikealla, kaarsimme sen itäpuolelta kohti Yamaatiin valleyn alkupäätä, jonne pystytimme seuraavan kerran teltan. Kohtasimme matkalla muutamia jurttia ja paimentolaisia, sillä emme olleet vielä kansallispuiston alueella. Etsiskelimme tovin ylityspaikkaa Yamaatiin valleyn pohjalla kulkevalta joelta, ja laitoimme teltan sen toiselle puolen.

Matkalla kohti Yamaatiin valleyta.

Illallisella Yamaatiin valleyn suulla. Tämän jälkeen ylitimme vielä joen ennen teltan pystytystä.

Päivä 4 – Yamaatiin valley

Seuraavana päivänä lähdimme kulkemaan ylös Yamaatiin valleyta, sen eteläpuolta. Tulimme kansallispuiston alueelle, ja näimme viimeiset jurtat. Seuraavaan viiteen päivään emme tulisi näkemään ainuttakaan ihmistä.

Laaksossa elää kuulemma lumileopardeja, mutta emme nähneet yhtäkään. Laakso oli aivan mielettömän kaunis. Ylitimme yhden suuremman sivujoen, ja laitoimme teltan arviolta laakson puoleen väliin.

Yamaatiin Valley oli uskomattoman hieno. Ja kuivan aromaaston jälkeen ihmeellinen vihreä keidas!

Joen ylitys Yamaatiin Valleyssa.

Mitä sais olla? Nuudelia, nuudelia vai nuudelia? Lounastauolla Yamaatiin Valleyssa.

Päivä 5 – Yamaatiin Davaa pass 2944m

Heräsimme hieman ennen auringonnousua. Lämpötila oli käynyt yöllä nollassa, hurr!

Vaikka kuinka odotimme, emme saaneet lumileopardeja yövieraiksi.

Seuraavana päivänä oli tarkoitus siirtyä pois Yamaatiin Valleystä. Etsiskelimme tovin Yamaatiin Davaan ylitystä. Se ei ollut kaikista itsestäänselvin, mutta lopulta kuitenkin ainoa paikka, josta järkevästi pääsi yli.

Nousemassa ylös kohti Yamaatiin Davaa Passia.

Korkealla ollaan! Millään reissulla en aikaisemmin ole oikeasti kokenut gps-kellosta niin paljon turvaa kuin Mongoliassa. Korkeuslukema auttoi suunnistamaan ja reittipisteiden kategoriavalikoima yllätti monimuotoisuudellaan.

Peseydyimme harjanteen toisella puolen jäätikköpurossa ja laitoimme teltan pystyyn rinteeseen. Siitä oli aika muikeat maisemat tasangolle.

Katselimme tasangolle illallista syödessämme ja huomasimme, että kaukana juomalammen äärellä oli hassun näköisiä eläimiä. Harmi kyllä kiikarit olivat unohtuneet kotiin joten emme millään keksineet, mitä ne olivat, ennen kuin seuraavana päivänä selvisi: villikameleita!

Näissä maisemissa kelpasi illallistaa.

Päivä 6 – Kharkhiraa Pass 2930m

Seuraavana aamupäivänä ylitimme tasangon ja lähdimme lounaan jälkeen kapuamaan soista rinnettä kohti Kharkhiraa passia. Ympärillä olivat Kharkhiraan ja Turgenin yli 4000 metriin kohoavat huiput. Nousu oli todella rankka. Se oli upottavaa soista heinikkoa, polusta ei tietoakaan kuten ei koko reissulla, ja vastaan satoi välillä rakeita, välillä vettä.

Tässä vaiheessa näytti vielä hyvältä.

Sain testattavaksi reissulle CoCoVi-superfood-patukoita. Nämä maistuivat aika hyviltä muiden, teollisempien makuisten patukoiden joukossa ja loppureissua kohden aloin säästämään näitä aina tiukkoja paikkoja varten. Tämä päivä oli niistä yksi.

Loputtomalta tuntuvan ajan jälkeen näimme lopulta harjanteen toiselle puolelle. Upeat maisemat avautuivat Kharkhiraa vaellyihin.

Pitkän päivän ilta.

Kompuroimme osittain lumisen (Turgenin puoleisen) rinteen alas, lähelle jokea ja laitoim me teltan pystyyn. Viimeinkin lepo!

Kyllä tämä telttapaikka kelpasi, vaikka väsyneitä olimmekin.

Päivä 7 – susi!

Aamulla seurailimme minijäätikön reunoja pitkin alajuoksua kohden.

Kharkhiraa-joen ensimmäinen ylitys.

Aamulla oli ylitettävä Kharkhiraa-joki, koska olimme edellisenä päivänä tulleet harjanteelta alas sen väärää puolta (kannattaa pysyä eteläpuolella). Lounaan jälkeen suunnittelimme kahvitaukoa, kun noin 50 metrin päässä  pienen töytäreen päällä näimme suden, joka kääntyi ja lähti hurjaa vauhtia käpälämäkeen.

