Mitä Alpeilla on tarjottavanaan innokkaille laskijoille vielä maalis-huhtikuun vaihteessa? Aurinkoa, sohjoisia rinteitä, puuteria ja ruuhkattomuutta? Lyhyt vastaus kymmenen päivän kiertueesta: kaikkea ja vielä parempaa!

Ensin on todettava, että jokaisen ihmisen soisi kokevan keväiset Alpit. Laaksossa luonto herää eloon ja samaan aikaan vuorilla lasketaan loistavissa olosuhteissa ilman ruuhkia. Aurinko hellii ja elämä hymyilee. Tämä on yhdenlainen matkakertomus kohteista, joissa kävimme nauttimassa monipuolisesti alppielämästä, ja samalla tietopaketti kohteiden mahdollisuuksista laskijoiden näkökulmasta.

Uskomaton Stubaital

Münchenistä vain parin tunnin päässä sijaitsevaan Stubain laaksoon pääsee nopeasti moottoritietä pitkin Brennerin solan alkupäästä. Laaksossa on kuusi keskusta, mutta loppukevättä kohden ovat avoinna korkealla sijaitsevat Gletscher eli jäätikkö ja Schlick 2000.

Jäätikölle vievän ala-aseman vasta valmistunut kymmenien miljoonien hissi vie 1695 metrin korkeudesta 2300 metriin, josta pääsee aina 3212 metriin ihailemaan Tirolin mahtavia huippuja.

Stubain jäätikkö takaa sesongin jatkuvan aina äitienpäivään toukokuulle. Kautta voisi jatkaa pitempäänkin jäätiköillä, mutta ympäristöviranomaiset haluavat rajata kesälaskemista.

Laakson yli 20 asteen lämmöstä nousu lumelle ja pakkaslumelle jaksaa ihmetyttää vuodesta toiseen. Uusissa hisseissä on hulppea matkustaa eikä keväällä ole ruuhkia lainkaan.

Jäätikön rinteet ovat pääosin punaisia ja sinisiä, muutama musta mahtuu myös joukkoon, varsinkin laskettaessa alas laaksoon. Hissejä on 26 ja tilaa nautinnollisiin laskuihin on yllin kyllin. Stubain etuna on myös hyvä rinneravintolatarjonta. Tosin after ski ei ole Itävallan aatelia.

Kompakti Schlick 2000

Fulpmesin kylän yläpuolelta lähtevä Schlick 2000:n hissit nostavat tuhannesta metristä 2240 metriin. Laskualuetta ympäröivät massiiviset vuoriseinät, jotka suojaavat hyvin myös tuulilta. Laaksoon päin taas tuulet antavat nostavia ilmavirtauksia jotka ovat riippuliitäjien ja liitovarjoharrastajien suosiossa. Viikonloppuisin taivas täyttyy eri värisistä varjoista.

Hissejä on yhdeksän ja ne on sijoitettu oivallisesti kattilamaiseen alueeseen tarjoten todella maukkaita laskuja, joihin ei kyllästy. Lisäksi lasku ala-asemalle on mukava ja siitä pidetään erinomaisesti huolta koko kevään ajan. Kausi 21-22 päättyy pääsiäiseen, kuten suurimmassa osassa alppikeskuksista, jonka jälkeen innokkaimmat laskijat suuntaavat jäätiköille.

Viihtyisä kylä ja mainio keskus olisivat varmasti vierailun arvoisia myös talviseen aikaan. Meidän laskumme maistuivat ja kaiken kruunasi terassin lämmössä nautitut virvokkeet, jonka päälle sauna oli kuin toinen taivas. Nautintojen päivä!

Korona-aikana satsattu hisseihin

Alppikeskukset ovat satsanneet korona-aikana valtavasti uusiin hisseihin lähes joka puolella Alppeja. Kymmenien miljoonien investointeja on tehty eri keskuksissa, jotta asiakkaat palaisivat takaisin pandemian hellittäessä. Kausi 2021-2022 onkin ollut tuloksellisesti ennätyksellinen ja sitä se on myös ollut Suomen keskuksissa.

