Sapattivuoden tilinpäätös: mitä tuli juotua?

Julkaistu: 31.8.2016

Sapattivuoteni päättyi toissa viikolla. Olen käynyt läpi valokuvia ja palautellut mieleen, mihin kaikki aika oikein kului. Kiipesin, hiihdin ja vaelsin. Kirjoitin rakkaaksi muodostunutta blogiani autossa, busseissa, kuppiloissa ja junissa. Sytytin autiotupien kamiinoita ja kaadoin retkikeittimellä keitettyä vettä pikanuudeleiden päälle.

Siihen se aika kului. Ihan hyvin käytettyä aikaa, kun näin jälkeenpäin miettii.

Olen julkaissut aika paljon kuvia reissuilta Instagram-tililläni. Sen sijaan, että kävisin taas kerran läpi hienoja maisemia, tarkastelin tällä kertaa mitä kaikkea tuli vuoden aikana syötyä ja juotua – ja ennen kaikkea missä. Noh, arvaatte varmaan että ruokakuvia ei kauhean paljoa löytynyt, mutta juomia sentään muutama.

Mistä kaikki alkoi. Vapaavuoden ensimmäisenä lauantaina seisoin ystäväni kanssa Charles de Gaullen lentokentällä kädessäni lentolippu, jossa luki ”Havanna”. Päässä soi Haloo Helsinki, edessä oli 365 päivää vapautta. Kuubassa oli syyskuussa mielettömän lämmin. Ainoa hetki päivästä, jolloin ei ollut liian kuuma oli aamulla kahdeksalta, kun majatalomme kattoterassilla (kuvassa) tarjoiltiin aamupalaa.

Isla de Ometepe Lake Nicaragualla oli Väli-Amerikan reissun kohokohtia. Huristelimme skoottereilla auringonlaskuun ja kuuntelimme hurjaa ukkosta hostellissamme tulivuoren kupeessa. Viimeisenä iltanamme saarella kävimme ihan oikeassa ravintolassa, ja tilasin kalaa. Tuli kala.

Päätimme Väli-Amerikan surffi-kiertomatkan Nicaraguan Granadaan. Kävimme tutustumassa paikalliseen saaristoon veneajelulla. Sen lomassa maistui Coco Loco! Eli siis kookospähkinä rommilla.

Lokakuun vietin Suomessa. Ystäväpiirissämme on tavattu järjestää lokakuussa perinteinen luksustelttaretki eli glamping-retki. Siihen kuuluvat hyvät ruoka-ainekset, pullollinen kuohuviiniä ja paljon muita herkkuja. Kuvassa aamupuuroa Liesjärven kansallispuistossa.

Varasin hetken mielijohteesta lentoliput Kaakkois-Aasian marraskuuksi. Vaikka rakastan talvea, ja marraskuun viettäminen toisaalla tarkoitti muun muassa ensilumireissujen skippaamista, päätin lähteä. Halusin mennä kiipeämään ja paikaksi valikoitui Thakhekin kiipeilykeskus Laosissa. Koska en ollut ihan varma, mihin tie vie, pakkasin mukaan jonkin verran retkiruokia. Nuo oranssit pussit tuolla kuvan ylänurkassa tulivat muutenkin kovin tutuiksi vuoden aikana. Olisi varmaan pitänyt alkaa laskea montako kuivamuonapakettia kaiken kaikkiaan kului.

Sen jälkeen kun muutin pois Mumbaista vuonna 2009, en ole missään saanut kunnollista intialaista ruokaa. Ennen kuin Singaporessa marraskuussa. Oi taivas, miten hyvää. Ravintola oli Khansama Tandoor Little Indiassa.

Loukkasin jalkani kiipeillessä Tonsain saarella Thaimassa, enkä päässyt palaamaan kotiin suunnitellusti. Kun itsenäisyyspäivän aattona viimein saavuin, ikävä hangille oli jo melkoinen! Muutaman kotona vietetyn lepopäivän jälkeen pakkasin sukset autoon ja lähdin pohjoiseen kohti Pyhätunturia. Vilkkaan Aasian jälkeen lumisen metsän hiljaisuus oli rauhoittavaa. Sininen tähtitaivas ja pakkasen keskellä lämmin autiotupa. Termospullossa oli kaakaota. Olin onnellinen.

