Onpas aikaa vierähtänyt viime kirjoituksesta. Suosittelen kyllä myös blogin lukijoille tutustumaan tuohon mun Youtube-kanavaan jos ei ole jo tuttu. Sinne tulee varmaan ensi talvena myös lasketteluaiheista materiaalia. Itsenäisyyspäivän ajalta sieltä löytyy tämmöinen video: https://youtu.be/ON6t2TtONpM
Kanava vaan tilaukseen, niin ei mene videot ohi!
Mutta nyt joka tapauksessa viime viikonlopulta virallisista avajaisista muutama sana.
Ajeltiin Pyhälle totuttua myöhemmin illalla kun muut harrastukset veivät aikaa torstai-illasta. Liikkeelle Oulusta siis päästiin vasta noin klo 20 ja perillä Pyhällä sitten puolen yön jälkeen. Keli oli lämmin ja muutamia päiviä aiemmin tullut lumisade oli kovettunut ja painunut kasaan.
6.12. perjantai
Itsenäisyyspäivän aamu valkeni upean näköisenä. Pientä sumua ja pilveä oli laaksossa, mutta tunturin huipulta näytti kyllä huikean hienolta kun aurinko nousi pilvien ylle.
Aurinko nousee pilvimeren ylle
Muutama aste pakkasta taas oli kovettanut rinteen niin, että terävämpiä kantteja olisi kaivannut. Ratkaisu tähän oli ottaa ala-aseman testikylästä sukset testiin. Black crows, Atomic, Salomon, Black diamond ja olikohan vielä muitakin, olivat tuoneet suksia testattavaksi. Tällä kertaa pysyin merkille uskollisena ja testasin puolen kymmentä paria Black crowsin uutuuksia. Varsinkin kapeammat ja kunnon jalkavuudella olevat sukset olivat kyllä erinomaisia tuolle rinteelle. Vaikka myöskin vähän leveämpi Atris oli kyllä erittäin hyvän tuntuinen suksi. Toisaalta omien suksien kantit kun olisi teroittanut, niin ehkäpä ero ei olisi tuntunut yhtä selvältä.
Perjantaina oli myös vapaalaskuklinikkaa aloittelijoille ja lauantaina olisi tiedossa pitempään lajia harrastaneille myös klinikkaa. Lisäksi perjantaina olisi ollut otsalamppurandoa ja Freekendlähettiläiden kanssa laskusessareita, mutta meille riitti nyt tuttujen kanssa laskeminen ja kuulumisten vaihtaminen näin kun uusi kausi taas alkaa.
Illalla sitten perinteiset saunomiset ja pitihän sitä vähän linnan juhliakin katsella.
7.12. lauantai
Lauantai-aamu olikin huomattavasti pilvisempi ja näkyväisyys kohtuu heikko. Klinikka kuitenkin alkoi jo heti klo 10, joten ei muuta kuin mäkeen. Calle-talon edustalle oli kokoontunut reilu 10 laskijaa Ape Majavan ja Sanna Kyllösen vetämälle kurssille. Tuttujakin oli paikalla kun Zillertalista tuttu Hujasen Jani osallistui myös klinikalle. Kannattaa kurkata myös Janin Hujasen matkassa -blogiin, jossa enemmän kuvia viikonlopulta. Kurssilla treenattiin jyrkkien paikkojen laskemista ja tekniikkaa siihen, sekä myös ihan hakun kanssa hankalista paikoista alas tulemista (lähinnä ehkä enemmän selviytymistä, kun laskemista) ja lisäksi myös skinnaustekniikkaa jyrkissä paikoissa vähän hiottiin. Eniten tykkäsin tuosta jyrkän laskemisesta. Pyhältä löytyy muutamia hyviä jyrkkiä, ja tuolla kelillä myös aika vaativassa kunnossa olevia, lyhyitä paikkoja, joissa voi siis turvallisesti treenata käännöksiä. Vaikka siinä kaatuisikin, niin kauas ei valu, mutta kuitenkin voi muutaman käännöksen harjoitella ja yrittää miettiä miltä se tuntuisi jos alla olisinkin vaikka 300 metriä korkeuseroa yhtä jyrkkää mäkeä.
Ape antaa vinkkejä jyrkän laskemiseen. Kuvan otti Teemu Kuisma (@tmukuisma)
Päivä meni nopeasti ja klinikka oli hyvä. Ei olisi kyllä tullut noin montaa tuntia laskettua tuossa kelissä muuten. Noita hommia olisi hyvä treenailla muutenkin, mutta harvoinpa sitä tulee yksikseen mentyä tuommoisia harjoittelemaan. Siksi onkin hyvä, että Ape, ja Pyhätunturi ja muut ketä ikinä porukkaan kuuluukaan, jaksavat näitä järjestää. Kiitoksia teille! Tuleepa edes silloin tällöin myös vähän treenattua muuallakin kuin oikeassa tilanteessa jossain vuorella.
Ape järjestää nyt talvella myös ainakin Ounasvaaralla ja Swinghillissä Vapaalaskun ABC ja Vapaalaskijan iltamäki tapahtumia. Oukulla tiistaisin 17:30-20 ja Swinghillissä keskiviikkoisin, kunhan siellä mäki aukeaa. Swinghillissä Ape ei itse toki ole aina mukana. Kannattaa vaikka Facebookista etsiä ryhmä Vapaalaskun ABC ja liittyä siihen, niin saa tapahtumista tietoa.
Nytpä se on sitten kausi avattu virallisesti! Toivotaan lumista talvea!
Viimeinen maastopyörätapahtuma tälle kaudelle osui syyskuun loppupuolelle ja paikkana Ukkohalla. Siellä järjestettiin ensimmäistä kertaa maastopyöräkisa. Tai siis XC-kisa, enduroahan siellä on ajettu aiemminkin ja tänä samana viikonloppuna myös enskan cup-pisteistä kisattiin. Heillä tämä lauantai oli harjoittelupäivä ja ratoihin tutustumista, kun taas me XC kisaajat ajoimme kisan klo 11 alkaen.
Reitin rakentelussa oli ollut apuna Pekka Tahkola joka myös Syöte MTBssä on mukana, sekä Oulun alueella on monenlaista ollut järkkäämässä. Muun muassa Iinantin vanhalle moottoriradalle rakennettua maastopyöräreitistöä. Reitti olikin erittäin monipuolinen ja vaihteleva. Siinä oli tarpeeksi vaikeutta, mutta myös erittäin nautittavia neulaspolkuja. Kokonaisuudessaan tuo Ukkohallan alue vaikuttikin erittäin hyvältä maastopyöräilyä ajatellen. Pistän tuonne loppuun vielä linkin videoon jonka reitiltä kuvasin ja siellä myös etukäteisvalmisteluista on vähän juttua, tässä enemmänkin kuvausta reitistä ja miten ajo kulki.
Lähtövalmistelut
Lähdimme Oulusta kaverin kanssa vähän seitsemän jälkeen. Numerolaput piti olla haettuna vimeistään klo 10 joten meillä jäi aika reilusti aikaa. Lähtö oli niin aikaisin, koska tässä oli muutamana aamuna ollut jo pakkasta ja ajateltiin, että jos tien päällä sitten onkin jäätä, niin siellä pian ajetaan tuota vajaan 200 kilometrin matkaa melko kauan. No onneksi jäätä ei nyt ollut, vaikka kylmä olikin. Ruska oli komean näköinen tien varsilla ja Ukkohallaan löydettiin, vaikkei kumpikaan siellä aiemmin ollut käynytkään.
Ukkohallassa kisakanslia oli hotellin respan yläkerrassa ja sieltä numerolaput sai mukaan nippusiteiden kera. Numerolaput pyöriin kiinni ja sitten pähkäilyä, että kuinka paljon vaatetta pitää pukea päälle. Lämpömittari näytti muutamaa lämpöastetta ja sääennuste lupaili vettä puolesta päivästä lähtien. Lopulta päädyin pitkiin housuihin ja ohueen tekniseen paitaan jonka päälle lyhythihainen pyöräilypaita, jonka selkätaskuihin suklaapatukat saa talteen. Geelit olin sekoittanut juomapulloon valmiiksi veden kanssa, jotta ei tarvitse geelipussien kanssa sekoilla matkalla.
Kevyttä lämmittelyä siinä lähimaastoissa, vähän ylämäen nousua, että saa lämpöjä ylös ja muuten vaan ihmettelyä. Endurokuskeja rupesi myös saapumaan paikalle, heillä harjoitukset alkoivat klo 11 myös.
Kisakanslia yläkerrassa ja lähtö tuosta putken alta.
Lähtö klo 11
Noin 10:45 alkoi porukka kerääntyä lähtöalueelle ja siinä kymmentä vaille kisan järjestäjä kertoi vähän infoa reitistä ja muita muistettavia asioita. Kello 11 lähtöauton töötistä lähdettiin auton perään letkana. Kärki lähtikin tosi kovaa. Kovavauhtisia kuskeja oli paljon mukana ja he hävisivät horisonttiin lähtöauton vanavedessä saman tien. Ehkä reilu kilometri auton perässä ja sitten maastoon kohtuu uuden oloiselle pätkälle, ehkä se oli tehty tätä kisaa varten. Vähän pehmeä pohja, johon ei vielä ollut oikein polkua muodostunut. Sitä vähän matkaa ja sitten hiekkatiellä jota pitkin noustiin laskettelukeskuksen huipulle. Nousussa taisi korkeuseroa kertyä reilu 150m ja matkaa pari kilometriä. Tosi rankka nousu ja sykkeet tapissa saman tien. Huipulla piti muistaa seurata XC porukan punavalkoisia reittimerkkejä, eikä lähteä seuraamaan enskaporukan punaisia merkkejä. No ei tuossa nyt mitään vaaraa ollut, tai itse en ainakaan huomannut mitään ongelmakohtaa jossa olisi voinut eksyä. Tosin hyvin oli reitti merkattu koko matkan, samaan tyyliin kuin Syötteelle, tai Kempeleessä, risteyksissä nuolet ja nauhalla tarkasti tarpeellisissa paikoissa.
Tekniikkalasku
Huipulla kierreltiin vähän latupohjaa pitkin välillä vauhdikkaita laskuja ja taas jyrkkiä nousuja, kunnes saavuttiin huoltopisteelle, mistä lähti reitin teknisin osuus. Tästä oli etukäteen varoiteltu, että se on oikeasti tekninen lasku ja kannattaa ottaa tarkasti. Ja kuitenkin se vähän yllätti, että kuinka tekninen se olikaan. Ensin juurakkoista mutkittelevaa polkua ja vähän ajan päästä todella kivistä maastoa jossa kyllä itsellä tuli hissatolppaa ikävä. Olisi ollut kiva saada satula alas ja pois tieltä, jotta painon saa oikeasti taakse. Muutamia jalkakosketuksia piti maahan ottaa, mutta kuitenkin ajamalla alas asti tuo pätkä. Olisiko tuossa vaiheessa laskettu noin puolet aiemmin noustusta korkeuserosta ja nyt oli hieman tasaisempaa kunnes taas lähdettiin laskemaan, mutta nyt helpompaa polkua. Erittäin mukavaa laskua, vähän jo uskalsi antaa vauhdinkin kasvaa, mutta taas jyrkemmissä pätkissä tuli sitä hissitolppaa ikävä. Tuossa oli matkalla myös hieno kanjoni, tai mikä lie rotko olikaan, jonka reunaa ajeltiin. Sitä ei kyllä kerennyt pahemmin ihailemaan, sen verran oli ohjaamossa töitä, kun polulla olevia kiviä kierreltiiin. Jäi vähän mietityttämään, että minkähänlaista laskumaastoa tuo olisi suksilla talvella. Se kanjoni reunoineen varsinkin näytti mielenkiintoiselta…
Pitkokset, neulaspolut ja harjumaasto
Kun nyt oli laskeuduttu alas niin tuli tasaisempaa ja helpompaa maastoa. Suorastaan vauhdikasta. Oikein mukavaa mutkittelevaa neulaspolkua harvan metsän keskellä. Sitä oli mukava päästellä, ehkä olisi ollut syytä myös vähän tasata sykkeitä, mutta kun oli niin mukava ajaa. Pitkät pätkät oli myös pitkoksia jossa sai vähän levähtää.