Hiihtokeskukset ovat ymmärtäneet, että koolla on väliä. Lomailijat valitsevat kohteensa alueen suuruuden mukaan ja siksi monet ovat linkittäneet hissejään ja ”paisuttaneet” hissiverkostoaan. Totuus on, että vain harva käyttää valtavan alueen tarjoamia mahdollisuuksia, mutta tarjonta ratkaisee silti. Erityisesti Itävallan keskuksissa tämä tuottaa myös ongelmia, sillä upouudet hissit tuovat yhdelle vuorelle paljon laskijoita ja tämä aiheuttaa valitettavasti myös vaaratilanteita. Jäätiköillä tilanne on erilainen ja enemmän hallinnassa.

Siinä taas yksi syy kokea kevään ihanuudet ruuhkattomilla Alpeilla.

Kuninkaallisten Kühtai

Poimimme Stubain jälkeen matkalta Itävallan korkeimman kylän Kühtain ja alempana sijaitsevan Ochsengartenin, joihin käy sama hissilippu, mutta ne ovat vain bussiyhteydessä toisiinsa. Tie nousee 2020 metriin, jossa laskemista varten rakennettu kylä sijaitsee.

Alkujaan alue on ollut kuninkaallisten metsästysaluetta ja nimi Kühtai viittaa lehmälaaksoon, mutta kuninkaallisten kohteina lienee olleet muut vuoriston eläimet.

Ochsengarten on hissyhteydessä Oetziin, josta pääsee myös nauttimaan Hochoetzin laskutarjonnasta. Kühtaissa on hissejä 12 ja käytännössä kaikki rinteet johtavat takaisin kylään; eksymisvaaraa ei siis ole. Reilut 500 korkeuserometriä riittävät mainiosti ainakin perheiden lomailuun.

Korkeutensa ja vauhdikkaiden rinteidensä ansiosta monet alppitähdet harjoittelevat juuri Kühtain rinteillä. Mikaela Schiffrin kumppaneineen on tykästynyt kylän tarjoamiin harjoittelumahdollisuuksiin, jonka bonuksena on olematon iltaelämä.

Hochoetzin ja Ochsengartenin alueella on 13 hissiä ja korkeuseroa kertyy lähes 900 metriä korkeimpien hissien noustessa melkein 2300 metriin. Bielefelder Hütten näkymiä kohti Ötztalin laaksoon ja Söldeniin kelpaa katsella lounasta nauttiessa.

Benny Raichin Pitztal – Itävallan korkeinta laskemista

Muutamien vuosien takainen alppitähti Benny Raich tunnettiin lempinimellä Pitztalin Salama. Harjoitusolosuhteita voi vain kehua, sillä läheinen Hochzeiger on laakson alkupäässä ja loppupäässä ovat Pitztalin jäätikkö ja mukava Rifflsee.

Juna kuljettaa 1740 metrin korkeudesta yli 2800 metriin, josta sitten alkaa varsinainen hiihtoalue. Wildspitzbahn vie tyylikkäästi Itävallan korkeimmalle ravintolalle ja yläasemalle 3440 metriin. Näkymät ovat salpaavat.

Jäätikön seitsemän hissiä riittävät laskuhimon tyydyttämiseen, mutta varsinaisia haasteita ei ole. Hissiyhtiö on perheomisteinen ja asiakkaiden kyyditsemiseen on todellakin satsattu, mutta itävaltalainen stimmung puuttuu täysin. Laakson perällä, perimmäisessä kolkassa sijaitseva Pitztal on jollain tavoin eristyksissä eikä se voi olla vaikuttamatta alueen vetovoimaan. Majoitusta on laakson varrella, mutta loppupäässä ei ole käytännössä muuta kuin muutama ihastuttava hotelli, jossa majoittuu tasokkaasti ja jopa suomalaisessa saunassa hikoillen.

