Takamaastoja ja tulevia tähtiä: Åre II*

Unta ei tulopäivämme iltana juuri tarvinnut houkutella, vaan matkan rasituksista väsähtänyt ryhmämme nukahti tahoilleen jo reilusti ennen puoltayötä. Kaikki heräsivätkin sujuvasti jo ennen aamukahdeksaa valmiina ensimmäiseen laskupäivään. Aloitimme tuleviin koitoksiin valmistautumisen aamiaisella naapuritalon Grädda-nimisessä  kahvilassa, jossa toimii myös leipomo. Kahvin hedelmien, leivän ja ruotsalaisen kaurapuuron voimin jatkoimme sen jälkeen melko pian matkaa kohti SkiStarshopia laskuvälineitä hakemaan. Sopivien vuokravälineiden saaminen on kokemuksieni mukaan välillä melkoista arpapeliä, mutta tällä kertaa sain huokaista helpotuksesta. Jo kysymättä minulle tarjottiin Völkl RTM 81 -sukset, jotka tunsin hyvin jo entuudestaan. Koska suksien kantit ja pohjatkin olivat moitteettomassa kunnossa, saatoin olla välineiden osalta huolettomin mielin.

Heti saatuamme välineasiat kuntoon tapasimme vuokraamon edessä rinneoppaamme Davidin, joka kyseli, mitä mieluiten haluaisimme tehdä. Vapaalasku sai luonnollisesti eniten kannatusta, joten David lupasi viedä meidät heti tutustumaan Åren takamaastoihin, joista olin jo etukäteen kuullut paljon hyvää. Valinnan johdosta David vei meidän ensin kabiinihissin ala-asemalle ja kävi hakemassa kaikille asianmukaiset lumiturvallisuusvarusteet. Samalla hän esitteli piipparit ja muut tarvittavat välineet ja varmisti, että kaikki meistä osaavat niitä käyttää.

Muutkin halusivat kabiinihissin kyytiin.

Matka kabiinihissillä ylös on monin tavoin ainutlaatuinen kokemus. Melko vanhan, 1970-luvulla valmistuneen kabiinihissin kyytiä voisi luonnehtia kolmella sanalla: korkealla, ahtaasti, kovaa. Näkymät alapuolella levittyville rinteille ovat hissistä katsottuna upeat, jos niihin vain ehtii omista välineistä huolehtimisen ja muiden matkustajien kyynärpäiden väistelemisen lomassa keskittyä. Hissi nimittäin pakataan todella täyteen, mikä toki on melko pienen kapasiteetin ja ajoittaisten jonojen vuoksi hyvin ymmärrettävää.

Yli 900 metrin korkeuseron kiipeäminen kestää kabiinihissillä kaikkiaan reilusti alle 10 minuuttia, ja ulos astuessa tuntee tulleensa aivan toiseen maailmaan. Nytkään kylän lämpimästä säästä ja lumettomuudesta ei ollut tietoakaan, vaan ympärillä levittyivät lumiset maisemat ja lämpötila oli reilusti pakkasen puolella. Myös tuuli oli melko navakka, mikä lisäsi kylmyyden tuntua selvästi.

Näkymiä riitti Norjaan asti.

Kabiinihissin yläasemalta avautuu hieno maisema kymmenien kilometrien päähän. Sitä emme kuitenkaan jääneet ihastelemaan. Emme liioin lähteneet laskemaan mitään useista alaspäin kulkevista rinteistä, vaan mielemme teki ylemmäs.  Niinpä pyysimme moottorikelkkakyytiä Åreskutanin huipulle. Köyden perässä moottorikelkan vetämänä matka huipulle taittui muutamassa minuutissa, kiitos lyhyehkön matkan ja kuskin raskaan kaasukäden.

Huipulta oli tarjolla useita vaihtoehtoisia laskureittejä. Onneksi oppaamme David tunsi paikan kuin omat taskunsa ja oli selvästi jo etukäteen valinnut meille sopivimman reitin. Edellisestä vierailustani kunnollisilla offareilla oli päässyt vierähtämään tovi, ja melko pian aloin kaipailla hieman leveämpiä suksia. Alkukankeuden jälkeen selvisin kuitenkin alas siinä missä muutkin, enemmän tai vähemmän tyylikkäästi. Rutinoituneemmat laskukumppanini puolestaan esittivät muutamia näyttäviä suorituksia niin vauhdin kuin tyylin puolesta.

Joonas, David, Antti, Eetu ja Miika valmistautumassa laskuun

Koska tavoitteenani oli lähinnä selvitä alas turvallisesti ja ehjänä, valokuvien ottaminen ei juuri käväissyt laskun aikana mielessäni. Onneksi Eetu oli paneutunut asiaan tarkemmin ja onnistui nappaamaan useita erinomaisia kuvia jopa minun laskustani. Hienossa auringonpaisteessa sääkin suosi juuri noina hetkinä kuvaajaa.

Kirjoittaja matkalla alaspäin. Kuva: Eetu Leikas.