Jossain välissä tässä kierreltiin myös tosin hienon näköisen harjun reunalla pitkän matkaa. Polku mutkitteli välillä ihan harjun reunalla ja jos se lupailtu sade olisi tullut niin tuossa olisi voinut olla hankalia kohtia. Kalteva harjun reuna jossa paljon juuria ja jos ne juuret olisi kastuneet, niin olisi saanut olla tarkkana. Vettä ei tosiaan tullut, mutta toisen kierroksen alussa hetken aikaa tuli vähän rakeita.
Loppupuolella reittiä oli muutamassa kohdassa vähän heikommassa kunnossa olevia pitkoksia, mutta niistäkin onneksi pahimmat paikat oli paikattu vanerilevyillä ennen kisaa, niin hyvin pääsi ajamaan.
Loppunousu ja -lasku
Kierros läheni loppuaan ja laskettiin alas, jotta päästiin nousemaan taas ylös, tällä kertaa laakson pohjalla olevan järven toiselle puolelle mökkikylän keskelle. Sieltä oli vielä jyrkkä ja taas kohtuu tekninen lasku järven rantaan ja siitä siltaa pitkin järven yli toisella rannalla ja pikku lenkin kautta takaisin hotellin eteen ja uudelle kierrokselle.
Vasemmalta tultiiin alas ja järven yli siltaa pitkin kohti maalia.
Toinen kierros
Toinen kierros oli tottakai sama kuin ensimmäinen joten siitä ei sen kummempia. Huipulta lähtevä lasku ei ollut enää yhtä hauska, koska alkoi olla niin puhki, että homma meni vaikeaksi. Muutenkin toki matkan rasitukset alkoi tuntua koko kropassa. Vielä viitisen kilometriä ennen maalia kävi niin ikävästi, että katkesi ketju. Siitä onkin kauan kun viimeksi on näin käynyt, mutta täytyy myöntää, että aika vanha ketju mulla taisi jo olla. Varmaan sen 3000 kilometriä ajettu ainakin. Aivotkin alkoivat olla jo sen verran jumissa, että tosi kauan kesti laittaa ketju paikallaan. Varmaan 10-15 minuuttia ähersin sen kanssa. Nopeasti kyllä hiki siinä kuivui ja mukava oli päästä taas ajamaan ja lämmittelemään kun ketju oli liitetty takasin pikaliittimellä.
Matkaa ei tosiaan ollut enää pitkästi ja niin se maali sieltä tuli vastaan. Aikaa kului vähän alle neljä tuntia.
Lopuksi
Maalin jälkeen oli tarjolla vielä Saunamaailma missä olikin mukava vielä hikoilla vähän lisää ja sen jälkeen vielä ruokailu ja sitten autoon ja takaisin kohti Oulua.
Tosi mukava tapahtuma oli. Väkeäkin oli saatu mukavasti paikalle, taisi reilu 100 olla kisaajia. Reitti oli aivan loistava ja toivottavasti jatkossa tuonne merkataan enempikin reittejä, niin kyllä tuolla pitää lähteä käymään.
Suuret kiitokset järjestäjille! Hyvin puolustaa paikkaansa tapahtumakalenterissa tämä Ukkohalla MTB.
Kisakausi jatkuu. Pyhä-Luoston jälkeen en viikolla muuta tehnytkään kuin kevyttä työmatkapyöräilyä, piti yrittää palautua loppuunmyytyä Kempele MTBtä varten.
Lauantaina Köykkyrissä olikin melkoinen kuhina. Parkkipaikat oli täynnä ja pikku kojuja oli ilmestynyt, mistä sai ostaa makkaraa ja pyörän osista tehtyjä Remankeli kierrätyskoruja. Ilmassa oli suuren urhelujuhlan tuntua! Me polkastiin kaverin kanssa alkulämpimiksi noin 10 kilometrin siiitymä minun kotoa kisapaikalle sopivasti semmoinen 45 minuuttia ennen starttia joka oli puolilta päivin. Numerolappu ensin kisakansliasta ja sitten vähän vielä lämmittelyä ja tuttujen morjestamista. Reittikarttaa olin vain vilkaissut sen verran, että näytti siltä, että reitti on sama kuin vuosi sitten.
Nuorimpien junnujen lähtö oli ollut klo 11 ja kummipoika Peetu tulikin sopivasti maaliin siinä kun olin numerolapun saanut haettua. Junnujakin oli aivan reilusti mukana. Pyöräily on kyllä Oulun seudulla kovassa nosteessa. Ainakin siltä tuntuu minusta. Kuskeja riittää tapahtumiin ja metsässä näkee paljon pyöräiliijöitä, toki myös maantiellä ja työmatkapyöräily on edelleen suosittua. Junnut kun oli kaikki saatu maaliin alkoi pikkuhiljaa porukkaa kerääntyä starttipaikan läheisyyteen.
Päivän päälähdössä oli pari sataa kuskia lähdössä 12 kilometrin lenkkiä kiertämään. Vähän vanhempia junnuja oli myös tässä lähdössä mukana ja he taisivat ajaa yhden kierroksen ja kuntosarjassa ajettiin kaksi kierrosta ja yleisessä sarjassa 3 kierrosta. Kuskeja oli sen verran, että ruuhkaa oli ensimmäiseen nousuun odotettavissa ja omaa paikkaa lähtöryhmässä piti yrittää arpoa sen mukaan, että olisi suunnilleen oman vauhtisessa kohdassa.
Letka nousemassa eka kertaa Köykkyrin mäen päälle
Klo 12 lähdettiin liikkeelle ja pikku mutkan kautta heti ylös Köykkyrin 25 metriä korkeaa ja 135 metriä pitkää laskettelurinnettä. Rinteeseen oli rakennettu nauhoja vetämällä sopiva siksakki, että ihan suoraan ei sentään tarvinnut yrittää mäkeä nousta. Ruuhkaahan siinä tuli, mutta aika hyvin itse pääsin ajamaan mäen ylös. Rankka puristus tuo nousu on ja sykkeet ylös heti lähdöstä. Mäen päältä sitten latupohjaa pitkin vauhdikas lasku ja sitten pikkuhiljaa poluille joita tuolla metsässä risteilee tosi paljon. Reitti oli hyvin merkattu ja oli helppo ajella sen kummemmin miettimättä, että minne pitää mennä. Eka kierroksen etulenkillä ajoin vielä pitkässä letkassa, jossa vähän vauhti souti ja huopasi. Niinkuin jonossa yleensäkkin, jotain kun tapahtuu kärjessä ja joku tekee kovemman jarrutuksen niin se kertaantuu sinne taaemmas ja siellä joudutaan pysähtymään jne. No ei mitään ongelmia kuitenkaan.
Ensin käydään tosiaan kiertämässä lenkki sinne ikäänkuin Haapamaan suuntaan ja sieltä palataan takaisin Köykkyriin nousemaan taas vähän mäkeä eri kulmilta ja sitten lähdetään takalenkille Honkasen ohi kohti Linnakangasta. Mukavan vaihtelevaa polkua erilaisissa maastoissa on noinkin pienelle alueelle saatu kehitettyä, mistä kiitokset ratamestarille! Tuossa etulenkillä on tosiaan ehkä enemmänkin nousut ja takalenkillä vähän teknisempää juurakkopätkää välillä. Kaikista mukavin pätkä on tuolla takalenkin takaosissa kun ajetaan mutkittelevaa neulaspolkua kohtuu nuoressa metsässä. Flowbaanaa suorastaan. Tuolta sitten palataankin taas takaisin kohti Köykkyriä ja uutta kierrosta.
Toisella kierroksella meitä oli semmoinen vajaan 10 kuskin letka joka ajoi koko kierroksen oikeastaan yhdessä. Vauhti oli itselle sopiva, eli siis yhtään lujempaa en olisi päässyt. Toki tuommoisessa letkassa on erilaisia kuskeja aina ja ehkä tuntui, että niissä teknisemmissä kohdissa olisin itse voinut ajaa vähän lujempaa, mutta sitten tasaisella pätkällä oli kyllä täysi työ pysyä letkan vauhdissa mukana.
Jossain takalenkillä. Kuvan otti Tarja Kivirinta
Kun lähdettiin kolmatta kierrosta kohti letka hajosi, ainakin yksi oli 24km matkalla ja jatkoi maaliin ja nousussa tuli vähän eroja ja yhtäkkiä olinkin yksin ajamassa. Pari pääsi karkuun ja muutama taas jäi siinä nousussa. Yksin siis taistelua etulenkki. Tuntui jo todella raskaalta. Syke ei ollut vauhtikestävyysalueelta tipahtanut pois juuri ollenkaan ja reisissä painoi. Ja yksin kun ajaa, niin on vaikeampi motivoida itseään yrittämään vähän puristamaan ekstraa. Etulenkin lopussa kun nousin viimeistä kertaa vähän teknisemmän kivikkonousun ja sen perään hiihtosillan päälle niin vähän helpotti. Tuntui, että pahin oli takana. Sitten vaan takalenkkiä kohden.
Takalenkin lopussa, ehkä pari kilometriä ennen maalia, näin suoran päässä yhden siitä aiemmasta letkasta tutun selän. Heti tuli vähän tsemppiä. Voisiko tuon saada kiinni. Ei muuta kuin kierroksia lisää kampiin. Vähän pidemmällä hiihtolatupohjapätkällä näin selvästi, että selkä lähestyy. Taas sai lisää voimia. Sitten kun käännytään metsään ja siinä on kohtuu ison ojan ylitys siltaa pitkin, niin vähän isommalla riskillä ja vähemmällä jarrulla menin siihen ja niinpä pääsin kantaan, jossa sitten pystyi roikkumaan loppukiriä odotellen. Viimeinen lasku kohti hiihtostadionaluetta ja 180 asteen mutka kohti maalisuoraa ja siinä edellä ajava kuski jätti sisäkurvin auki, joten siihen isku ja kaikki mitä reisissä oli jäljellä peliin ja ”voittajana” maaliin. Vaikka tässä nyt ”ynnämuut” sijoituksista kisattiinkin, niin pitäähän sitä vähän tsempata kun numerolappu on pyörässä.
Viimeinen kierros oli kyllä melkoista taistelua ja tuntui pahalta ja vaikealta, mutta kyllähän se siitä taas maalissa pikku hiljaa helpottaa. Tavoitteena ollut kahden tunnin alitus jäi haaveeksi, 2:01.40 oli loppuaika. Ehkä sitten ensi vuonna alle kahteen tuntiin. Viime vuonna aika taisi olla 2:13, joten tulihan siihen kuitenkin taas reilu parannus. Kärki ajoi taas käsittämättömän kovaa, alle puoleentoista tuntiin. Hurja vauhti!
Hieno tapahtuma, joka oli kasvanut mukavasti edellisestä vuodesta. Varmaankaan tuohon ei oikein enempää voi osallistujia ottaa, tai sitten pitäisi jotenkin jakaa lähtöjä vielä enemmän. Mutta mukava tämänkokoisenakin tapahtumana.
Tänä vuonna kolmatta kertaa järjestetty Pyhä – Luosto MTB tapahtuma oli nyt siirretty elokuun viimeiselle päivälle. Minulle tämä oli samalla myös kolmas kerta mukana. Odotukset oli tottakai korkealla hyvin menneen Syöte MTBn jälkeen, että täälläkin aikaa saisi parannettua ihan reilusti.
Syötteen jälkeen olin tehnyt muutamia pitempiä lenkkejä ja jonkun enemmän vauhtikestävyyshenkisen juoksulenkin myös. Mutta eipä mitään sen ihmeellisempiä kuitenkaan.