Mietimme hetken, mitä tehdä. Totesimme susien pelkäävän ihmisiä ja ajattelimme, että se on pian jo kymmenien kilometrien päässä. Päätimme kuitenkin kiertää töytäreen rannan puolelta, ja päästyämme sen alapuolelle alkoi yläpuolelta törmän takaa kuulua ulvontaa ja haukkumista. Susi ei ollutkaan lähtenyt pakoon vaan koitti nyt pelästyttää meitä tiehensä – olisiko sillä ollut siinä pesä?

Emme jääneet keittelemään kahvia, vaan kipitimme kohti alajuoksua niin kovaa kuin 25 kilon rinkan kanssa vain on mahdollista. Toivoimme, etteivät suden kaverit olisi kovin lähellä.

Kymmenen kilometrin jälkeen uskalsimme hieman hidastaa tahtia. Olimme vilkuilleet säännöllisesti taaksemme, mutta sudesta ei nähnyt enää jälkeäkään.

Olimme aivan naatteja, ja näimme edessä siintävän puisen alueen. Siellä kulkisi varmasti vettä! Kävelimme sitä kohti, vain huomataksemme, että puut kasvoivat monen jalkapallokentän kokoisen pirunpellon keskellä. Väsynein jaloin sen läpi kulkeminen oli tuskaa.

Tämä pirunpelto meinasi kipata meiltä kupit nurin. Miten ne puut voivat kasvaa tällaisessa kivikossa?

Löysimme lopulta paikan teltalle ja kävimme illallisen jälkeen nukkumaan. Minä otin puukon tyynyn viereen; Valtteri kertoi jälkikäteen miettineensä, että jos sudet tulisivat laumalla meitä saalistamaan, ei ainakaan tarvitsisi kävellä enää yhtään päivää.

Hyvää yötä.

Päivä 8 – Loppu häämöttää

Kävelimme alajuoksuun kohti Tarialanin kylää. Jouduimme ylittämään Kharkhiraa-joen vielä kertaalleen, sillä reitti jatkui sen pohjoispuolella. Ylitys oli koko reissun vaativin, ja siihen kului meiltä useampi tunti. Jatkoimme matkaa sen jälkeen vielä muutaman tunnin ja leiriydyimme joen törmälle.

Kharkhiraa-joen toinen ylitys.

Päivä 9 – pitkääkin pidemmät viimeiset kilometrit

Vaelluksen viimeinen aamukahvi.

Heti aamusta törmäsimme tähän perheeseen, joka oli muuttamassa kesäksi joen yläjuoksulle. Siellä olikin vihreää, jota kelpasi karjan nyhtää!

Mitä alemmaksi mentiin, sitä voimakkaammaksi joen virta kävi. Tiesimme, ettei Tarialanin kylään voinut olla enää kovin pitkä matka, mutta mutka toisensa jälkeen joki aina vain jatkui. Jouduimme kiipeämään kapeita polkuja pitkin jyrkällä joentörmällä, ylittämään joen osia monta kertaa. Lopulta, iltapäivällä lounastauon jälkeen päädyimme ylös joen törmälle vain huomataksemme, että  Tarialanin kylä siinsi kaukana horisontissa joen toisella puolen. Joki oli tällä kohtaa jo levinnyt moneksi eri uomaksi, joista jokainen oli haastava ylitys.

Väsynein mielin kävimme kiinni haasteeseen. Onneksi vastaan tuli lehmälauma, joka oli ylittämässä samaa jokea vastakkaiseen suuntaan. Arvelimme niiden tietävän parhaiten, mistä joki kannattaa ylittää ja seurasimme jäljissä.

Kharkhiraa-joen kolmas ylitys. Kuvassa yksi noin seitsemästä uomasta. Lehmien perässä mentiin.

Viimein, usean tunnin jälkeen olimme perillä Tarialanissa. Löysimme torilta joukon humalaisia miehiä, joista yksi suostui lähtemään kyytimieheksi. Luulimme, että matkaa Ulaangomiin olisi noin parikymmentä kilometriä. Ihmettelimme, miksi mies lähti ajamaan täysin väärään suuntaan. Emme kuitenkaan vaatineet kääntymistä ympäri. Olen itse oppinut luottamaan kyytimiehiin – usein kiertoreiteille on hyvä syy, vaikka ne saattaisivatkin näyttää epäilyttäviltä. Niin kuin nytkin. Noin viidenkymmnen kilometrin kohdalla tulimme isommalle, päällystetylle tielle. Viimein mies onnistui selittämään, että suorin tie on poikki tulvien takia. Se selittikin asian!