Syy miksi halusin pitää vapaavuoden oli, että halusin laskea koko kauden, ensimmäistä kertaa elämässäni. Tammi- ja helmikuu sujahtivat nopeasti Itävallan Alpeilla Zillertalissa. Kuvassa meillä oli kerrankin mukana toppijuomaa – vaikkei sillä kertaa edes menty huipulle saakka. Ajatuksia kahdesta kuukaudesta vapaalaskun parissa voi lueskella täältä.

Kun maaliskuu koitti, pakkasin taas sukset, teltan ja makuupussin autoon ja lähdin kohti pohjoista, aikomuksenani laskea niin pitkään kunnes lumi loppuu. Tässä keitellään parhaillaan aamukahvia Abiskossa huhtikuussa. Telttailukeli oli kerrassaan mainio: oli tyyntä eikä kovasti pakkasta.

Se oli siinä! Vappuna koitti kauden sadas ja viimeinen päivä monot jalassa. Fiilikset olivat korkealla, vaikka polvia jo vähän jomottikin. Katso kuvat: Pyhätunturin hellevappu!

Laskukauden jälkeen päätin toteuttaa toisen unelman. Olin joskus ajat sitten päättänyt, että kun ensimmäistä kertaa menen Kiinaan, on mentävä junalla. Ja niin minä läksin. Matkalla reppuun kertyi monta elämystä ja muun muassa tämä elämäni paras kalakeitto, Baikal-järven Olkhon-saarella.

Treffasin poikaystäväni Mongoliassa, ja vaeltelimme yhdeksän päivää Altai-vuorilla. Viiteen päivään emme nähneet ketään muita, paitsi pari villikamelia ja suden. Ateriat koostuivat kuivatusta retkimuonasta.

Mongolian jälkeen jatkoin matkaa yksin. Huomasin, että reissuväsymys alkoi vähän painaa. Ehkä osa syynsä oli vaelluksella kuihtunut varteni. Onneksi Pekingissä tämä jälkimmäinen ongelma oli helposti korjattavissa. Se ruoka!

En malttanut kuitenkaan lopettaa reissua Pekingiin. Jatkoin matkaa etelään, mutta kulkupeli vaihtui junasta laivaksi. Jangtsen risteilyllä oli hetki aikaa hengähtää, juoda kylmää valkkaria ja lukea kirjaa. Siis olla ihan oikealla lomalla!

Junamatkani päättyi lopulta Vietnamiin. Rakastan vietnamilaista kahvia, enkä tehnyt Hanoissa juuri muuta kuin istuin terasseilla ja join jääkahveja. (Okei, välillä söin vähän vietnamilaisia kevätrullia.) Kahden kuukauden jälkeen kaipasin kotoa erityisesti ruokaa, omia, tuttuja raaka-aineksia ja freesejä vihanneksia.

Sapattivapaa sai arvoisensa päätöksen roadtripillä Lofooteille parhaimpien ystävien kera. Aurinko paistoi, laski ja nousi kirkkailta, kuulailta taivailta. Kesän värit alkoivat jo taittua syksyyn ja minäkin olin jo aika kypsää kamaa mitä tulee reissaamiseen. Paluu arkeen ei ahdistanut, päin vastoin. Elämä ei voi olla aina pelkkää seikkailua, vaan välillä pitää ehtiä juoda vähän kuohuviiniäkin.

Tämä blogikirjoitus on osa Instagram Travel Thursday -tempausta, jonka järjestäjinä toimivat RIMMA+LAURA -matkablogiTravellover ja Muru Mou -matkablogi. Instagram Travel Thursday on aina joka kuukauden ensimmäisenä torstaina vietettävä blogitempaus, johon kuka tahansa voi osallistua. Tempauksen tarkoituksena on vahvistaa Instagramia matkainspiraation ja -tiedon levittämiskanavana, ja tuoda esille Instagramin matkailueksperttejä. Lue tempauksesta lisää täältäPipo silmillä -blogi seikkailee Instagramissa nimellä @milja.maaret.

 

Kiilopään valokuvauskurssi tarjosi oivalluksia, tunturimaisemia ja hyvää ruokaa

Julkaistu: 29.8.2016

Kun tajusin, että minulla olisi mahdollisuus osallistua Kiilopään tunturikeskuksessa elokuun toisella viikolla järjestettävälle valokuvauskurssille, ei tarvinnut miettiä kauaa. Kyllä! Ei muuta kuin kamerakamppeet autoon ja köröttelemään kohti Ivaloa.