Kisa-aamu oli hieman pilvinen, mutta sadetta ei pitänyt ennusteen mukaan olla tulossa. Lämpötilakin oli jossain 15 ja 20 asteen välissä, eli oikein passeli pyöräilykeli. Lähtö oli kello 11 Calle-talon edustalta hotellitasanteelta. Reitti oli hyvin pitkälti sama kuin aikaisempina vuosina. Matkoja oli tullut lisää ainakin 30 kilometrin matka, joka kävisi Huttujärvellä kääntymässä. Osallistujia oli kaikkiaan nelisenkymmentä, eli ihan kuitenkin mukava määrä. Miten lie vaikutti osallistujamäärään samana päivänä ensimmäistä kertaa järjestetty Ylläs MTB…
No mutta lähtö oli siis kello 11 ja suunnaksi otettiin ensin perherinteet ja siitä Skiwayta alas kohti pururataa. Tuossa on siis heti tosi vauhdikas lasku jossa pitää olla tarkkana. Tien yli menevän sillan jälkeen meinasin mennä itse vähän pitkäksi, mutta ei siinä nyt mitään vaaratilannetta vielä päässyt syntymään. Vähän vaan säikäytti, että nyt tarkkana. Sitten rinnealueen yli ja vielä soratietä alas pururadalle.
Lähtö
Nyt oli tehty hyvä muutos, että pururataa ei ajettu niin pitkästi vaan koukattiin yläkautta hiekkatietä, josta toki tuli vähän lisää nousumetrejä, mutta eipä tarvinnut ajaa sitä upottavaa muhaa niin pitkästi. Muutama lähti heti lähdöstä kovaa vauhtia ja tuossa nousussa he jo katosivat jonnekin kaukaisuuteen. Itse vähän seurailin sykkeitä ja pyrin pitämään niitä jollain tavalla aisoissa, mutta kylläpä ne korkealle nousivat kuitenkin.
Pururadan jälkeen muutama kilometri polkuja ja sitten taas soratietä Kiiimaselän mökkialueen läpi. Tässä ei mitään sen kummempaa ja takaisin poluille taas muutamiksi kilometreiksi. Sitten edessä olikin jo Huttujärvi ja ensimmäinen huoltopiste, joka oli samalla ainoa miehitetty huoltopiste ja myös sen lyhimmän matkan kääntöpiste. Tästä lähtee pitkä tasainen nousu Huttutunturiin. Sykkeet oli aika korkealla koko ajan ja meno tuntui kohtuu raskaalta, mutta eipä se auttanut kuin vaan polkea menemään. Huttutunturista kivistä polkua alas ja seuraavaksi sitten ylös Kapustalle. Tässä välillä taitaa olla pahimmat kivikot, välillä ihan rakkaa ja renkaiden puolesta saa pelätä ihan tosissaan. Kaksi renkaan paikkaajaa ohitinkin tällä välillä. Kapustan tuvalta sitten vauhdikas lasku ja pieni nousu Latvavaaraan, mistä lasketaan alas soraistettua vauhdikasta polkua. Ja sitten taas kiivetään ja sitten lasketaan kohti Lampivaaraa ja sitten taas kiivetään sinne Lampivaaraan missä on ametistikaivos ja kahvila. Yhtä laskua ja nousuahan tuo on, Lampivaaran kahvilalta lasketaan taas alas kohti Luostoa. Luostolla ei pahemmin kiivetä ylös kohti huippua vaan pysytään koko Luoston kierros siellä alakäyrillä.
Perinteinen selfie Luoston kierroksen takakaarteessa.
Luoston kierroksen loppuvaiheissa kun oli nousu tuonne Lampivaaraan takaisin tuli taas tuttu krampin tunne oikeaan sisäreiteen. Onneksi se ei sen pahemmaksi äitynyt, muutaman kerran tuntui loppumatkan aikana, mutta ei häiritsevästi. Lampivaarasta lasku kohti Latvavaaraa ja Latvavaara toista puolta kiertäen kuin tullessa. Sitten nousu Kapustaan ja käsille todella rankka lasku sieltä alas. Tuon kivimäärän jotenkin unohdan aina. Ajattelen, että eipä tuolla kauheasti sitä teknistä pätkää ole, mutta on sitä tuossa ihan tarpeeksi. Kädet aivan puhki rytkytyksestä.
Huttutunturille noustessa rupesin miettimään, että toivottavasti se huoltopiste on vielä siellä Huttujärvellä kun rupesi tuntumaan, että haluaisi jo jotain muuta kuin urheilujuomaa, tai geeliä, tai Snickersiä. Ja olihan se siellä! Ei ole alkoholiton olut maistunut koskaan noin hyvälle! Vähän vielä rusinapähkinä sekoitusta siihen päälle ja taas jaksoi. Aikaa oli kyllä kulunut jo sen verran, että viiden tunnin alitus jäisi haaveeksi, vaikka ei se kaukana olisikaan. Seuraava kymppi kulkikin vauhdikkaasti ja kohtahan sitä oltiin jo taas pururadalla ja muutama kilometri sitä, niin oli enää loppunousu edessä. Aikamoisella taistelulla se piti mennä ja vähän siksakkiakin, mutta nyt ei tarvinnut jalkautua pyörältä niinkuin viime vuonna. Vielä viimeinen suora ja Callen eteen maaliin! Aikaa meni 5:04. Eli parannusta nelisenkymmentä minuuttia viime vuoteen! Ei ollenkaan huonosti. Rankalta kyllä tuntui, rankemmalta kuin Syötteellä. Vertailin myöhemmin sykkeitä Syötteen sykkeisiin ja kyllä Syötteellä menin korkeammilla sykkeillä, mutta nyt tuntui tämä raskaammalta. Ehkä osansa tekee se, kun ajoin niin pitkään aivan yksin näkemättä ketään muuta. Se vähän ehkä samalla hidastaa vauhtia ja tsemppi katoaa. Varmasti toista tuntia, ellei kaksikin tuntia ajoin niin, että en nähnyt muita kisaajia. Muutama patikoijat kyllä tsemppasivat kovasti reitin varrella, mistä sai kyllä kummasti voimia.
Rakka teki temppunsa minunkin renkaalle. Onneksi ei puhjennut kokonaan.
Jos jotain palautetta antaisi, niin olisihan se kiva päästä heti kisan jälkeen käymään vaikka siinä hotellilla saunassa ja pesulla ja sitten vasta syömään. Tapahtuman jälkeenhän olisi kyllä mahdollisuus lähteä Lucky Ranchille saunomaan, mutta se ei nyt ollut itselle mahdollista.
Hauska tapahtuma oli taas ja eiköhän sitä vuoden päästä olla taas starttiviivalla. Sinne vaan kaikki mukaan!
Kiitoksia Antti ja Lucky Ranch taas järjestelyistä!
19.9.2018 kirjoitin näin: ”3.8.2019 järjestetään seuraava Syöte MTB ja siellä aion ajaa 60 kilometrin kisan alle viiteen tuntiin!”
No nyt tuo vuoden projekti on saatu päätökseen! Kunto on kohentunut hurjasti ja kyllähän siinä niin kävi, että viisi tuntia alittui reilusti. Virallisissa tuloksissa loppuaika kirjattiin 4:37.43. Edelliseen vuoteen siis parannusta reilu tunti!
Tässä kirjoituksessa juttua tämän vuoden reitistä ja tuntemuksista. Laitan loppuun linkit sarjan aiempiin kirjoituksiin, niin voit käydä nekin lukemassa jos haluat. Lopussa myös linkki videokoosteeseen päivästä.
Reitti
Reitti muuttui tänä vuonna aika paljon, kun huipun hotelli paloi ja kisakanslia muutti näin ollen alas Pärjänkievariin. Loppunousua ei siis ajettu kokonaan huipulle asti. Noita missattuja nousumetrejä oli kuitenkin kerätty matkan varrelta lisää, joten kokonaisnousu taisi olla aika sama kuin aiempinakin vuosina. Mielestäni reitti ei myöskään helpottunut kyllä periaatteessa ollenkaan, vaan oli taattua rankkaa ajoa. Reitti oli tosi kuiva ja paikoin aika pölisevä kun vettä ei ole tullut aikoihin.
Keli
Sää oli aika otollinen ajamiselle. Ehkä muutaman asteen lämpimämpi olisi voinut olla, mutta ei minulla kyllä missään vaiheessa kylmä tullut. Kymmenen asteen tietämissä liikuttiin, välillä pilvistä, välillä vähän aurinkoa ja muutama pisara vettäkin välillä.
Startti
Lähdin kotoa kohti Syötettä aamulla siinä vähän ennen puoli seitsemää. Numerolappu piti noutaa kisakanslisasta 8:30 mennessä, joten siihen malliin oli oltava liikkeellä. Oma lähtöryhmä lähtisi liikkeelle kello 9:30. Ennen lähtöä vähän pientä lämmittelyä, mutta aika vähäiseksi se aina tuppaa jäämään. Vähän poljin mäkiä siinä ylös, mutta ei siinä nyt varsinaisesti hikeä pintaan saanut.
Lähtövalmisteluja
Startti tapahtui siis 9:30. Pärjänkievarilta ajettiin asfalttitielle ja sitä vähän matkaa, jonka jälkeen siirryttiin hiekkatielle ja siitä Luokan nousuun, joka vei kohti Pikkysyötettä.
Pikkusyöte
Tuo Luokan nousu oli melkosen rankka heti siihen alkuun. Alkumatka oli paljon rankempi nyt kuin aiempina vuosina, jolloin Pikkusyötteelle nousu on ollut kuitenkin kohtuu helppo kovaa tietä ja uraa pitkin. Nyt ajettu ura kun ei ollut vielä kovettunut, vaan oli vähän pehmeää sammalta, heinää mitä lie metsän pohjaa, joka teki ajosta vähän raskaampaa. Vanhaan reittiin yhdistyttiin vähän ennen huippua ja siinä taisi lopulta juuri ennen hotellin pihaan nousua käydä reissun korkeimmat sykkeetkin, kun siinä yritin hakea hyvää väliä laskea ensimmäinen vauhdikas lasku. Pikkusyötteen lasku on aika tekninen ja vauhdikas. Siinä on ne mukavat alaspäin portaina laskevat pitkokset, joilta olen tippunut ja aikamoisella kuperkeikallakin joskus pyörinyt.
Pikkusyötteen alamäkipitkokset
Nyt pääsin hyvään väliin, että oli tilaa laskea niitä ja ne menikin kohtuudella. Eka pitkoksilta jostain syystä lopussa tipahdin, mutta eipä siinä sen pahemmin käynyt. Sitten tietä ja polkua loppumäki alas ja kohti Peikkopolkua.
Peikkopolku – Pitämävaara – Pytkynharju
Ajaminen tuntui hyvältä alusta lähtien. Heti huomasi, että kunto on huomattavasti parempi kuin aikasempina vuosina. Vauhtia pystyi pitämään yllä eri lailla ja syke ei hakannut aivan tapissa koko ajan. Peikkopolku on tosiaan pikku pätkä tuossa alussa ja siitä sitten lähdetään ajelemaan Pitämävaaraa kohden. Siinä on pitkää tasaista nousua ja välillä vähän teknisempiä pätkiä. Ensimmäinen huolto oli nyt aikasemmin kuin ennen, mutta tällä kertaa jätin siinä pysähtymättä, niinkuin näytti tekevän aika moni muukin. Olin varautunut omilla geeleillä ja muutamalla energiapatukalla. Repussa oli kolmen litran juomapussi täynnä urheilujuomaa ja juomapullossa vielä 0.75 litraa vettä. Ajo kulki hyvin, mutta ei ollut oikein sopivaa paikkaa vauhdissa ottaa niitä geelejä, niimpä kun tultiiin vanhalle ensimmäisen huollon paikalle, noin 17 kilometrin kohdalla, pysähdyin ja imaisin yhden geelin ja siitä Pumppaamoon pumppaamaan vauhtia ojan pohjista.
Jossakin täällä main, en muista ihan tarkkaan missä, oli polun varressa pyörää taluttamassa joku fat bike kuski jolta oli ketju katkennut. Minulla oli mukana pikaliitin joten pysähdyin siihen ja kaivelin sen esiin ja annoin hänelle. Hän meinasi, että minun 10-lehtisen pakan ketjun pikaliitin passaisi, vaikka hänellä olikin 11-lehtinen pakka. Toivottavasti matka pääsi jatkumaan ajaen siitä eteenpäin.
