japani_kirora
Kohteet, Laskettelu, Lumilautailu, Vapaalasku, Yleinen

Reissutarina: Neitsytmatka nousevan auringon maahan

Parin talven ajan olen haaveillut Japanin pohjattomien lumien perään matkustamisesta. Tänä vuonna päätimme poikien kanssa toteuttaa tämän takaraivossa kutkuttaneen ajatuksen.

Niseko – Japanin puuterilumiparatiisi

Päädyimme tekemään reissun Nisekoon, josta supistaan Pehkubaarin nurkkapöydissä Japanin puuterilumiparatiisina. Muutaman missatun bussin ja ylenpalttisen lentokenttäsekoilun jälkeen päädyimme viimein kentälle, josta jatkolentomme lähti kohti Sapporoa. Sapporossa vaihdettiin paikalliseen bussiin, joka jyristeli Nisekon nurkilla sijaitsevaan Kutchanin kylään, jossa seuraavan viikon majapaikkammekin sijaitsi.

Saavuttuamme paikalliselle rautatieasemalle meidän piti vielä suunnistaa itsemme majapaikkamme huomaan. Pikaisen googlettamisen jälkeen kämpän sijainti oli jotenkuten selvillä. Ei muuta kuin kamat kasaan ja kävelemään. Kerkesimme kävellä yhden korttelin verran, kun Kinder-munan kokoinen auto kaartoi risteyksessä eteemme ja sieltä hyppäsi ulos ranskalainen kundi, joka kysyi ”Oletteko te ne kolme kundia Suomesta?”

Auto oli vain niin pieni, että pelkästään kamat saatiin ahdettua kyytiin, onneksi suunnatomien Tetris-lahjojeni ansiosta se oli helppo homma. Sokealla luottamuksella ranskalaiseen El Jefeen luovutimme kamat hänelle ja lähdimme suuntaamaan kämpille kävellen. Kello olikin tässä vaiheessa jo lähempänä puoltayötä, joten painuimme suoraan yöpuulle, jotta jaksaisimme laskea seuraavana päivänä.

Vapaalaskulinjoja etsimässä

Kaksi ensimmäistä päivää meni haistellessa Nisekon eri keskusten hissi-, lumi- ja vapaalaskutarjontaa. Oikeastaan ensimmäinen päivä vietettiin Niseko Annapurin puolella. Toiveet olivat kovat, että Annapurin kaksi ylintä vapaalaskuporttia olisivat olleet auki, mutta toisin oli. Vähän vasten sääntöjä poikettiin narujen ali pudottelemaan ridgen harjaa bowlin pohjalle ja sieltä takaisin hisseille. Lumi oli ihan hyvää, mutta selvästi muutkin puuterinhimoiset pyydapetterit oli tätä tehneet jo pari päivää ennen meitä, sillä jälkiä lumessa riitti. Onneksi jokainen meistä sai ainakin yhden puhtaan linjan laskettua.

Toisena päivänä sitten haisteltiin Grand Hirafun offareita. Edellisen illan tiedustelujen ansiosta tiesimme, että yksi portti aukeaa silloin. Nisekohan on aika ruuhkainen paikka, joten off-piste oli aika nopeasti puhki ajettu, niin meidän kuin muidenkin toimesta. Onneksi pääsimme tiputtamaan muutamat hyvät linjat tänäkin päivänä.

Puuteripaniikkia Moiwassa

Kolmantena päivänä suuntasimme Ape Majavan vinkeillä pienempään keskukseen nimeltään Moiwa. Jälleen edellisen illan tiedustelutiedot pitivät paikkansa ja Moiwan off-portti aukesi kymmeneltä. Siellä oli havaittavissa pientä vapaalaskijoiden puuteripaniikkia, sillä portin aukeamista oli odottamassa reilusti porukkaa.