Yhdeksän päivää ja ainakin 150 kilometriä myöhemmin olimme takaisin lähtöpisteessä, Ulaangomin kylänraitilla. Etsiskelimme hotellia, joista monet olivat kiinni. Löysimme yhden, mutta sieltä ensin elehdittiin, ettei huoneita ole. Kunnes sitten lopulta olikin. Loppu hyvin kaikki hyvin.

Täältä löytyi meille huone pienten epäselvyyksien jälkeen.

Päivät 10-11 – Kaupunkilomalla Ulaangomissa

Koska olimme tulleet reitiltä päivää suunniteltua nopeammin (tai, emme olleet käyttäneet varapäiviä), oli meillä aikaa oleskella Ulaangomissa. Joimme olutta hotellimme pihakeinussa, kävelimme tyhjiä katuja, katselimme jurttakyliin ja yritimme löytää jotakin syötävää. Jostain syystä todella monet ravintolat olivat lopettaneet toimintansa. Minimarketista sai suklaata ja jukurttia samaan hintaan kuin Siwasta kotona.

Ulaangomin katukuvaa.

Ansaitut.

Kuu nousee Ulaangomin ylle.

Päivä 12 – paluu Ulan Batoriin

Seuraavana aamuna lensimme takaisin Ulan Batoriin. Loma jatkui vielä, ja siitä voit lukea lisää näistä postauksista:

Neljän päivän pyöräretki Ulan Batorista

Romanttinen kaupunkiloma Ulan Batorissa

Yksin reissussa: Junalla Helsingistä Hanoihin!

Kiitos varusteyhteistyöstä:

Halti, Suunto, One Gear (Patagonia), CoCoVi

159 kommenttia

Videoblogi: Sup and run -lenkillä tunturissa

Julkaistu: 05.10.2016

Sup and run -lenkin idea syntyi siitä, kun pohdimme ennen lähtöä Villa Sivakkaan, missä siellä olisi mukavaa polkujuoksumaastoa. Mökki, tai oikeammin talo, sijaitsee Äkäsjärven rannalla. Mutta: parhaimmat maastot näyttivät olevan järven toisella puolella. Järvi on todella pitkä, ja päädyimme pohtimaan, miten siitä pääsisi helpoiten yli. Swim & run -mahdollisuuskin kävi mielessä, mutta sitten välähti: SUP-laudat! Saisikohan niitä vuokrattua Äkäslompolosta?

Saihan niitä! Team Sportia Äkäslompolosta löytyi ilmatäytteiset laudat, märkäpuvut, neopreenitöppöset ja jalkapumppu.

Suunnon reitti lenkistä näkyy täällä.

Ilmatäytteisten lautojen pumppaus onnistui hyvin. Paineen pitäisi ohjeen mukaan olla 15 baria, mutta meillä taisi jäädä se jonnekin 10 tienoille, ja ihan hyvin tuntuivat laudat toimivan.

Sitten menoksi!

Vesillä ollaan! Juoksulenkkarit, vesipullo ja kamera kulkivat kätevästi vedenpitävässä pussissa.

Lenkkarit ja kartta on hyvä olla mukana.

Tasapainotreeniä kelopuun rungolla.

Sitä ei voi alittaa, sitä ei voi ylittää, ei voi kiertää. Lapin suo, täytyy mennä läpi.

 

Johan tässä tulikin urheiltua.

Suppailimme takaisin, kun aurinko laski ja värjäsi kaiken oranssinpinkiksi. Järvi oli aivan tyyni. Täydellistä.

 

Yhteistyössä: Team Sportia Äkäslompolo, Villa Sivakka, Halti, Superyellow Headwear, Merrell, Suunto

 

1 291 kommenttia

Videoblogi: Telttaretki Nuuksioon on paras mahdollinen after work

Julkaistu: 01.10.2016

Elokuun lopussa kiireisen työviikon jälkeen pakkasimme teltan ja muut tarvikkeet reppuun ja ajelimme Valtterin kanssa Nuuksioon retkelle. Oli kreisiä huomata, miten muutaman kilometrin metsässä kävelyn jälkeen fiilis oli jo ihan erilainen: ei ollut enää yhtään niin hätäinen olo.

Tässä pikkuklippi aiheesta. (Sen alla myös kuvia.) Anteeksi tuo kamala naksutus! Se tulee gopron avoinna olevasta kannesta, lupaan ettei sitä kuuluu enää seuraavissa videoissa.

 

 

En tajunnut pakatessa, miten pinkiltä näytän 🙂

Polulla käveleminen tekee hyvää jaloille ja mielelle!

Kukas se siellä.

Nuuksion mustat lammet tekevät kauniita heijastuksia.

Matkalta löytyi myös Pokestoppi (miten se kirjoitetaan?). En ole itse vielä kokeillut peliä, enkä tiedä uskallanko.

Aamun aurinko maalasi metsän kauniiksi.

En keksi kovin monta parempaa tapaa aloittaa lauantaiaamu.

 

 

Yhteistyössä: Halti, Superyellow Headwear, Merrell

690 kommenttia