Toiseen huoltoon tultaessa 32 km reitti yhdistyi hetkeksi 65 km reittiin ja juuri kun tulin huoltoon tuli myös 32-matkalaisia siihen paljon ja huoltoon muodostui vähän ruuhkaa. Siinä vähän suolakurkkua ja jotain juotavaa ja matkaan. Siinä ajeltiin hetken aikaan melkoista syheröä pitkässä jonossa, kunnes taas reitit erkanenivat ja jatkettiin matkaa taas vähän vähemmällä porukalla.
Kun sitten Pytkynharjua lähdettiin eka kertaa nousemaan, jossain siellä 30 kilsan paikkeilla, niin eiköhän vanhat tutut krampit ruvenneet vaivailemaan. Takareisi rupesi kiristämään nousussa, mutta kuitenkin pystyin tasaisella pyörittämisellä ajamaan aika hyvin vielä ja sain krampin loppumaan.
Ylös Pytkynharjulle
Pytkynharjulla vauhdikasta laskua ja jyrkkää nousua ja kohti Kellarilampea ja kolmatta huoltopistettä. Siellä suolaa ja sipsiä ja suklaata naamariin ja eteenpäin. Jossain vaiheessa oli ideana, että olisin ajanut ohi enemmänkin huolloista, mutta kun totesin, että en saa vauhdissa niitä geelejä oikein syötyä tarpeeksi, niin päätin, että stoppaan huoltoihin syömään jotain ja samalla voi syödä sen geelin myös. Muutamia pätkiä tuolla on kun mennään hetki soratietä ja niillä pätkillä toki sitten ajaessa voi sen geelin syödä, mutta niitä kohtia on niin vähän, että olisin sipannut jos en olisi huolloissa syönyt lisää.
Kolmannesta huollosta eteenpäin ja sittenhän siinä kierretään Pytkynharjua ylös ja alas vähän joka suunnasta. Kramppeja tuli ja meni. Tosi kivuliasta aina välillä. Sitten vähän ennen neljättä huoltoa on se tasaisempi pätkä, jossa ei nousua ole mutta juurakkoa sitäkin enemmän. Se oli toisaalta ihan tervetullutta, koska juurakkoa ja kivikkoa kotona tulee ajettua eniten joten sitä osaa ajaa, mutta nuo mäet on kyllä myrkkyä.
Pärjänjoen rantabulevardi
Aika pian neljännen huollon jälkeen lasketaan jyrkkä rantatörmä alas Pärjänjoen varteen ja aletaan lähestyä maalia. Reilu kymppi jäljellä. Tuo rantabulevardi oli vielä muutama vuosi sitten reitin teknisin pätkä mielettömällä kivikollaan, mutta nyt se on soraistettu niin, että se on kohtuu helppo ajaa. Toki siinäkin jyrkkiä nousuja on, jotka minä suosiolla talutin. Se on jännä tunne, kun takareidet kramppaa kun yrittää nousta mäkeä ylös, sitten kun nousee taluttamaan niin kramppaakin etureidet. Siinä sitten tasapainoillaan, että miten päin tässä olisi. Tuossa rantabulevardilla aloin olla kohtuu varma, että viisi tuntia alittuisi. Kun sykemittarin mukaan maaliin oli noin 10 kilometriä oli aikaa kulunut vähän alle neljä tuntia. Ajattelin, että pakkohan se viimeinen kymppi on alle tuntiin mennä.
Loppunousu
Lopulta kurvattiin alas suon laitaan ja eteen tuli loppunousun kyltti. Tarkkaan en ollut katsonut kartasta, että minne asti sitä noustaan. Käsitys oli, että pari kilometriä ehkä. Ensin ensimmäinen kilometri luontokeskukselle, joka meni kohtuudella. Siitä sitten taas polulle ja eteenpäin. Hiihtosiltaa pitkin tien yli ja sitten käännyttiin uudelle reitillä. Normaalisti on jatkettu suoraan, mutta nyt käännyttiin oikealle kiertämään lenkki, jotta sitten lasketaan sitä vanhaa nousureittiä tuolle hiihtosillalle ja siitä kohti maalia. Tuolla lenkin varrella oli tosi pahoja nousuja, jotka suosiolla talutin. Viimein sitten lähdettiin laskemaan kohti maalia. Pieni mutka polkuja pitin frisbeegolf alueen läpi ja siitä kurvaus kohti Pärjänkievaria. Samaa tietä jota lähdettiin liikkeelle tultiin myös maaliin. Ja maalissa tosiaan alle viiden tunnin! Vuoden mittainen projekti onnellisesti maalissa. Mahtava fiilis! Ja niinkuin tällä kertaa kuuluttajana toiminut Soinin Kyösti siinä kuuluttukin, niin tässäpä nyt se blogi tämän kertaisesta reissusta.
Maalissa
Loppufiilikset ”projektista”
Täytyy sanoa, että silloin vuosi sitten kun kirjoitin eka kirjoituksen, että ajan alle viiteen tuntiin tänä vuonna, niin kyllähän se jännitti ja mietitytti semmoista kirjoittaa julkisesti esille. Mitäs jos ei onnistukkaan? Mitäs jos treeni ei maistu? Mitäs jos ja jos? Mutta kyllä kannatti. Treenaamiseen tuli paljon lisää järkeä ja kunto kasvoi kohisten. Kuntotestin minulle pitänyt Hannu Kaikkonen kirjotti raporttiin, että ”Syötteellä tavoite väh. 4:30”. Aika lähelle hän veikkauksessaan osuikin.
Pitää nyt katsoa, että vieläkö sitä jotakin muitakin tapahtumia kävisi ajamassa. Pyhä-Luosto MTB olisi kuun lopussa ja se voisi olla yksi vaihtoehto. Kempele MTB on sitten syyskuun alussa, sitäkin voisi harkita. Mutta nyt ensin vähän lepoa.
Lyngen on kesällä aivan loistava lomakohde! Luonto on lähellä ja maisemista saa nauttia. Luonto on ehkä hieman karumpaa kuin Lofooteilla, eikä paratiisihiekkarantoja ole, mutta maisemia kyllä riittää ja meren rantaa muissa muodoissa. Nyt oltiin toista kertaa kesällä perheen kanssa käymässä Lyngenissä.
Tänä kesänä mentiinkin poikkeuksellisesti AirBnB majoitukseen, eikä lähdetty asuntoautolla liikenteeseen. Liikkuminen paikasta toiseen helpottui kyllä näin aika paljon ja majoitus toimi tosi hyvänä basecamppina retkille. Toisaalta asuntoauton kanssa on siinä mukavasti lähempänä luontoa, mutta tällä kertaa nyt näin. Osansa ratkaisuun sanoivat myös meidän teinit, jotka olivat ainakin aivan tyytyväisiä tähän AirBnB ratkaisuun 🙂
Mitä tehdä Lyngenissä kesällä?
Päiväretket / vaeltaminen
Lyngen on täynnä vuoria, joten tottakai siellä voi kiipeillä niille vuorille. Olen kuullut muiden kertovan, että se kiviaines siellä ei ole parasta mahdollista kalliokiipeilyyn, mutta muunlaiseen kiipeilyyn ja vaelteluun se sopii kyllä. Lyngen Alps -kirja on varmaan se kattavin teos, josta löytyy myös kesäreittejä, vaikka kirja pääosin keskittyykin lasketteluhommiin. Me ei olla tehty kuin päiväretkiä tuolla, mutta tottakai vuorilla yöpyminen teltassa olisi myös joskus kiva kokeilla. https://visit-lyngenfjord.com/en/tourist-information tuolta löytyy paljon infoa lisää.
Kalastaminen
En ole oikein kalamiehiä itse, eikä meillä tällä reissulla ollut edes virveleitä mukana, mutta tottakai, kalastaminen on suosittua Norjan vuonoilla. Merestä saa kalastaa kuka vaan ilman kalastuslupaa, mutta joille ja järville tarvii lupia. Monista paikoista voi vuokrata veneen ja oppaan jolloin pääsee varmasti isojen kalojen ääreen, mutta myös rannalta voi kyllä turskaa narrata. Jälleen hyvä kohde etsiä lisätietoa on Visit Lyngenfjord sivusto.
Maastopyöräily
Monet vuoret ovat jyrkkiä, mutta myös helpommin ajettavia polkuja löytyy. Jälleen täytyy luottaa toisen käden tietoon, koska itse en ole Lyngenissä pyöräillyt kuin aivan muutamia pikku pätkiä. https://visit-lyngenfjord.com/mtb
Siinä muutamia vinkkejä mitä siellä voisi tehdä, mutta nyt meidän reissun pariin.
Lyngeniin
Minulla alkoi loma perjantaina, niin heti lauantaiaamuna kahdeksan aikaan lähdettiin ajamaan kohti Norjaa. Matkaa majoitukseen oli 760 km, joten haluttiin olla ajoissa menossa, ettei mene aivan iltamyöhään. Keli muuttui pilvipoudasta vähän sateiseksi aika nopeasti. Pellossa pidettiin Jopparissa ensimmäinen tauko, Karesuvannossa seuraava ja sitten tultiinkin jo pian Kilpisjärvelle. Saana oli täysin pilvien huputtama.
Porukkaa tuntui olevan paljon liikenteessä Kilpparilla. Huoltoaseman pihaan ei meinannut mahtua tankkaamaan ja retkeilykeskuksen ravintola oli myös melkoisen täynnä. Siinä kuitenkin lounas ja sitten rajan ylitykseen. Alas Skibotniin, siitä Otereniin ja sitten kohti Lyngseidettia. Lyngseidetista jatkettiin vielä eteepäin kohti Svensbyta ja siitä vielä parikymmentä kilometriä pohjoiseen.
Majoitus meillä oli Lenangsoyrassa, eli Lyngenin pohjoisosissa. AirBnB:stä löytyi Lyngen Sea Lodge, joka osoittautui oikein mukavaksi nukkumapaikaksi. Majapaikkan isäntäväki asui talon yläkerrassa ja alakerrassa oli omalla sisäänkäynnillä huoneisto, jossa oli yks makuuhuone ja iso olohuone-keittiö-oleskelutila jossa oli kaksi vuodesohvaa, eli lapsilla oli siinä omat nukkumapaikat. Kellarikerroksessa oli vielä vessa ja suihku. Kaikki tarpeellinen siis.
Meidän huoneisto oli tuossa alakerrassa.
17. hääpäivä
Johannan kanssa vietimme tuolloin lauantaina, Eino Leinon päivänä, 17. hääpäivää. Pääosin se kului siis autossa, mutta illalla juhlistimme sitä majoitukseen kuuluvan rantarakennuksen laiturilla, missä oli nuotiopaikka ja hienot näkymät vuonolle ja vuorille. Aluksi vuoria ei kylläkään näkynyt, mutta kun ilta eteni alkoi keli pikku hiljaa kirkastumaan ja vastapäiset vuoret rupesivat näyttäytymään. Siinä istuskeltiin sohvalla porukalla ja katseltiin vuonoa ja vuoria pikku kynsitulien loisteessa. Oikein mukava hääpäivän ilta!
17 vuotta naimisissa!
Kun vastapäiset vuoret tulivat paremmin näkyviin, kirkastui myös seuraavan päivän suunnitelma. Vastapäätä kämppää nousi vuori joka näytti oikein passelilta pikku haikkaukselle. Tasaista, kohtuu loivaa nousua ja lopussa vähän jyrkempää, jos huipulle asti haluaisi. Kartasta katseltiin korkeuksia ja loivemman nousun päällä oleva tasanne oli noin 550 metrissä ja koko vuoren huippu noin 900 metriä, mutta sitä ennenkin olisi noin 800 metrissä eräänlainen huippu. Sovittiin että lähdetään sitä kohden aamulla.