Kurssi ylitti kaikki odotukseni. Pelkäsin etukäteen, että kurssille tulisi huippukokeneita luontokuvaajia jotka nauraisivat minut ja ilmastointiteipillä korjatun kamerani ulos luokkahuoneesta. Mutta mitä vielä. Kurssille tuli kyllä kokeneita kuvaajia, mutta sen sijaan että minulle olisi naurettu, tutustuin ihaniin kannustaviin ihmisiin, sain neuvoja, vinkkejä ja apua moniin avoimiin kysymyksiini.

Kurssin ohjelma kokonaisuudessaan oli ­intensiivinen. Teimme valokuvausretkiä ja kävimme niiden ohella läpi Adobe Lightroomin käyttöä. Kurssille osallistuneista osa oli hyvin kokeneita Lightroomin käyttäjiä, ja hekin sanoivat oppineensa kurssin vetäjältä Sampsa Suloselta uusia vinkkejä.

Virallisen ohjelman ohella söimme kurssiporukan kanssa yhteisiä lounaita, illallisia ja aamiaisia sekä vahdimme auringonlaskua Kiilopään rinteellä. Tunturikeskuksen oivallinen täysihoito ei pettänyt taaskaan: ateriat olivat mielettömän hyviä. Ennen kaikkea nautin siitä, että kerrankin oli pöytä täynnä ihmisiä, jotka tykkäsivät keskustella valokuvaamisesta! Retkillä kaikki saivat kuvata kuvansa rauhassa loppuun, eikä kukaan hoputtanut jatkamaan matkaa. Sampsa neuvoi kamerasäätöjen kanssa minkä kerkesi. Löysin kamerastani uusia ominaisuuksia ja opin käyttämään vielä useampia.

Yleensä luonnossa liikkuessa valokuvaaminen on sivuroolissa ja kaikki siihen liittyvä, kuten kuvien purku, kameran säätö, akkujen lataaminen ynnä muut täytyy hoitaa silloin kun ehtii. Jos ehtii. Mutta täällä se oli kurssin sisältö. Ensimmäisen retken päätteeksi alkoi nousta paniikki, miten ehtisin purkaa kuvani hitaalle vanhalle koneelleni ennen luennon alkamista. Ohjaajamme totesi siihen, ettei tarvitse: se kuuluu luennon ohjelmaan. Siitä seurannutta sielun rauhan hetkeä en unohda koskaan.

Kurssin parasta antia minulle oli se, että se auttoi tasapainottamaan suhdetta omaan valokuvaamiseeni. Tämä on harrastus, tämän on tarkoitus olla kivaa ja on ihan sama, mitä muut asiasta ajattelevat. Kirjoitin aiheesta edellisessä kirjoituksessa enemmän, mutta lyhyesti: olen aina pitänyt itseäni surkeana valokuvaajana, ja rima ei ole ollut pelkästään korkealla, vaan mahdottomuuksissa. Kurssin kannustava ilmapiiri auttoi ymmärtämään, että valokuvausta saa harrastaa ihan niin kuin itselle sopii. Ja että Lightroomissa voi korjata aika monta kuvaustilanteessa sattunutta mokaa.

Kiilopäästä on muodostunut vapaavuoteni aikana minulle paikka, jossa unohdan kaikki tunturin ulkopuoliset murheet. Siellä voi vain nukkua, syödä ja tehdä kivoja asioita eli retkeillä luonnossa ja ottaa valokuvia. Sama päti tälläkin kertaa, ja kun lähdin viikon päätteeksi jatkamaan matkaa, olin rauhallinen, levännyt ja onnellinen kaikista uusista oppimistani asioista.

 Mitä tulee konkretiaan, opin kurssilla muun muassa että:

          kannattaa hyödyntää kameran automaattitoimintoja. Joku on miettinyt niitä ja sen(kin) takia nämä kamerat maksavat niin penteleesti!

          jos haluaa irrottaa kuvattavan kohteen taustasta (blurrata taustan), ei suuri aukko aina riitä. Sen lisäksi auttaa, jos kuvattavan etäisyys taustaan, esimerkiksi seinään, on mahdollisimman suuri.

          keräkurmitsa on ihan oikea linnun nimi.