Päädyimme laskemaan Moiwa bowliin 4-5 laskua nopealla loopilla. Bowli oli hyvää laskettavaa sopivalla jyrkkyydellä ja pääsin vihdoin Japanin puuterin makuun oikein kunnolla. Näiden viiden laskun jälkeen oli tarkoitus lähteä skinnamaan Moiwan puolelta Nisekon west ridge ylös. Kerkesin heittää jo skinit kiinni lautaan, kun huomasin että toinen setä Karakoramin valmistamista heel lockeista oli mennyt rikki ja tippunut jonnekin bowlin pohjalle. Tehtiin poikien kanssa päätös, että he kiipeävät edellä ja minä rämmin perässä. Päästyämme west ridgen päälle, tuuli yltyi aika kovaksi ja irtolumi teki näkyvyydestä huonon. Päätimme jättää nousun kesken ja laskea west ridgeä pitkin Moiwa bowliin ja suunnata kotiin.

Seuraavana päivänä suuntasimme takaisin Moiwaan. Edellisen yön länsituuli oli tehnyt tehtävänsä ja puhaltanut irtolumet bowliin ja peittänyt kaikki edellisen päivän jäljet. Hyvää laskua oli siis tulossa. Tänä päivänä ei hirveästi muita pyydapettereitä näkynyt, joten Moiwa oli yksi iso lekkikenttä meille poikosille. Laskupäivän jälkeen suuntasimme uudenvuoden rientoihin. Seuraava päivä sitten sujuikin rauhallisesti Onsenissa lilluen ja Kutchanin kylän paikalliseen ruokatarjontaan tutustuen.

Mt. Yotein huipunvalloitusyritys

Olimme poikien kanssa jo himoinneet Mt. Yotein haikkaamista koko reissun ajan. Ja saimme suostuteltua tämän kyseisen ranskalaisen El Jefen mukaamme reissulle. Ranskalaiseen tyyliin aamun lähtö ei ollutkaan niin nopea kuin ajattelin. Kaverin toiminta vastasi normaalia ranskalaista tehokkuutta, jonka aikaansaavuudesta voi lukea vaikka Googlesta lisää. Ihan hyvissä ajoin pääsimme kuitenkin lopulta matkaan.

Yotein parkkipaikalla oli muutama auto ennen meitä, joten pääsimme alkumatkan lipsuttelemaan valmista latua. Yotei kun on vanha tulivuori, niin rinne jyrkkenee loppua kohden aika paljon. Tämä loi selvästikin haasteita osalle meitä ennen tulleista, sillä potkukäännökset eivät näyttäneen olleen ihan kaikilla hallussa. Tosin Coloradosta kotoisin olevan Randobambin potkukäännös oli smootein, mitä on koskaan todistettu. En tiedä tästäkö johtui se, että jossain välissä painelimme lähes kaikista ohi, paitsi tästä kyseisestä Randobambista.

Emme päässeet poikien kanssa aivan huipulla asti tälläkään reissulla, sillä sää oli aika sumuinen ja loppua kohden lumi muuttui tuulen piiskaamaksi, eivätkä sukset enää oikein pitäneet. Jäimme noin 1400 vertikaalimetriin odottamaan sään selkenemistä, jotta pääsisimme laskemaan parhaan pätkän hyvässä valossa.

Sää selkeni ja painelimme alas. Illalla mietimme, että voisimme lähteä seuraavana päivänä uudestaan Yoteille vähän eri paikasta, koska halusimme nähdä miltä Yotei näyttää etelän puolelta. Skinnailu oli helpompaa tältä puolen, mutta lumi muuttui jäiseksi paljon matalammalla kuin lännen puolelta. Noin 1200 vertikaalimetriin päästyämme päätimme palata takaisin autolle.

Laskulinjamme ei suuntautunut kohti autoa, vaan mystisen maailmankaikkeuden kutsun johdosta päädyimme paikalliselle hautausmaalle. Tämän viestin saattelemana päätimme yhdessä laittaa sukset narikkaan kyseiseltä päivältä, jottei Grim Reaper vielä vaatisi sielujamme omakseen, vaan saisimme nähdä Norjan kevään. Vedimme pitkää tikkua, että ketkä kaksi rohkeaa sankaria lähtisivät hakemaan autoa parkkipaikalta. Arvonta suoritettiin ja kaksi onnekasta miestä lähtivät hymyssä suin hakemaan autoa noin 30 minuutin kävelymatkan päästä. Me muut jäimme odottamaan kamojen kanssa paikalliseen huoltamoon. Onneksi huoltamolta löytyi juoma-automaatti.