Veidalsfjellet / Erikaksla
En oikein päässyt käsitykseen, että mikä tuo Erikaksla on, mutta kaippa se oli se tasanne ennen huippua tai jotain. Kartassa se luki isosti. Joka tapauksessa aamupäivällä lähdimme kiertämään autolla vuonon toiselle rannalle. Matkan varrella oli Blåvattnetin reitin lähdön parkkipaikka ja näin sunnuntaina se olikin erittäin suosittu. Autoja oli kymmenittäin kahdella kohtuu kokoisella parkkipaikalla. Meidän majapaikan isäntäväki kovasti myös suositteli meille tuota, että siellä on pakko käydä (niinkuin myöhemmin kävimmekin), mutta jotenkin ”tuhansien järvien maasta” tulevana retki järvelle ei kiinnostanut ollenkaan samalla lailla kuin lähteä kiipeämään ylös vuorille.
Sör-Lenangenin koulun vierestä löytyi parkkipaikka ja koulun takaa lähti polku, joka varmaankin on hiihtolatu talvella. Näin päättelimme valoista jotka polun varteen oli laitettu. Polkua pääsi jonkin matkaa, mutta sitten piti siirtyä kohtuu tiheään pusikkoon.
Lampaita on Lyngenissäkin joka puolella. Tässä valaistulla ladulla.
Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja tuonne metsään ei tuullut yhtään, joten meno oli kohtuu tukalaa. Paita kastui nopeasti ja odotteli vaan, että pääsee puurajaan, josko siellä tuulisi edes hieman. Pieniä kärpäsiä oli liikenteessä myös aika tuhottoman paljon, tunkivat joka paikkaan. Ehkä vähän reilun tunnin metsässä tarpomisen jälkeen päästiin puurajaan, mutta eipä siellä pahemmin tuullut, kärpäsiä riitti siis koko nousulle.
Tuolla käytiin. Lopussa kun jyrkkenee tuo mäki niin sitä ei enää noustu. Olis pitänyt vaihtaa tuohon oikeeseen reunaan, niin siitä ois kenties päässyt, mutta ehkä joku toinen kerta.
Nousu oli aika lailla semmoinen kuin oli ajateltukin, tasaista sopivan loivaa nousua. Kohtuu nopeaa etenemistä. Ei toki yhtä nopeaa kuin meidät jo aika alkumatkasta ohittaneella polkujuoksupariskunnalla. He katosivat näköpiiristä aika nopeasti. Noin 550 metrissä, kun tultiin tasanteella Aleksi totesi, että ei aio huipulle asti mennä. Johanna totesi myös, että hänkin jää siihen. Heidin kanssa päätimme, että käydään vielä vähän katsomassa lähempää kuinka jyrkästi se jyrkempi kohta lähtee nousemaan. Ensin syötiin eväät ja sitten lähdettiin Heidin kanssa kiipeämään harjanteelle, huippunousun vasemmalla puolelle, kurkistamaan sen yli ja jos näyttää sopivalta niin vielä siitä ylöspäin kohti huippua. Harjanteen takaa paljastui kohtuu iso lumikenttä. Jatkettiin vielä vähän matkaa kohti huippunousua, mutta tältä reunalta se oli niin jyrkkä ja semmoista vähän irtonaisen oloista lohkaretta, että minä päätin että emme siitä jatka. Se aiemmin näkemämmä pariskunta tulikin samaan aikaan alas sen huippunousun toista reunaa mistä olisi pitänyt mennä jos huipulle olisi mielinyt. Mutta siirtyminen sille reunalle ja sitten taas ylös päin nouseminen, niin päätettiin että tuo 650 metrin kohta riittää meille.
Lumikenttä harjanteen takana
Luisteltiin lumilampareita takasin Aleksin ja Johannan luo ja lähdettiin porukalla laskeutumaan. Kyllä tuli monta kertaa suksia ikävä. Nouseminen on helppoa, mutta ilman suksia alas tuleminen on kyllä raskasta! Etureidet aivan puhki päästiin kuitenkin lopulta alas ja siitä autolla majoitukseen. Illalla pikku kävely siinä vuonon rantaa ja vähän kortin peluuta ja uni tulikin mukavasti.
Alarinteiden metsää.
Lyngstuva
Aamulla päivä valkeni jälleen aurinkoisena. Ei pilviä ja ehkä vielä lämpoisempi kuin edellisenä päivänä. Ennustekin lupaili koko päiväksi niin hyvää keliä, että jätettiin kaikenlainen ylimääräinen kama pois repuista tällä kertaa. Ohuet takit ja juotavaa ja vähän evästä mukaan ja matkaan.
Tällä kertaa aivan Lyngenin pohjoiskärkeen Russelvin kylään josta lähtee muutaman kilometrin polku kohti pohjoiskärkeä ja siellä olevaa tupaa ja majakkaa. Matka sinne oli oikein mukava, paljon kivilohkareita joilla kiipeillä ja yhdenlaista lohkeralabyrintti suunnistustakin loppumatkasta, että perille löysi. Toinen reitti olisi vienyt tasaisempaa reittiä perille, mutta olihan tuo mukava reitti vähän seikkailla lähempänä rantaa.
Suomalaisporukoita nähtiin usemapiakin tällä reissulla. Yksi porukka oli ollut edellisenä päivänä juuri siellä aiemmin mainitselmallani Blåvatnetilla ja sanoi, että se oli kyllä melkoinen väenpaljous mitä siellä oli liikenteessä. Neljä vuotta sitten kun olimme asuntoautolla Lyngenissä juuri samaan aikaan yövyimme yhden yön tuolla parkkiksella jolta Blåvattnetille lähdetään ja siinä ei näkynyt silloin ketään muita. Vaikuttaisi siis, että myös Lyngeniin on löytämässä enemmän ja enemmän porukkaa. Silloin neljä vuotta sitten kun kävimme tässä pohjoiskärjen parkkipaikalla ei sielläkään näkynyt ketään muita. Nyt sielläkin oli vajaa kymmenen autoa ja telttailijoita myös muutamia.
Lyngstuva ja majakka, sekä rantaan ajatunutta romua.
No mutta samaa labyrinttia palattiin kohti autoa ja lähdettiin ajelemaan kohti majoitusta. Tuolla Lenangsoyrassa on myös pieni kauppa, joten ei tarvinnut lähteä ajamaan Lyngseidettiin asti kauppaan vaan paikallinen Joker tarjosi tarvittavat aamupalatarvikkeet yms. Hinta toki oli aika norjalainen. Ei mitenkään isot ostokset ja rahaa meni 90 euroa. Siinä mietittiin, että oliskohan 50-60 euroa mennyt Oulussa samaan ostoskassiin. Jotenkin naurettavia oli myös leikkelepaketit. Yhdessä leikkelepaketissa oli 8 (kahdeksan) leikkelesiivua! Yksi paketti per ruokailu siis nelihenkiselle perheelle…
Illalla vielä autoajelu toiselle puolelle tuota niemeä jolla asuttiin katsomaan kuulemma tromssalaisten kalliita loma-asuntoja. Ja olihan siellä varsin hienon näköisiä kämppiä mäen päällä katsomassa kohti auringonlaskua. Ja pieni viihtyisän näköinen kyläidylli, Ravik nimeltään.
Tromssa ja Blåvattnet
Myös tiistaiaamu valkeni aurinkoisena ja lämpimänä. Nyt oli tarkoitus lähteä käymään Tromssassa ja sieltä palatessa käydä katsomassa se kovasti kehuttu Blåvattnet. Aamulla siis vähän ennen yhdeksää autoon ja kohti Svensbytä josta lähtisi lautta vuonon yli mistä olisi sitten noin 50 km Tromssaan.
Tromssa oli oikein mukavan näköinen pikkukaupunki, mutta eipä sieltä nyt mitään erityistä meille tällä kertaa löytynyt. Käveleskeltiin katuja edes takaisin ja pyörittiin muutamissa kaupoissa, mutta sitten iltapäivästä lähdettiin ajelemaan takaisin kohti Lyngeniä.
Blåvattnetin parkkipaikka oli taas aika täynnä, mutta se toinen siinä noin sadan metrin päässä oli aika lailla tyhjillään. Auto siis siihen parkkiin ja kaupunkikengät vaihdettiin paremmin maastoon sopiviksi ja lähdettiin kävelemään vähän reilun neljän kilometrin matkaa siniselle järvelle. Aika puuduttava on tuo kävely. Kivipeltoa marssitaan ja välillä tuntuu että kaukaisuudessa siintävä kivimuuri ei lähesty ollenkaan.
Kivipeltoa kohti Blåvattnettia
Lopulta kuitenkin päästiin perille ja olihan se hienon näköinen järvi. Jäätikön sulamisvedet Lenangsbreeniltä valuvat siihen ja mikä lie mineraali antaa järvelle sen todella sinisen värin. Store Lenangstinden nousee majesteetillisesti järven takana ja oikealla puolella on Nordre Jägervasstinden.
Store Lenangstinden ja Blåvattnet
Uikkarit oli mukana, joten ne päälle ja nopea pulahdus järveen. Henkeä salpaavan kylmää oli vesi.
Nopeasti kuivaa ylle ja vähän pähkinöitä ja karkkia evääksi ja sama puuduttava marssi takaisin autolla. Kannattaa tuolla ehdottomasti käydä, mutta kyllähän se vähän hermoja raastavaa kivikkomarssia on 🙂
Kämpällä ruokailut ja vähän pakkailua, niin se meni nopeasti taas tämäkin reissu!
Levi ja alamäkipyöräily
Aamulla sitten olikin ensimmäinen pilvinen aamu ja kelikin kylmeni. Mieletön tuuri kelien suhteen! Kamat autoon, siivoilut ja auton nokka kohti Suomea ja Leviä. Leviltä oli varattu hotellihuone ja tarkoitus seuraavana päivänä testata alamäkipyöräilyä.
Levillä oltiin alkuillasta ja huoneessa käynnin jälkeen lähdettiin katsomaan olisko mikään kauppa auki. Eipä ollut, muut kuin muutama tuliaiskauppa ja K-marketti. No vähän hotellissa pötköttelyä ja Classic Pizzeriaan syömään. Hyvät pitsat oli.
Aamulla sitten kympiltä gondolin ala-asemalle ja pyörien vuokraukseen. Minä ja lapset otettiin pyörät ja suojat kolmeksi tunniksi ja lähdettiin hissillä ylös. Erittäin hauskaa hommaa!
Heidi
Aleksi
Kerran aiemmin olen Ylläksellä ajanut DH:ta, mutta silloin keli oli niin märkä ja liukas, että se oli vähän kuin eri laji. Vaikeaahan tuo on ja tarkkana pitää olla, helposti lähtee pyörä lapasesta. Videota päivän ajoista löytyy täältä: https://youtu.be/JES1vr7ZVD8
Kolme tuntia meni nopeasti, kuusi mäkeä taidettiin keretä laskea. Lounas vielä siinä ala-asemalla ja sitten kohti kotia.
Syöte MTB se vaan lähestyy ja treeniä tehdään. Kävin vähän vajaa vuosi sitten elämäni eka kerran kuntotestissä ja nyt päätin, että käyn uudestaan jotta näkee onko mitään kehitystä tapahtunut.
Testi
Tein testin vuosi sitten ja tänä vuonna samassa paikassa, Mediterapialla. Alun perin päädyin tuonne kun kävin Rokua MTB porukan järjestämällä maastopyöräkurssilla jonka kautta sain hyvän tarjouksen tuonne. Vetäjänä kurssilla toimi siis tuon testin tekijä Hannu Kaikkonen. Jotenkin myös Mediterapia ja Rokuan kuntoutuskeskus ovat yhteydessä, mutta enpä sitä ole sen enempää tutkinut.
Testi tehdään siis kuntopyörällä ajaen. Liikkeelle lähdetään kohtuu kevyellä vastuksella ja (nyt en ole varma oliko kahden vai kolmen minuutin välit) tietyin välein merkataan ylös syke ja otetaan sormenpäästä verta, josta katsotaan kuinka maitohappoa rupeaa kehoon muodostumaan. Samalla vastusta nostetaan aina 30 wattia. Tätä jatketaan sitten niin kauan, että pyöritysnopeus tippuu alle 70 kierrosta per minuutti, periaatteessa siinä samalla hyytyy ihan täysin ja enää ei jalka liiku. Ihan maksimit otetaan siis irti.