          Lightroomissa on kätevä työkalu, jolla voi poistaa kameran peilissä tai kennolla olevista roskista aiheutuneet täplät. Kuka muka oikeasti ehtii käyttää kameraa jossain putsauksessa?

          Lightroomissa on myös työkalu, jolla saa korjattua ylivalottuneen taivaan maisemakuvista.

          Polarisaatiosuodin auttaa poistamaan kimaltelua aalloista sekä vaikkapa puun lehdistä.

          Kamerani kyljessä oleva BKT -nappula ei viittaa bruttokansantuotteeseen, vaan HDR- eli usean valotuksen kuvaan. Sillä saa hauskannäköisiä kuvia auringonlaskusta.

Kiitokset näistä sekä muista opeista kaikille kurssilaisille sekä ohjaaja Sampsa Suloselle. Sekä tietysti Kiilopään tunturikeskukselle!

Kiilopäällä järjestetään marraskuun alussa revontulien valokuvauskurssi. Itse en pääse, mutta ensi vuonna viimeistään. Valokuvakurssien vetäjänä toimii Sampsa Sulonen (Instagram, Facebook)

 

Yhteistyössä: Halti, Merrell, Superyellow Headwear, Suomen Latu Kiilopää

Kurssin satoa:

Kyllä, se on keräkurmitsa! Lintubongauksesta tuli hetkeksi hauskempaa, kun sain lainaan toisen kurssilaisen teleobjektiivin.

Elokuun alussa siellä täällä näkyi jo punertavia mättäitä.

Ja tunturissa sai käyttää jo pipoa!

Kiilopäältä reilun puolen tunnin ajomatkan päässä on Pyhä-Nattanen. Kiipesimme sinne pienemmällä poppoolla eräänä kurssin vapaailtana.

Pyhä-Nattasen huipulta löytyi myös tämä sympaattinen päivätupa.

Parasta kuvausretkillä oli, että kahdeksasta valokuvaajasta aina joku huomasi ne kiinnostavat yksityiskohdat, jotka olisivat menneet itseltä ohi. Kuten nämä vesipisarat heinänkorsissa.

Mikäs siinä istuskellessa luokkahuoneessa, kun sekin on kelopuuta!

Mustikoita riitti vielä ylhäällä tunturissa.

 

 

Kurssin vetäjä Sampsa Sulonen kurkkaa Rumakurun päivätuvasta.

Kiilopään maisemissa on paljon hienoja kuruja, joiden luo en ollut aiemmin osunut.

Kameran takana. Kuva: Markku Vihava

Miten aloitin valokuvaamisen?

Julkaistu: 28.8.2016

Olen ollut kiinnostunut kameroista aina. Kuvasin lapsena kaikilla pokkareilla, mitä käsiin sattui. Paljon. Helsingin City-käytävän Anttilan (!) filminkehityksen itsepalvelutiski oli lempipaikkojani – filmi suljettiin paperiseen pussiin, jonka päälle kirjoitettiin tiedot: matta vai kiiltävä, haluatko tuplakuvat? Pussi tipautettiin lokeroon ja listasta katsottiin päivä, jolloin kuvat olisivat valmiina noudettaviksi.

90-luvun kameroitani: Konican EU-mini -pokkari. Sinisenä tietysti! Tällä on ikuistettu leirikoulut, limudiskot ja shoppailureissut Itikseen. Kuva minun piirtämäni vuonna 2001.

En koskaan laskenut, kuinka paljon kuukausirahaa kului filmeihin ja niiden kehittämiseen. Aika paljon varmaan, sillä 90-luvun kouluvuosilta on ainakin viisi täyttä albumillista valokuvia. Ihanat teinivuodet, ikuistettuna kansiin ennen Facebook-aikaa.

Rippikoulurahoilla sain ostettua tämän Olympuksen pokkarin, jolla mentiinkin sitten pitkään. Se kärsi jonkin verran tuhoja teinivuosien temmellyksissä (joku taisi kerran kaataa sen päälle lonkeron), mutta kuvasi aina vaan. Kuva minun piirtämäni vuonna 2001.

Kävin ensimmäiset pimiökurssini yläasteikäisenä. Oulunkylän yhteiskoulussa oli oma pimiö, ja sain sinne pitkän odotuksen jälkeen käyttöoikeuden lukion ekana vuonna. Siellä vietin suuren osan vapaa-ajastani. Jäin koulupäivän jälkeen kehittämään filmejä ja kuvia. Muistan useita kertoja juosseeni ulos kellarista vain minuutteja ennen kuin koulun hälytyskellot menivät päälle iltakymmeneltä.