Tarjonnan puuttumisella on jälleen hyvä puolensa; ruuhkia ei ole hyvin vetäviin hisseihin.

Viereisen Mandarfin pikkukylästä nousee hissi Rifflseen rinteille, jossa korkeimmillaan pääsee 2810 metriin. Alue on linkitetty laskureitin kautta jäätikölle, mutta ei varsinaisesti toisin päin. Tosin Taschachtalin kautta jäätikön yläosasta voi laskea Rifflseen rinteille, mutta opas ja hyvät olosuhteet ovat ehdottomasti tarpeen.

Päivä kuluu kyllä erinomaisesti Rifflseen mahdollisuuksia tutkien ja yhdessä jäätikön kanssa ne muodostavat hyvän kombon, jossa kelpaa sama hissilippu.

Suuntana Italia ja ihastuttava Sella Ronda

Kuinkas ollakaan, päätämme jättää hetkeksi Itävallan ja ajaa Italiaan laskemaan. Ajatuksena on kiertää Sella Ronda, legendaarinen suksiseikkailu.

Majoitumme Corvaraan, josta suuntaamme Dolomiti Superskin rinteille laskeaksemme huikean Sella Ronda -vuorijonon ympäri.

Matkalla ohitamme perinteikkään Val Gardenan Saslong-syöksyrinteen ja ihastelemme Dolomiitteja, vaikka ne pysyttelevät pääosin pilvien peitossa. Ihailua herättävät myös rustiikkiset kylät. On ihan pakko pysähtyä nauttimaan maukas gulassi; olemme edelleen saksankielisellä alueella. Silti on sanottava, että espresso on italialaiseen tapaan tehty eli loistava.

Mellevään Mölltaliin

Oma karusellimme pyörähtää lounaan aikana jälleen seuraavaan vaiheeseen. Päätämme jatkaa suoraan Corvaraan palattuamme kohti Itävaltaa ja Kärntenin ainoaa jäätikköä, Mölltalia.

Jarmo puikottaa alppiteitä kuin vanha tekijä ja Tatu varaa matkan aikana mainion huoneiston Flattachista, jäätikkörinteiden läheisyydestä. Tällä kertaa ei ole saunaa tarjolla, mutta puitteet ovat muuten varsin mainiot ja vastaanotto superystävällinen talon emännän leipomine kakkuineen.

Palkkioksi puuteria

Mölltal on välkkynyt mielessäni useasti ja nyt oli sitten aika toteuttaa jälleen yksi haave. Useiden maajoukkueiden leirityspaikkana, suomalaistenkin, tunnettu jäätikkö tarjoaa erinomaisen hyvät puitteet treenaamiseen. Me emme harjoittele, vaan nautimme seitsemän hissin tarjonnasta. Korkeimmillaan pääsee Schareckille 3122 metriin haukkomaan henkeä.

Korkeuseroa tulee laskuille kilometrin verran, sillä ala-asemalle ei ole mahdollista laskea. Näköalaravintola Eissee tarjoaa lihaisan gulassin alle kuudella eurolla ja sama, meille mukava hintataso, on myös Duisburger Hütella.

Mölltal muuttuu vierailumme toisena päivänä meille suopeaksi, sillä ylös sataa reilusti puuteria ja otamme sen nöyrinä vastaan.

Ajellessamme takaisin kohti Münchenin lentokenttää mietin, että Mölltal on oman juttunsa arvoinen paikka. Se ei ole suomalaisten näkökulmasta helpoiten saavutettavissa, eikä välttämättä viikon lomailukohde, mutta sillä on omat perinteensä ja historia. Nimet Franz Klammer ja Annemarie Moser-Pröll ovat osa sen historiaa. Se tarina on kertomisen arvoinen.

Teksti ja kuvat: Jyrki Lehto