Kuntotesti 2018
Vuosi sitten testissä kävi ilmi, että minun pitää lisätä matalasykkeistä ja pitkäkestoista treeniä. Silloin kunto oli itselle ehkä vähän yllätys, että se ei ollut mitenkään hyvä. Hapenotto oli keskinkertaisella tasolla (41,3 ml/min/kg) ja siitä kuntoluokaksi tuli neljä seitsemänportaisella asteikolla. Vähän testin jälkeen oli Syöte MTB ja siellä kyllä kävi ilmi, että kunto ei ollut huipussaan. Ja siitä sitten harmistuneena tämä koko alle viiden tunnin projekti lähti liikkeelle.
Vuosi sitten sain maksimitehoiksi 367 wattia. Aerobinen kynnys saavutettiin sykkeellä 132 jolloin tehoja oli 180W, maitohappoa oli kertynyt 2,2 mmol/l. Anaerobinen kynnys taas oli sykkeellä 154 ja tällöin tehoja oli 270W ja maitohappoa 5.1. Ja maksimisyke oli 183 ja tehot tuo 367W ja maitohappoa 13,3 mmol/l.
Vuosi treeniä
Päätin alkaa tosiaan lisäämään reilusti matalasykkeistä treeniä ja pitempiä lenkkejä. Painoa oli tarkoitus samalla pudottaa. Minkälaisia treenimääriä sitten kertyi? Kirjoitin blogiin tästä haasteesta ensimmäisen kerran 19.9. Syöte MTB 2019 alle 5 tuntia! niin jospa aloitetaan tarkastelu syyskuusta:
Syyskuu 2018: Treenejä 28, 32h 29min
Lokakuu 2018: Treenejä 24, 35h 39min
Marraskuu 2018: Treenejä 25, 27h 56min
Joulukuu 2018: Treenejä 14, 32h 42min
Tammikuu 2019: Treenejä 10, 7h 37min (erikoinen kuukausi, taisin sairastaa ainakin jonkin verran)
Helmikuu 2019: Treenejä 9, 19h 34min (laskettelu näkyy tässä hyvin, taisi olla kylmää, ettei paljon muuta ole tullut tehtyä)
Maaliskuu 2019: Treenejä 21, 38h 5min
Huhtikuu 2019: Treenejä 20, 37h 15min
Toukokuu 2019: Treenejä 25, 47h 31min (Norjan pitkät randoreissut näkyvät kestossa, ja muutenkin pyörällä rupesi pääsemään kunnolla maastoon pitkille lenkeille)
Kesäkuu 2019 tähän mennessä: Treenejä 7, 12h 6min
Yhteensä siis: 185 treenikertaa, 293h 55min. Näistä matalimmalla syketasolla 46%, kakkostasolla 30%, kolmosella 15%, nelosella 5% ja maksimitasolla 4%. Sykkeet ovat siis pysyneet kohtuu hyvin tuolla matalammilla tasoilla. En osaa sanoa tuosta tuntimäärästä, että onko se paljon vai vähän. Varmaan ihan kohtalaisesti, mutta varmasti moni treenaa paljon enemmänkin.
Treeneistä 22% on takamaastohiihtoa, 21% maastopyöräilyä, 13% rinnelaskettelua ja 10% koripalloa. Varmaan ihan kaikkia treenejä, ainakaan rinnelaskettelu, ei ole mittarilla mitattu ja tallennettu. Muut on aika hyvin.
No mitäs tämä sitten näkyy testissä?
Kuntotesti 2019
Tosi hyvin näkyy testissä. Paino oli tippunut 9.2kg. Samalla kuitenkin maksimiteho oli noussut 423 wattiin. Aerobinen kynnys saavutettiin lähes samalla sykkeellä, eli 134, mutta tehoja tuolla sykkeellä sain irti 240W, eli 60W enemmän kuin vuosi sitten! Maitohappoja kertyi 1.5 mmol/l. Anaerobinen kynnys oli sykkeellä 162 ja tehoja irtosi 330W, eli taas 60W enemmän tehoa samalla kynnyksellä. Ja maitohappoja 4,5. Ja maksimit sitten 186 syke ja tehot 423W, eli taas melkein 60W enemmän ja happoja 13.6 mmol/l. Hapenotto oli myös parantunut hurjasti ollen nyt 51,3 ml/min/kg joka minun ikäisiin verrattuna on huippu ja kuntoluokka siinä samalla seitsemänportaisella asteikolla nousi sinne parhaimpaan eli seiskaan.
Huikea parannus siis! Erittäin tyytyväinen olen kyllä näihin tuloksiin. Hyvä tästä on jatkaa treeniä vielä reilu kuukausi kohti Syötettä. Muutama kilo vielä painoa pois, niin se helpottaa aina. Ainoa mietinnän aihe on kun Syötteellä se hotelli paloi talvella niin on mahdollista, että loppunousua ei samanlaisena voida ajaa kuin aiemmin. Se toki tekee vertailun vähän hankalaksi aikasempiin aikoihin, mutta eipä sille voi mitään.
Voin kyllä suositella tuota kuntotason mittausta. Itselle ainakin antoi lisää motivaatiota taas kun nyt oikeasti näki selvästi sen, että treenillä on ollut juuri sen suuntainen vaikutus kuin mitä olen halunnutkin.
Lyngeniin iski myöhäisen pääsiäisen aikaan melkoinen lämpöaalto. Lumet suli ja vyöryi, vyöryvaroitukset oli korkealla. Me tutkimme sääennustuksia tarkasti, koska oma reissumme oli tulossa vasta vapun jälkeen 1.-5. toukokuuta. Vaikutti, että kylmä aalto olisi tulossa. Ja kun lumivyöryvaarakin tippui ykköseen muutama päivä ennen lähtöä tuntui aika selvältä, että melkoista betonia tulee mäessä olemaan. Ja sitäkin saatiin, mutta myös monenlaista muuta.
1.5. Keskiviikko, vappupäivä
Meidän seurueemme reissulle saapui monista eri paikoista, kuka lentäen Rovaniemelle ja sieltä eteenpäin ja kuka mistäkin päin ajaen. Oulusta Lyngeniin matkaa tulee vähän reilu 700km ja matkaan lähdettiin 7:30 vappupäivän aamuna. Suunnitelmana oli, että illalla vielä käytäisiin iltamäessä Lyngenissä ja vielä haaveena, että päästäisiin laskemaan edellisellä reissulla väliin jäänyt Sofiatindenin Sofiarenna laskevan auringon punertavassa valossa.
Vappupäivänä tiet olivat aamusta tyhjät ja matka eteni hyvin. Pellossa juotiin toiset aamukahvit ja jatkettiin matkaa. Karesuvannossa taas välikahvit ja kohti Kilpisjärveä. Kilpisjärvellä keli oli erittäin tukkoinen eikä maisemia juuri näkynyt. Saana oli kadonnut pilviverhoon. Kilpishalliin siis ostoksille. Meillä oli kaksi mökkiä varattuna ja mökkikunnittain oli sovittuna vähän mitä ostetaan. Ostokset mukaan ja kohti Norjaa. Kilpparilta ei tarvitse kauan ajaa, niin maisemat muuttuu radikaalisti, saavutaan vuorien keskelle. Alas Skibotniin ja kohti Oterenia, mistä sitten Lyngenin puolelle ja kohti Lyngseidettia. Majoitus meillä oli Svensbyssä, joka on vielä Lyngseidetista parikymmentä kilometria eteenpäin länsipuolelle Lyngenin niemeä. Sofiatinden tulee tuossa välillä vastaan ja kun Sofiatindenin kohdalla oltiin oli keli täysin ummessa ja lunta satoi. Katseltiin siinä hetki levikkeellä tilannetta ja todettiin, että ajetaan nyt ensin majoitukseen ja vaihdetaan kamppeet ja lähdetään ihmettelemään mitä tehdään.
Kun majoituksen vuokraaja kuuli, että me olemme samaa porukkaa jotka olimme vuokranneet kaksi mökkiä niin saimmekin käyttöömme koko ison talon, mikä passasi hyvin. Kaksi keittiötä, kaksi suihkua ja kaksi vessaa, kolmessa kerroksessa ja kaikille omat sängyt kahden tai kolmen hengen makuuhuoneissa.
Kamojen vaihto ja takaisin autoon ja kohti Sofiatindeniä. Sama pilvi ja lumisade oli edelleen jumissa siinä kohdassa, joten teimme päätöksen, että lähdetäänkin Kjostindenille, missä keli oli ainakin avoimempi.
Store Kjostindenin huippu nousee aina 1500 metrin korkeuteen. Sinne ei ollut tavoitetta näin iltamäessä, vaan ennemminkin käydä vähän tutustumassa olosuhteisiin ja lumeen. Jäätikölle kun lähdetään nousemaan on tuossa ensin pikku kävely kivikossa ja sitten kohtuu jyrkkää skinnausta, että päästään moreenin reunan yli jäätikölle, jossain muistaakseni noin 600 metrin korkeudessa.
Kiivetään moreenia jäätikkö kohden
Kello oli tässä vaiheessa jo kahdeksan pinnassa, joten mitään kovin kummoista nousua ei enää ajateltu tehdä. Päätettiin lähteä nousemaan siihen vasemmalla näkyvää kurua kohden Urdtindenin huipun viereen. Loivalla osalla jäätikköä muutaman sentin uuden lumen alla oli tasainen pohja, mutta kun lähemmäs kurua päästiin oli vanhan vyöryn debris melkoista jääpaakkua. Hiihdettiin vyörypohjan toiselle reunalle ja pistettiin sukset reppuun ja kiivettiin vielä vähän matkaa ylöspäin. Kuru itsessään näytti oikein mukavaprofiiliselta. Joskus voisi käydä sen laskemassa kun pohja on paremmassa kunnossa. Jossain vajaassa 900 metrissä katsottiin sopiva paikka vaihtaa sukset jalkaan ja laskettiin ensin varovasti vyörypohjalta tasaisemmalle alustalle ja sitten tasaisempaa alustaa jäätikön reunalle. Siitä sitten varovaisesti kiviä väistellen niin alas kuin lunta riitti ja viimeiset sadat metrit kävellen takaisin autolle. Aikaa meni kaikkinensa vähän yli 3.5 tuntia ja nousua tosiaan se vähän alle 900 metriä. Ei muuta kuin majoitukseen ja ruokaa syömään ja seuraavan päivän mäkiä miettimään.
Ilta-aurinko osui hienosti vastapäiseen seinään
2.5. Torstai, seikkailupäivä
Aamu valkeni kohtuu samanlaisena kuin edellinenkin päivä, eli puolipilvistä ja hyvin vaihtelevaa. Välillä lumisadetta ja välillä aurinkoa. Porukka jakaantui nyt kahtia, osa lähti vierestä lähtevällä lautalla vuonon toiselle rannalle ja osa meistä lähti nyt kuitenkin sinne Sofiatindenin suuntaan vaikka se aika säkitettynä olikin. Auto parkkiin tien varteen ja jo tutusta paikasta aidan yli pellolle ja marssien kohti lunta. Viimeksi päästiin autolta suoraan skinnaamaan, nyt piti louhikossa kiivetä melko korkealle ennen kuin lumelle päästiin.
Kävelymatkaa on vielä, että lumelle pääsee
Lumet sulaa ylhäältä
Tuonne noustessa noustaan ensin suuren bowlin pohjalle josta pääsee useammalle huipulle, kuten tuo Sofiatinden ja vastapäätä oleva Sultinden. Molemmilla huipuilla olen käynyt, mutta se toiselle puolelle laskeva Sofiarenna oli siis nyt tähtäimessä.
Nousemassa ylemmäs. Pilvet tuli ja meni.
Nousu sujui kohtuu hyvin. Tuuli yltyi aika kovaksi huipun lähestyessä, mutta keli aukesi kuitenkin niin, että näkyväisyys oli aivan hyvä. Terävä huippu on varsin ilmava ja siellä pitää olla tarkkana.