Oma pimiö tarkoitti pitäytymistä mustavalkokuvissa. Kävin kyllä väripimiökurssinkin, mutta täydellisessä pimeydessä sohiminen ei ollut oikein minun makuuni eikä värikopiokoneitakaan ollut koululla. Kuvat otettu koulun valokuvauskurssille vuonna 2001. Ne ovat vähän rakeisia, koska ylikehitin filmin tehtyäni pilkkuvirheen filminkehityslitkujen sekoitussuhteessa. Hupsista. Hauska yksityiskohta oikeanpuolemmaisesta kuvasta: kuva on otettu 11.9.2001 ja äiti katsoo televisiosta parhaillaan WTC-iskujen uutisia.

Kamerakalustoon kuukausirahat eivät riittäneet. Kuvasin kaiken käsiini päätyneellä 70-luvun Minoltan puoliautomaattikameralla. Koska en tiennyt paremmasta, en osannut muuta toivoakaan. Minoltassa kiinni ollut (ainoa) 35mm objektiivi oli valovoimainen, aukolla 1.8, ja se riitti minulle.

Minoltan luottopeli suoraan 70-luvulta! Tällä kuvasin viimeiset kuvani muistaakseni 2010. Filmi taitaa olla muuten edelleen kehittämättä, eikä sitä Anttilaakaan enää ole.

Digiaika sotki kaiken. Ensimmäiset digipokkarit olivat surkeita, ja kuvien laatu laski. Pidin pitkään kiinni filmikuvista, ja yliopistoaikoina minulla oli “hoidossa” opiskelukaverin pimiövarusteet. Tein kylppäristämme pimiön laittamalla punaisen sukan lampun ympärille ja teippaamalla ovet. Onneksi vessanpytty oli kalliolaiskaksiossamme eri kopissa, muuten kämppikseltä olisi mennyt hermo.

Lopulta oli taivuttava digiaikaan. Rahaa ei ollut hukattavaksi, joten kitkuttelin parilla halvalla Nikonin croppirungolla ja kittiobjektiivilla vuodesta 2005 vuoteen 2015. Ympärilläni oli niin paljon loistavia valokuvaajia, suunnittelijoita ja graafikoita, että en oikein kehdannut laittaa kuviani aina edes Facebookiin.

Ajattelin myös, ettei tällaisen sunnuntaiharrastelijan kannata satsata varusteisiin. Kunnes jotain tapahtui. Ehkä aikuisuus, ehkä muutokset lähipiirissä – mene ja tiedä. Oivalsin, että on ihan sama, ovatko minun kuvani jonkun mielestä hyviä vai eivät: jos kuvaaminen on kivaa, sitä kannattaa tehdä. Ja mikä parasta, nettimaailmassa kuvia voi julkaista ihan missä tahansa, ihan miten usein vaan, eikä se ole keneltäkään pois.

Viime vuonna hankin ensimmäisen täyskennoisen kamerani, ja pari järkevää objektiivia.  Uuden jalustan. Kunnolliset kuvankäsittelyohjelmat. Opin koko ajan lisää, enkä mieti enää nauravatko muut.

Näitä kuvia on kavereilla paljon. Kuva Lofooteilta: Anna Vänskä

Fotoshoot menossa! Kuvassa Miia Alapeteri ja minä. Kuva: Jenni Räihä

Olen miettinyt usein, olisiko minusta pitänyt tulla valokuvaaja. Luultavasti. Se ei kuitenkaan lukion jälkeen ollut vaihtoehto, sillä pidin itseäni surkeana. Jos olisin sattunutkin pääsemään johonkin valokuvauskouluun, olisin vajonnut lattian alle muiden opiskelijoiden joukossa. Ehkä hyvä näin, sillä ainakin voin kuvata ilman minkäänlaisia paineita, vain omaksi ilokseni.

Kiilopään valokuvauskurssilla elokuun alussa oivalsin jotain olennaista suhteestani valokuvaamiseen. Olen aina tuntenut häpeää kuvaamiseen käyttämästäni ajasta ja rahasta. Olen suunnattoman kriittinen itseäni kohtaan, mikä johtaa epätoivoon ja siihen, että olen monta kertaa päättänyt lopettaa koko harrastuksen. Mutta kurssilla kuvaaminen oli yhtäkkiä mukavaa ja rauhallista! Tajusin, että on olemassa MUITAKIN, jotka harrastavat tätä vapaa-ajallaan. Käyttävät lomaviikkoja valokuvauskursseihin. Eivät osaa kaikkea täydellisesti. Ja se on ihan okei.