Täytyy tähän väliin todeta, että jos jotain Japanissa osataan, se on automaatio. Jokaisessa pienemmässäkin kadunkulmassa, aina Japanin eteläisimmästä kärjestä pohjoisimpaan laituriin, löytyy läpi vuorokauden (ja niin juhannuksena, jouluna kuin pääsiäisenäkin) palveleva juoma-automaatti. Automaatit odottavat janoista kulkijaa, kuten meitäkin tällä kertaa, kuin tarunhohtoinen Kari Grandi kyltymättömyyden keitaalla. Kyseisen huoltoasemman automaatista onnistumme löytämään tölkitettyä kaakaota, joka oli Tirolilaiseen tapaan lämmitetty tasan 55 graadiin celssiusta. Jos me kurvijormat jotain voisimme vielä iltarukouksessamme pyytää, olisi se toinen automaatti, josta pienen tujauksen minttuviinaa saisi.

Kirorossa lumisateen perässä

Sitten koittikin viimeinen laskupäivä. Jälleen edellisen illan tiedustelutiedot pitivät paikkansa ja päätimme suunnata Kiroroon lumisateen perässä. Saimme houkuteltua ranskalaisen El Jefen jälleen mukaamme. Tällä kertaa meidän täytyi vain pakata viiden ihmisen tavarat tähän Kinder-munan kokoiseen autoon, meidän kurvijormien lisäksi. Sehän oli fyysisesti täysin mahdotonta. Pienen tuumausajon jälkeen, ja japanilaisen insinöörityön innoittamana, viritimme parista suksipussista suksiboxin. Ilmeisesti paikalliset olivat suunnattoman ylpeitä tästä virityksestä, sillä karavaanimme sai paljon katseita matkan aikana.

Päästyämme Kiroroon oli havaittavissa pientä puuteripaniikkia jälleen kerran. Ei muuta kuin tiket kouraan ja mäkeen. Otimme condolihissin Asari-peakin huipulle, jossa painoimme offpiste-portista sisään ja laskemaan. Ensimmäinen lasku meni oikeastaan taas maastoon tutustuen ja linjoja etsien. Seuraavat laskut sitten kohtelivatkin meitä poikosia erittäin hyvin.

Pääsimme niin sanotusti paukuttamaan pyydaa oikein kunnolla. Lumi, mitä Kiroro tarjosi meille, oli juurikin sitä pohjatonta lunta, jota olimme lähteneet Japanista etsimään. Koskematonta puuterilunta löytyi vyötäröön asti koko päivän ajan ja sen kyllä huomasi poikien ilmeistä. Tästäköhän johtui, että kuvaaminen tältä päivältä unohtui lähes täysin. Lumi pölisi ja pojat olivat iloisia, täydellinen päivä.

Sitten koittikin lähtöpäivä. Paluumatka sujui ilman suurempi kommelluksia tällä kertaa, joten siitä ei sen enempää.

Thank you Japan. You treat me well. We will meet again.

Teksti: Pekka Haapakoski
Kuvat: Aki Rouhianen, Jaakko Hyvönen, Pekka Haapakoski


Avainsanat:
, , , , , , , , , , ,
Arvostele artikkeli:
Reissutarina: Neitsytmatka nousevan auringon maahan japani_kirora
1 tähti2 tähteä3 tähteä4 tähteä5 tähteä (4,70/5 - 10 ääntä)
Loading ... Loading ...

Kommentoi artikkelia ja keskustele aiheesta

Jätä omat kommenttisi: Kommentoi nimimerkillä tai Kirjaudu sisään.
Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *

*