Sofiatindenin huipulla
Sofiarennan lähtö löytyy huipun itäpuolelta vähän kiertämällä. Mentiin sinne katselemaan kun oli ensin vähä tankattu ja pistetty lämmintä päälle ja jääraudat jalkaan. Lähtöön oli tuuli kasannut melkoisen lumikasan, mutta kuru itsessään näytti aivan hyvältä. Päätettiin virittää köysi ja käydä vähän kaivelemassa lunta, että miltä se vaikuttaa. Kasaantunut lumi ei ollutkaan juuri siihen tullutta vaan jo aiemmin siihen kerääntyny kasa joka oli tosi stabiili eikä ollut siitä liikkeelle lähdössä.
Sofiarenna
Päätettiin lähteä laskemaan kurua. Alku on erittäin jyrkkä ja sidesteppaamalla ja luisuttelemalla siitä pääsi nurkan taakse mistä itse kuru aukeaa. Lumi oli erittäin kovaa, jopa jäistä. Menin itse ekana ja minulla lumi oli vielä ihan kohtuullista, mutta kaikki uusi lumi lähti aika lailla samantien ja viimeisillä laskeutuminen oli jo aika jäistä. No lähdetiin siitä laskemaan, pohja oli kovaa, paikoitellen jäässä ja päällä oli uutta lunta muutamasta sentistä pariin kymmeneen senttiin joka ei ollut pohjassa kiinni periaatteessa ollenkaan. Ajatuksena oli kuitenkin, että eiköhän se siitä parane.
Parin sadan metrin laskun jälkeen tuli ensimmäinen kruksipaikka. Kuru kapenee hiukan ja vasemmassa laidassa oli iso kivi näkösällä. Lähdin varovasti hakun kanssa sitä kohti liuttelemaan, mutta kuru muuttui aivan jäiseksi ja lisäksi kurun toisesta reunasta oli mennyt vyöry joka oli kaivanut sen kiven toisen puolen viereen metrin leveän ja varmaan puoli metriä syvän ojan joka oli nyt uutta lunta täynnä. Tätä ei ylempää näkynyt. Hankalalta tuntui ja epäilytti minkälaista edempänä olisi. Siinä mietintämyssyt päähän ja ensimmäisenä todettiin, että raudat jalkaan ja ehkä laskeudutaan tuosta kohdasta ohi katsomaan tilannetta. Vinkkinä voin kertoa, että kannattaa miettiä miten jyrkällä ja jäisellä alustalla otetaan sukset pois niin että ne eivät karkaa. Oli vähän ongelmia itsellä. Ankkuroin itseni hakulla ja lehmänhännällä rinteeseen ja yläsuksen ylsin hyvin irroittamaan. Alasuksi olikin hankalampi kun ei siihen oikein siinä asennossa meinannut yltää. Sain suksen kärjen kautta ujutettua slingin suksen alle jalan kohdalle jolla sain suksen pidettyä paikallaan kun aukaisin takasiteen.
Suksen irrottelua Sofiarennassa (kuva GoProsta joka unohtui päälle joksikin aikaa). Kallion vieressä näkyy vasemmalla kivi jota piti kiertää ja jos tarkasti katsoo niin myös pienenä painaumana se vyöryoja joka on täynnä uutta unta.
Nyt vähän helpotti kun sukset oli tallessa. Jääraudat sain monoihin kun monoilla sain jo pienet hyllyt potkittua rinteeseen. Tässä vaiheessa oli todettu, että helpommalla päästään kun kiivetään takaisin ylös. Ja näin tehtiin. Noin puoli tuntia kiipeämistä ja oltiin huiputettu Sofiatinden toistamiseen sille päivälle. Ja nyt on jo vähän laskettu Sofiarennassa, jos ei nyt vielä koko ränniä laskettukaan…
Hyvä oppima tästä oli, että suunnitelmia pitää pystyä muuttamaan kesken kaiken tilanteiden muuttuessa. Tämä oli nyt ainoa oikea vaihtoehto tuolle kelille. Jälkiviisaana voi sanoa, että olisi pitänyt jo aiemmin hoksata, että ei ollut järkeä laskea edes noin pitkälle.
No mutta aurinko tuli esiin ja päästiin laskemaan hienossa kelissä mukavan pehmeää rinnettä toiselle puolella alas vuorelta. Loppuun vielä aivan ihana louhikkokävely alaspäin ja melko puhki oli kun autolle pääsi. Kaikkine sekoiluineen päivän reissusta tuli 9.5 tuntia pitkä ja vähän yli 1200 metrin vuorta noustiin yhteensä 1535 metriä. Varmasti hieno mäki olisi tuo Sofiarenna kunhan vaan lumiolosuhteet osuvat paremmin kohdalleen. Ehkä siellä joutuu vielä ainakin kolmannenkin kerran käymään.
Aika puhki, tässä kohdassa reilun 9 tunnin liikkeellä olon jälkeen.
3.5. Perjantai, rennompi päivä
Perjantaiaamu oli taas samanlainen norjalainen puolipilvinen, eli ihan mitä vaan oli luvassa. Välillä aurinko paistoi, välillä satoi lunta ja välillä vuonon vastaranta katosi täysin näkyvistä. Sääennuste oli sen verran heikko, että päätettiin lähteä lauttailemaan vuonon yli ja siellä erääseen laaksoon, missä ainakin pääsisi suoraan autosta lumille eikä tarvitse louhikossa kävellä askeltakaan. Aamukahvit parinkymmenen minuutin lauttamatkalla ja sitten saman verran autoilua ja oltiinkin todella lumisessa laaksossa. Tien penkat olivat täällä vielä metrin korkuiset. Jännä kuinka paljon vähän eri puolella kun kiertää niin lumen määrä voi muuttua tosi radikaalisti.
Lautalla vuonon yli
Autolta päästiin tosiaan skinnaamaan kohti Nakkefjellettia. Pilvet roikkuivat alhaalla eikä huippua näkynyt. Lähdettiin nousemaan jäistä pintaa jonka päälle oli satanut muutaman sentin uutta lunta.
Nakkefjellet vasemmalla. Tuosta välistä noustiin ylös.
Aluksi vähän jyrkemmin ja sitten loivemmin kohti huippua. Huipulle veisi pitkä loivasti nouseva pelto, mutta tässä vaiheessa näkyväisyys katosi niin täysin, että ei jatkettu huipulle vaan jossain 800 metrin korkeudessa irrotettiin skinit ja laskettiin takaisin autolle.
White out
Lasku oli aivan mukava, kun oli se ehkä 10 senttiä uutta lunta kovan pohjan päällä ja sopivasti viettävä mäki. Tällä kertaa autolta autolle reissu kesti vain noin 3 tuntia joka edellisen päivän rasituksen päälle olikin aivan sopiva. Ruuan laittoon ja suihkuun ja taas niitä karttoja ja kirjoja tutkimaan. Illathan tuolle menee spekuloidessa seuraavan päivän mäkiä ja suunnitellessa ilman varsinaista tietoa, että minkälaista keliä missäkin on ollut. ”Yhen kaverin kaverit oli käyneet jossain siellä päin, en tiijä ihan tarkkaan missä, mutta siellä oli ollu kuulemma hyvä!” Ja sitten sen tiedon pohjalta tehdään kovasti päätöksiä joita sitten pikku hiljaa pyörretään ja mietitään mieluummin niiden omien aikaisempien päivien kokemuksien perusteella jotain. Ja ollaan valmiina muutoksiin.
4.5. Lauantai, jäätikköpäivä
Ja niinhän se aamu valkeni perinteiseen puolipilviseen keliin. Porukka oli jakautumassa taas pienempiin osiin ja lähdössä vähän eri paikkoihin omien mielihalujen mukaan. Meillä oli selvänä suunnitelmana, että jäätikölle mennään ja mikäpä sen parempi paikka siihen kuin Koppangen. Koppangenissa oltiin pari vuotta sitten laskemassa Store Koppangstinden vapun iltamäkene ja kerran aiemmin siellä on käyty jäätikön reunalla kääntymässä kun keli tuli päälle ja näkyväisyys meni. Nyt oli suunnitelmana lähteä katsomaan tilannetta ja jos mahdollista niin suunnistaa kohti Tafeltindenia. Lyngenin itärannalla keli oli hieman kirkkaampi kuin länsirannikolla, mutta kun Koppangenia kohden ajettiin, niin siellä näytti vähän pilviseltä.
Lyngseidet
Lyngseidetistä kuva vuonon yli.
Tie päättyy Koppangeniin ja siellä tien päässä on parkkipaikka, joka on ollut maksuton. Ilmeisesti porukkaa käy kuitenkin sen verran, että parkkipaikan vieressä olevan talon asukkaat ovat kyllästyneet jatkuvaan autopaljouteen ja P-paikan viereen oli tullut kyltti yksityisestä pysäköinnistä ja maksu on 100 kruunua tai 10 euroa. Yhdellä meistä oli jopa käteistä mukana, 20 euron seteli, ja vaihtorahaakin löytyi talosta, niin saatiin auto parkkiin. Korttimaksu ei kelvannut, jokin norjalainen VIPPS mobilepay systeemi olisi käynyt, mutta eipä siinä tiedetty kukaan edes, että mikä tämmöinen VIPPS on. Juuri äsken sen muistin vasta Googlesta tarkistaa. Myös kielimuuri oli varsin vahva, talon isäntä ei ymmärtänyt sanaakaan englantia ja omakin ruotsi on varsin ruosteessa. No raha vaihtoi omistajaa ja lähdettiin skinnaamaan.
Melko vähissä oli lumi alkumatkasta, mutta heti autolta päästiin kuitenkin suksille. Meitä ennen oli mennyt yksi porukka, joka teki latua, kiitos heille siitä. Uutta lunta oli tullut aivan reilusti, parikymmentä senttiä tuolla alhaallakin joten helpottaa kummasti menoa kun latu on valmiina.
Vesiputous, alkumatkan ensimmäinen jyrkempi kohta. Oikealta puolelta ylös ja kohta jäätikköä.
Putousselfie
Nousu oli nyt varsin helppo, joskus tuossa alussa on taikinoitu pitkäänkin kun on ollut jäistä latua ja monenmoista ongelmaa. Nyt oli hyvä latu ja ei muuta kuin skinnasi menemään. Isoja lumivyöryjä oli laaksoon tullut lämpöaallon aikana, en ennen tuossa ole moisia nähnyt. Auton kokoista murkulaa oli laakson pohjalla. Jäätikölle kun päästiin niin keli kylmeni ja lumi kuivui. Täällä uuden lumen määrä vaan lisääntyi ja kelikin oli tässä vaiheessa auennut. Aurinko paistoi ja ainoastan jäätikön perällä olevat huiput, kuten se Tafeltinden olivat pilvessä.
Tafeltinden jäätikön perällä
Koska päämäärä näytti olevan niin hupussa, niin tässä vaihessa kävimme pikku mutkan Store Koppangstindenin suuntaan, mutta sinne taas aurinko lämmitti niin kovasti, että siinä sohjossa ei tehnyt mieli lähteä kiipeämään. Noin tunnin kestäneen lenkin aikana myös Tafeltinden rupesi välillä näkymään pilvien seasta.
Ketunlenkin varrelta näkyi hyvin jäätikön reuna ja luola sen reunassa. Nousulatu tuossa yläpuolella.
Nyt seurueeseen liittyi pari muuta suomalaista joista toinen oli käynyt vuotta aiemmin Tafeltindenin huipulla ja rupesikin tekemään nyt vuorostaan latua meille koskemattomaan hankeen. Muut jäätiköllä olleet porukat suuntasivat muille huipuille. Lumen määrä vaan lisääntyi, sitä alkoi olla semmonen 40 senttiä, aivan kuivaa puuteria. Tafeltindenin huippua kohti menee aika pitkä tasainen pätkä jota tässä lumimäärässä ei olisi mitenkään voinut laskea. Noustiin siis eräänlaiseen skier’s toppiin josta oli hyvä lähteä laskemaan. Skinit pois ja alaspäin. Aivan uskomatonta puuterin pöllytystä.
Alas Tafeltindeniltä. Kuvan otti Mika Hirvonen.