(Kiilopään kurssista lisää seuraavassa jutussa. Ostin juuri uuden koneen, ja pitää käydä läpi kurssin kuvat ensiksi.)

Syksyllä hankittu Nikon D610 on seurannut uskollisesti sapattivuoden reissuissa mukana. Mitä nyt pohja halkesi, kun tiputin sen Singaporessa kadulle, ja nuolinäppäin tippui jonnekin Altai-vuorille. Ehkä se ansaitsisi yhden huollon.

Pyhän tunturipuolikkaalla tajusin, mistä polkujuoksussa on kyse

Julkaistu: 14.8.2016

Se oli varmaankin jossain yhdeksän kilometrin kohdalla. Tajusin, mistä polkujuoksussa on kyse. Viime vuonna tuskailin ylämäissä, koittaen kiirehtiä askelta tiheämmin – sillä seurauksella että kaikkialle sattui. Tänä vuonna ymmärsin, että nämä kilpailut voitetaan alamäissä. Mitä pidempiä loikkia uskallan ottaa viettävässä kivikossa, sitä hitaammin voin kiivetä ylämäet.

Ja yhtäkkiä polkujuoksemisesta tuli silmissäni aivan uusi laji. Sillä ei ole mitään tekemistä varsinaisen juoksemisen kanssa. Se on vähän kuin offarilaskua metsässä, mutta ilman suksia. Katse pitää olla koko ajan jo seuraavassa ja sitä seuraavassa askeleessa. Mitä hullumpi olet, sen kovempaa pääsee.

Viime vuotisen jarruttelun sijaan laskettelin tänä vuonna alamäet täyttä vauhtia – maksimivauhti näytti olleen 3:28 minuuttia / kilometri. Olen aina tuntenut oloni kotoisaksi kivikossa. Tiedän kerran katsottuani tismalleen, mihin jalkani osuu sekä sen, kuinka paljon painoa sille askeleelle voi laittaa. Katse hakeutuu jo seuraavaan ja sitä seuraavaan askeleeseen. Juurenreuna tuolla, pikkukolo toisella puolen, kaukana parin metrin päässä sammalmätäs. Polkujuokseminen vaatii täydellistä keskittymistä – hetkeksikään ei voi herpaantua.

En tiedä onko tämä se juoksijan flow, mistä puhutaan? Ehkä ei, sillä fyysisesti olo oli koko juoksun ajan rasittunut, mutta mielessä ihana tyhjyys. Oli vain polku, askeleet ja minä. Kädet seurasivat lintumaisessa asennossa kun loikin alaspäin. Ohitin kymmeniä ihmisiä alamäissä, rymistelin läpi kanervikon ja ja tunturipuuston.

Ylämäissä vauhtini hidastui. Kuntoni ei vain riitä. Mitä loivempi, sen pahempi. Menimme monien kisaajien kanssa jojoa: minä ohitin heidät alamäessä, he minut taas ylämäessä.

Viimeinen nousu Kultakerolle on yhtä kamala kuin edellisvuonna. Mutta se jotenkin kuuluu asiaan, muuten tämä olisi lenkki siinä missä muutkin. Syke hakkasi kropassa, haukoin huipulla henkeä ennen kuin lähdin vauhdilla alamäkeen. Mietin: tässäkö tämä jo oli?

Jos maaliviivalla olisi saanut ilmoittautua jo ensi vuoden kisaan, olisin tehnyt sen. Täysmatkalle.

Oltiin tunturimaratonilla Team Camelbakin kanssa! Vasemmalta Jenni, Heli, minä, Miia ja Anna.

Lähdössä matkaan aamulla!

Lauantaiksi ennustettiin alunperin sateita, mutta pian startin jälkeen pilvet kaikkosivat ja aurinko mollotti siniseltä taivaalta.

Nämä maisemat!

 

 

Yhteistyössä: Pyhätunturi, Suunto, Vandernet (Camelbak), Superyellow

Yksin reissussa: Junalla Helsingistä Hanoihin!

