Jos on ollut suksilla ensi kerran yli 30 vuotta sitten, niin kuka jaksaa innostua vielä Peuramaasta tai Vihdistä ja hankkia kausikortin lähirinteeseen? Minä jaksan, sillä lähikohteet ovat hyviä paikkoja esimerkiksi lumilautailun tai telemarkin perusteiden opetteluun. Teini-iässä kun oli aina liian hyvä keli tuhlattavaksi uusien lajien opetteluun tai muuhun joutavaan. Alppihiihtosuksilla Peuramaa on kieltämättä lyhyt ja matala, tai oli kunnes sinne laitettiin keppejä kierrettäväksi.

Kaudella 2013-13 kokeilin nimittäin ensi kerran Peuramaa Slalomin aikuisten Masters-ryhmää, eikä rinne tuntunut enää yhtään lyhyeltä saati helpolta. Ihmeellinen juttu, pari keppiä reitille kierrettäväksi niin rinne muuttuukin ihan toiseksi ja sykkeet nousevat kymmenluvuille, joihin ei lasketteluharrastuksessa yleensä ole tottunut.

Olihan siinä 80-luvulla käännökset oppineella ihmettelemistä, kun ryhdyttiin harjoittelemaan leikkaavaa käännöstä modernilla suksella – samalla tapahtui siirtyminen melkein lennossa 205 cm laudoista 174 cm pitkiin leikkaaviin. ”Aika kasaria” oli ensimmäisen talven ehkä yleisin kommentti ohjaajien suunnalta, poisoppiminen on tässäkin lajissa kovan työn takana. Ehkä paras valaistuminen tapahtui talvilomalla, kun omaa laskua päätyi Riikan kuvaamaan kännykkävideoon, vihdoin tajusin mistä opettaja ratalaskuharjoituksissa oli puhunut.

Nyt päättyvällä kaudella ratalaskun harjoittelu jatkui sitten uudella innolla. Tämän talven opetus oli ainakin se, että alppihiihto(kin) on varustelaji. Pujottelukäännökset alkoivat sujua huomattavasti paremmin kun vuokraamosta kävi hakemassa alle Nordican pujottelusukset (kääntösäde 12,5 m). Omat Atomicin suurpujottelusukset (kääntösäde 17,8 m) kun eivät millään tuntuneet taipuvan pujotteluradan tiukkoihin kurveihin.

Allekirjoittanut vuokrasuksilla polvikeppiradalla, aika kaukaa vielä kiertää kun ei keppi osu polveen. Kuva: Petri Mikkonen

Kahden talven kokemusten perusteella voisin sanoa, että parasta ratalaskussa on ollut uuden hiihtotavan oppimisen lisäksi myös se, että työasiat eivät ole tulleet radalla mieleen. Kaikki energia ja keskittyminen on mennyt siihen, että a) pysyy pystyssä b) pysyy radalla ja c) ei satuta itseään keppiin. Kun ensimmäisen kauden lopulla siirryttiin lyhyistä ns. polvikepeistä pitkiin pujottelukeppeihin, niin muutaman viikon harjoittelun jälkeen pystyi jo laskemaan silmät auki koko matkan. Niin tiukassa istuu ajatus kaikenlaisten esteiden väistämisestä laskiessa, että kontaktin ottaminen pujottelukeppiin vaatii jonkin verran henkistä valmennusta. Ja tietenkin hyvät polvisuojat. Ensimmäisillä kerroilla sitä suojista huolimatta vaan odotti milloin keppi iskee ja minne, ei se onneksi montaa kertaa iskenyt eikä kovin pahasti.

Jos ratalasku kiinnostaa, niin kannatta rohkeasti lähteä kokeilemaan. Useissa rinteissä eri puolilla maata on ohjattua ratalaskutoimintaa ihan etelärannikkoa myöten. Harrastaminen onnistuu niin alppi- kuin telemarksuksillakin tai lumilaudalla. Kannattaa kuitenkin muistaa, että normaalit vapaa- ajan tapaturmavakuutukset eivät ohjatussa ratalaskuharjoittelussa tapahtuneita vahinkoja yleensä kata. Siksi kannattaakin hankkia esimerkiksi Suomen hiihtoliiton Skipassi, johon sisältyy vakuutus. Skipassilla saa myös erilaisia etuja, mm. alennusta polttoaineista. Huonona puolena mainittakoon Suomi Slalom -kilpailujen kertoimien oleellinen huononeminen, Skipassin haltijoita rangaistaan aika kovalla kädellä.

Urheilujuhlan tuntua juniorien ES Shred Cupin finaaleissa Vihdissä 22.3.2014.

Näiden kahden talven kokemusten pohjalta kunnioitus Tanja Poutiaista ja muita maailmancupia kiertäneitä ja vielä kiertäviä kohtaan on noussut huimasti – ei ne palkintorahat ihan itsestään sieltä tule.

J