Eipä tuommosta monesti pääse laskemaan. Ja tämmöisen erikoisen lumitalven viimeinen lasku oli siis 1200m puuterissa. Ei hassummin! Lasku kokonaisuudessaan, välillä toki nopeutettuna, löytyy täältä: https://youtu.be/r6UJv5dGbVA
Autolle asti pääsi suksilla ja niin oli talven laskut laskettu. Mahtava oli päättää kausi Lyngeniin ja vielä näin loistavaan reissuun.
Yhteenvetoa
Lyngen on mahtava paikka. Suosittelen siellä käymistä kaikille. Talvella ja kesällä. Tärkeää on muistaa myös, että nuo ovat oikeasti isoja vuoria ja niihin täytyy suhtautua siten. Hankiraudat ovat ehdottomat, niitä tarvitsee lähes joka nousulla ja jäärautojakin tarvitsee usein. Tottakai riippuu mäestä mille olet menossa. Majoitusta löytyy ympäri niemeä aivan kohtuuhintaan. Myös näin myöhään reissu onnistui hyvin. Yritimme aiemmin mennä jo käymään helmikuussa, mutta silloin satoi vettä korkealle vuorille asti ja jätimme silloin reissun väliin. Nyt tuli sitten lunta ihan reilusti ja vaikuttaa, että kelit ovat siellä jatkuneet varsin talvisina.
The Lyngen Alps -kirja vaan tilaukseen jos semmoista et vielä omista ja reissua suunnittelemaan.
Jos joku asia Lyngenissä mietityttää (tai missä vaan), niin pistä ihmeessä kysymystä vaikka tuosta kommenttien kautta. Yritän vastata ja tuttuja on monia, jotka sieltä ja muualta tietävät vielä paljon enemmän asioita, joilta voin kysyä lisää.
Pääsiäinen oli tänä vuonna melko myöhään. Tämä tarkoitti, että rinteissä sohjoa riittäisi ja yöpakkasia toivottiin kovasti. Torstai-iltana oli muitakin liikenteessä matkalla kuka minnekin. Tänä talvena on pääosin kuljettu Pyhälle Pudasjärvi-Ranua-Kemijärvi reittiä ja Pudasjärvelle asti madeltiinkin jonossa melko hitaasti. Pudasjärveltä kohti Ranuaa käännyttäessä jono jatkoi kohti Syötettä ja Rukaa ja loppumatka saatiinkin ajaa kaikessa rauhassa.
Pitkäperjantain randoilua ja piknikkiä
Pyhällä oli vaunualue melkolailla täynnä ja lumi näytti vähentyneen reippaasti. Lämpötila kuitenkin pikkuhiljaa tippui alaspäin ja toiveissa oli, että perjantaina aamusta voisi päästä vielä randolla käymään. Aamulla kun heräsin, niin tarkistin heti Pyhän sivuilta huipun lämpötilan ja onneksi lämpötila oli muutaman asteen miinuksella. Pistin yhdellä kaverille viestin, että kiinnostaisiko Kuorinkikurun reissu ja kun kiinnostusta oli, sovittiin, että lähdetään kymmenen aikaan sinne päin hiihtelemään.
Kuorinkikurun päässä. Tuosta oikealta lasketaan kurun pohjalle sopivaksi katsomastaan kohdasta. Ja lopuksi voi sitten vaikka hiihdellä kurun pohjaa Karhunjuomalammelle.
Kuorinkikuru on pohjoisen puolella Noitatunturia ja sieltä löytyikin vielä aivan pakkaslunta. Kurun seinä on lyhyt, mutta kohtuu jyrkkä ja mukava oli käydä tuo laskemassa. Tämä oli vasta toinen kerta minulle tuolla, vaikka seitsemättä talvea jo Pyhällä vietetäänkin.
Muistahan samalla tilata kanava, niin et missaa tuleviakaan videoita 🙂
Aamusta kun lähdettiin reissuun, niin lounasaikaan oltiin jo takaisin. Lounaan ja pikku lepäilyn jälkeen lähdettiin kaveriporukan piknikkiin vanhan tuolihissin linjan viereen. Siellä olikin tarjoilut kohdallaan kun iso Weberin pallogrillikin oli roudattu paikalle!
Rinteet menivät nopeasti sohjoksi ja odotettua kevään huippuhetkeä, sohjokumpareikkoa, sai laskea oikeen tosissaan. Yöpakkasia ei enää tullutkaan joten muina päivinä en edes miettinyt skinnaamaan lähtemistä, vaan keskityin enempi juuri tuohon sohjokumpareikkoon.
Kultakerorinteen sohjokumpareikkoa
Lankalauantai
Lauantaiaamu oli melko harmaa ja tasavaloinen. Rinteen muotoja ei meinannut erottaa, mutta onneksi lounaan jälkeen aurinko rupesi vähän pilkistelemään ja niin se muuttui riemuksi taas laskeminen. Laskettiin ihan pitkä päivä ja illalla vielä kaveriperheen kanssa pienet grillibileet meidän vaunulla. Meidän matkagrilli on aika pieni, mutta kyllä siinä monenlaista saatiin yhdeksälle hengelle grillattua, kanat, makkarat, parsat, juustot, katkaravun pyrstöt jne. Mukavaa kevätillan viettoa.
Pääsiäispäivän pakopeli – The Crystal Quest
Sunnuntaille varattiin aamupäiväksi pakohuonepeli. Vuosi sitten tuommoinen oli eka kertaa tunturissa ja tänä talvena se sama peli oli ensin hiihtolomien aikaan ja nyt huhtikuussa on uusi peli pelattavissa. Tämän kertaisen pelin nimi oli The Crystal Quest. Peli oli toteutettu jälleen yhteistyössä Escape Room Helsingin kanssa. Juonena oli lyhykäisyydessään, että Pakkasakka ihmettelee kuinka lumen luominen tunturiin on vuosi vuodelta vaikeampaa, ja Huttu-ukon kanssa keskusteltua käy ilmi, että Pakkaskristalli on pois paikoiltaan. Merkkejä seuraamalla kristallin voi löytää ja ihmiset voivat tässä auttaa.
Siitä sitten ratkomaan tehtäviä ja yrittämään pelin ratkaisua. Peliin oli aikaa kolme tuntia. Lähtö tapahtui hotellilta ja kolmen tunnin päästä oli määrä palata sinne ratkaisu mukana ja finaali olisi sitten hotellilla. Pelaajaryhmiä lähti matkaan vartin välein ja me satuimme useammalle tehtäväpaikalle yhtäaikaa muiden ryhmien kanssa jolloin vähän piti odotella vuoroaan. Ehkä liikkuminen tunturissa oli meille nopeampaa kun tunsimme reitit ja sen takia sitten saimme edellä meneviä porukoita kiinni. Mutta eipä se mitään. Tehtävät saatiin ratkaistua ja lounaallakin kerettiin käydä ennen kuin kolme tuntia oli kulunut. Hotellilla sitten finaalitehtävän ratkaisu ja toivottavasti sitten ensi talvena lunta saadaan jo aikasemmin.
Crystal Quest tehtävää ratkomassa Graffititalossa
Peli oli nyt huomattavasti helpompi kuin vuosi sitten. Tämä oli ehkä enemmän suunnattu alakouluikäisille. Tehtäviä ei tarvinnut juurikaan miettiä, vaan ratkaisut löytyivät helposti. Suosittelen kyllä testaamaan peliä jos kohdalle osuu. Mukavaa vaihtelua, varsinkin kun nyt vähän vettä sateli ja keli ei aivan parasta tarjonnut, niin tuo kuitenkin houkutteli rinteeseen. Ehkä pitäisi olla jollain tavalla modifioitavissa peli pelaajien iän mukaan tai jotain. Kenties ensi vuonna?
Sunnuntai oli kauden viimeinen laskupäivä Pyhällä. Siksipä pakopelin jälkeen ei vielä todellakaan oltu lopettelemassa, vaan suunnattiin takaisin mäkeen. Aleksi treenasi reilejä ja Johannan ja Heidin kanssa laskettiin muuten vaan. Vähän haikein mielin, mutta jalat jo kohtuu väsyneenä kumpareikon laskemisesta neljän aikoihin lopeteltiin kuitenkin. Callessa after ski ja sitten saunaan.
Oikein mukava kausi on ollut taas kerran Pyhällä. Lumitilanne oli koko talven vähän outo. Ensin lunta ei tullut ollenkaan ja yhtäkkiä hiihtoloman loppupuolella sitä tuli aivan valtavasti muutamassa päivässä. Nyt sitten kevät tulikin niin kohinalla, että lumi meinaa hävitä yhtä nopeasti kuin se tulikin. Toivottavasti ensi talvena lumi tulee aikasemmin ja saadaan takamaastoihin kunnon pohjat jo alkutalvesta.
Laskupäivä yritin tässä laskea, mutta aivan tarkkaa määrää en nyt varmaksi osaa sanoa. Suunnilleen näin ne menivät: Rukalla kolme, Ylläksellä neljä ja Pyhällä sain laskettua varmaksi ainakin 25, todennäköisesti 27. Tällöin kokonaismäärä olisi 34. Itse olen vielä lähdössä vappupäivänä Lyngeniin, niin melkein 40 laskupäivää tulisi tällekin kaudelle.
Puuterin laskeminen on aivan loistavaa ja kun sitä lunta silloin tällöin tulee niin onhan se mahtavaa. Mutta kyllähän tuo keväthiihto on aivan mielettömän mukavaa. Nautin aivan suunnattomasti siitä loskakumpareikoista. Ja kun vielä yöpakkasten aikaan pääsee rinteen ulkopuolelle, niin siellä jotenkin pääsee vielä enemmän leikkimään kuin keskitalven pakkasilla.
Viime viikonloppuna ensin lauantaina käytiin vähän randoilemassa ja saatiin hyvät laskut Ukonhatulla, mutta sunnuntaina keli vasta hellikin. Yöllä kävi pikkupakkanen ja aamun pieni pilvikerros haihtui aamupäivän myötä ja päästiin nauttimaan todella mainiosta aurinkoisesta laskupäivästä.
Tässä enemmän kuvien muodossa päivän satoa. Aleksi toimi kuvaajana kun laskettiin Saunakurun takapuolta, eli Persettä ja etsittiin sieltä mukavia hyppypaikkoja. Aittakurussakin käytiin ja ehkä se kuumottavin hyppy oli siellä siihen vähän kovaan rinteeseen.
Mutta nyt niitä kuvia.
Kun Sinisestä rinteestä mennään Saunakuruun on tämä se perusdroppipaikka. Tässä on helppo tehdä toistoja vaikka kuinka paljon. Dropin korkeutta voi itse säätää siirtymällä eri kohtaan ihan 10 sentistä aina muutamiin metreihin.
Saunakuru ja Tajukankaan jääkiipeilyseinä jäävät tässä tuohon taakse. Taustalla näkyy Pyhän keskusta.
Persettä kun siirrytään alaspäin tulee monenlaisia kalliomuodostelmia. Niistä löytyy hyvä hyppypaikkoja.
Sama paikka kuin yllä, kesällä. Aleksi seisoi tuon kallion päällä kun otti kuvan. Aika paljon lumi muovaa muotoja.
Tämä on hauska kanjoni jo aika alaosassa mäkeä. Aleksi onnistui tässä kyllä aivan loistavasti kuvan otossa!
Aittakurussa on siinä keskilijalla tuommoinen kolmion muotoinen kivi. Se on aika iso ja alastulo jyrkkä ja usein vähintäänkin kova, ellei jäinen, nyt se oli vain kova, mutta kyllä jarruja piti lyödä aika kovasti päälle, että laskun sai taas haltuun. Piti psyykata itseään aika kovasti, että edes uskalsi hypätä. Kuva on jo sen verran kaukaa otettu, että vähän laatu kärsii, mutta tämä oli näistä hypyistä se ”hurjin”, vaikkei ehkä näytäkään siltä.
Oli hieno viikonloppu. Huomenna takaisin kohti Pyhää pääsiäisen viettoon. Toivottavasti vielä saadaan yöpakkasia, jotta vähän rinteen ulkopuolellakin pääsisi käymään, mutta jos ei, niin sitten nautitaan loskakumpareikosta rinteessä!