Julkaistu: 04.8.2016

Kahden kuukauden juna- ja vaellusmatka Aasiaan oli elämäni suurin seikkailu. Palaan varmasti muistoihin vielä monta kertaa, mutta tässä kooste Instagram-kuvista matkan varrelta.

En ole koskaan käynyt Kiinassa. Päätin jo kauan sitten, että kun menen sinne, on mentävä junalla. Ehkä aavistin, että se on niin älytön maa, että sitä on parempi lähestyä asianmukaisella tavalla. Enpä tiennyt miten oikeassa olinkaan!

Nyt junamatkaan oli tilaisuus. Hyppäisin junaan Helsingin rautatieasemalta ja matkustaisin niin pitkälle kuin jaksan. En ostaisi paluulippua. Kevään kuluessa suunnitelma sai vielä lisäosan: vuoristovaelluksen, mitä varten pysähdyin Mongoliaan kolmeksi viikoksi.

Ensin ajatus yksin matkustamisesta tuntui pelottavalta. Yksin matkustava nainen, Siperia, vieraat kielet. Yhdistelmä kauhistutti ainakin lähipiiriä – ja vähän minuakin. Kirjoitin lähtiessäni näistä ajatuksista.

Venäjän läpi 10 päivässä

Ostin junaliput verkosta, ja ne toimivat printattuina sellaisenaan. Ainoastaan rajan yli Mongoliaan menevä lippu oli haettava erikseen matkatoimistosta Moskovasta. Pysähdyin matkan varrella ihanassa Nizny Novgorodissa, kolkossa Jekaterinburgissa sekä Irkutskissa, josta tein retken Baikal-järvelle ja Olkhon-saarelle. Matkustin halvimmassa junaluokassa, ja itse junamatkaaminen oli täysissä vaunuissa uuvuttavaa. Parhaimmillaan en puhunut kenenkään kanssa viiteen päivään.

Kun juna lähti Helsingin rautatieasemalta liikenteeseen, fiilis oli sanoinkuvaamaton. En tiennyt, mihin kiskot lopulta veisivät tai milloin ja mistä palaisin kotiin. Tästä eteenpäin kaikki olisi uutta ja tuntematonta.

Helteinen kesäsää hemmotteli Nizny Novgorodissa. Kahvibussista sai hyvää sumppia.

Jekaterinburg on kaupunki, josta virallisesti alkaa Siperia.

Parasta oli Baikal. Jos pitäisi määritellä, mikä on sininen, se olisi Baikal. Järvi vaikuttaa jatkuvan maailman ääriin. Sen jylhät rantakalliot syöksyvät syvyyksiin samalla kun kotkat kaartelevat pään yläpuolella.

Aurinko laskee Baikal-järven ylle. En ole koskaan tuntenut olevani yhtä kaukana kuin Olkhon-saarella. Ympärillä oli vain hiljaisuus ja Itä-Siperian äärettömyys.

Suositus: Satsaa hytillisiin junalippuihin. Niissä on todennäköisempää kohdata muita reissajia ja englanninkielentaitoisia paikallisia. Ota mukaan merinovillaisia vaatteita, jotka säilyvät freeseinä vaikka nukkuisit kolme yötä putkeen junassa. Pysähdy Baikalilla vähintään kolme päivää ja käy Olkhon-saarella.

Mongolian avara taivas

Mongoliassa kaikki oli ainutlaatuista. Ulan Batoor moderneine hipstereineen, asumattomat arot ja lumihuippuiset vuoret. Poikaystäväni lensi Mongoliaan vaellusseuraksi, ja Altain yhdeksän päivän vaelluksesta voi lukea sekä Valtterin ja minun juttuni. Kävimme lisäksi neljän päivän pyörä- ja telttaretkellä. Mieleenpainuvaa oli myös tämän kaiken väliin jäävä aika: pienet kaupungit, niiden pikkuruiset kaupat ja museot, ja tietysti Ulan Batoor.

Aamukahvilla Kharkhiraa Valley:ssa, Länsi-Mongoliassa.

Mongoliassa kotimme oli teltta: nukuimme siinä yhteensä kymmenen yötä.

Yhdeksän päivän vaellus omin nokkinemme oli rankin vuoristoseikkailuni ikinä.

Ulan Batoorissa suunnistaminen saattaa aiheuttaa hämmennystä.

Pyöräretkellä Tereljin kansallispuistossa Mongoliassa.

Juhannusyönä kömmin ulos jurtastamme ihailemaan Mongolian tähtitaivasta.

Suositus: Lennä länsi-Mongoliaan ja mene vaeltamaan. Itsenäinen vaellus vaatii melko paljon tavaroiden raijaamista Suomesta, mutta Altailla järjestetään paljon ohjattuja vaelluksia, joissa paikalliset järjestävät kaikki käytännön asiat puolestasi. 

 

Käsittämättömän iso Kiina

Jatkoin matkaa Mongoliasta jälleen yksin. Jouduin matkustamaan Kiinan rajalta bussilla Pekingiin, joka jätti minut aamuneljältä jonnekin kaupungin laitamille. Siinäpä sitä oltiin sitten ja ihmeteltiin. Ilman paikallista rahaa, karttaa tai sanakirjaa.

Olin Pekingissä melkein viikon. Tutkailin karttoja, tein suunnitelmia ja mietin, mitä ihmettä oikein halusin tehdä. Lähdin lopulta Chongqingiin ja sieltä Jangtsen risteilyn kautta etelä-Kiinaan. Lisää voi lukea myös Zhangjiajien kivimetsästä sekä Yangshuon kiipeilyparatiisista.

Kiinassa matkustaminen oli varsinaista seikkailua. Saapuminen ja lähteminen kaupunkeihin oli aina yhtä härdelliä, kun en ymmärtänyt kielestä mitään. Kun piti ostaa lippu Vietnamin rajalla sijaitsevaan Pingxiangiin, ostin lipun väärään Pingxiangiin, joka oli 1000 kilometriä väärässä suunnassa! Ne helkutin merkit.

Kun lopulta pääsin Vietnamiin, huokaisin helpotuksesta. Hanoissa kaikki oli pienempää, kauniimpaa ja ystävällisempää. Istuin terasseilla, söin kevätrullia ja join vietnamilaista jääkahvia. Ehkä olisin voinut tulla koko ajaksi Vietnamiin? Ei, se olisi ollut aivan liian yksinkertaista.

Kiinan muurilla voi käydä monessa eri kohtaa. Minä valitsin Leo’s Hostelin kierroksen, joka on tunnettu siitä, että siellä ei juuri ole muita turisteja. Saimme olla reilun kymmenpäisen ryhmämme kanssa aivan rauhassa.

Pekingin kujilla oli iltaisin hienon näköistä. Kuten kaverini kommentoi: vähän kuin olisi elokuvassa!

Chongqingin köysirata tarjoaa upeat maisemat Jangtselle ja kaupungin skylineen. Kannattaa mennä auringonlaskun aikaan!

Jangtsen risteilyllä perspektiivi muuttui: yhtäkkiä minä olin paikallani, mutta vuonot lipuivat ohi toinen toisensa jälkeen.

Auringonnousu Zhangjiajien kansallispuistossa.

Aamun aikaisina tunteina Zhangjiajien retkeilypoluilla sai kulkea ihan rauhassa.

Neljä päivää kiipeilyä Yangshuossa teki hyvää ruumiille ja mielelle.

Olisi väärin sanoa, että menin Vietnamiin ainoastaan kahvin takia. Oli siihen joku muukin syy. En kyllä muista mikä.

Suositus: Kiina on niitä maita, joiden tarkasteleminen kannattaa aloittaa karttapallosta. Tutki kaupunkien nimiä, vuoristoja, jokia. Opaskirjat pilkkovat maan lukemattomaan eri osaan, joiden kautta on mahdoton saada kokonaiskuvaa. Kun saavut, älä oleta mitään, mutta varaudu kaikkeen.

Matkavarusteista kiitokset: Halti, One Gear, Suunto, Kaira clothing

 

Tämä blogikirjoitus on osa Instagram Travel Thursday -tempausta, jonka järjestäjinä toimivat RIMMA+LAURA -matkablogiTravellover ja Muru Mou -matkablogi. Instagram Travel Thursday on aina joka kuukauden ensimmäisenä torstaina vietettävä blogitempaus, johon kuka tahansa voi osallistua. Tempauksen tarkoituksena on vahvistaa Instagramia matkainspiraation ja -tiedon levittämiskanavana, ja tuoda esille Instagramin matkailueksperttejä. Lue tempauksesta lisää täältäPipo silmillä -blogi seikkailee Instagramissa nimellä @milja.maaret.