Vaikka olin koko laskun ajan jotakuinkin tietoinen siitä, missä päin olimme, tuntui erikoiselta päätyä lopulta alas Björnenin alueelle, koska merkittyjä rinteitä ei vastaavia reittejä kulje ainoatakaan. Väsynein jaloin mutta tyytyväisin mielin saatoin todeta, että olin juuri laskenut yhden elämäni mielenkiintoisimmista laskuista. Henkilö- ja tavaravahingoiltakin vältyimme, lukuun ottamatta Antin hissikorttia, joka jollain keinoin oli suljetusta taskusta löytänyt tiensä jonnekin Åreskutanin ja Björnenin väliin. Lopun päivää Antti joutuikin harrastamaan lisäliikuntaa taiteilemalla hissien ala-asemilla itsensä sisään lasten sisääntuloporttien kautta.

Ansaitun lounastauon pidimme Rödkullenissa, 720-nimisen ravintolan aurinkoisella terassilla. Tunnelma vilkkaassa ravintolassa oli leppoisa, ja oli helppo huomata, että ruotsalaiset osaavat laskemisen lisäksi nauttia sujuvasti myös auringonotosta ja muusta hauskanpidosta. Alueen vaihteleva sää kuitenkin muistutti jälleen itsestään: auringonpaiste muuttui miltei hetkessä lumi- ja raesateeksi. Tutustuimme pikaisesti Rödkullenin alueeseen, joka on varsinkin lapsiperheille suunnattu laskupaikka. Alueella on myös isokokoinen parkki, jossa riittää tekemistä kaikentasoisille. Suorituspaikkojen vaikeusasteet on merkitty selkeästi, ja kaikki vaikutti olevan niin tilan kuin suorituspaikkojen kunnon osalta olevan erinomaisessa jamassa. Alaa paremmin tuntevat ryhmämme jäsenet Miika ja Antti kiittelivätkin Åren ja muun Ruotsin freestylekultuuria ja harrastajien määrää.

Iltapäivällä suuntasimme Davidin johdolla uudestaan kabiinin yläasemalle laskeaksemme vielä toisen laskun Åren hienoissa takamaastoissa. Tällä kertaa valitsimme hieman toisenlaisen reitin: lyhyen laskun jälkeen kapusimme yläaseman lähellä sijaitsevan toisen huipun, Lillskutanin, laelle. Nousun aikana iski todella kova tuuli ja lähes sivusuunnassa riehunut lumituisku heikensi näkyvyyttä suuresti. David kuitenkin vakuutteli, että pian paistaisi taas aurinko. En oikein osannut ottaa hänen lupaustaan vakavasti, mutta onneksi pian ilmeni, että hän ymmärsi paikallista säätä paljon paremmin kuin minä: kun lähdimme laskemaan, aurinko paistoi jälleen kirkkaalta taivaalta. Laskureitti oli varsin erilainen kuin ensimmäisellä kerralla mutta hieno yhtä kaikki. Alun muutaman jyrkän osuuden jälkeen reitti vei pitkin pienen puron reunaa ja päättyi hieman yllättäen keskelle tiheää rinnealuetta.

Kapuaminen, laskeminen ja lämmin auringonpaiste vievät ryhmästämme mehut siinä määrin, että jätimme loppupäivältä rinteet muille rinteidenkäyttäjille ja suuntasimme asunnollemme. Täytyy sanoa, että harvoin ovat sauna ja muutama mellanöl maistuneet yhtä hyviltä kuin kuluneen pitkän ja onnistuneen laskupäivän jälkeen. Lepo oli myös tarpeen, sillä ohjelmassamme oli vielä showillallinen Wallmans-ravintolassa.

Show must go on.

Åren Holiday Club -hotellissa sijaitseva Wallmans on mielenkiintoinen konsepti. Toisin kuin tavanmukaisissa ravintoloissa Wallmansissa tarjoilijoiden tehtäviin kuuluu paljon muutakin pelkkä pöperöiden kiikuttaminen pöytään: koko henkilökunta osallistuu läpi koko illallisen jatkuvaan show’hun. Jo sisään tullessamme kuulimme ensimmäisen tarjoilijoiden esittämän dueton, joka lupasi hyvää. Esiintyjät esittivät kappaleita niin yksin kuin vaihtelevissa ryhmissä tulkiten sekä ruotsalaisia että kansainvälisiä hittejä. Esitysten taso oli erinomainen, joten ei ole ihme, että Wallmans-ravintoloiden esiintyjiä on noussut jopa Ruotsin suurten tähtien joukkoon. Tuntuikin jopa hieman erikoiselta, että esiintyjät aina välillä jälleen asettuivat toiseen rooliinsa eli tarjoilijoiksi ja ryhtyivät kiikuttamaan astioita kuin missä tahansa muussa ravintolassa. Meille etukäteen tilattu kolmen ruokalajin ateria viineineen oli erittäin maukas, joskin kokin tappioksi päähuomion varmasti monien osalta varasti varsinainen show.

Pitkän illan jälkeen palasimme takaisin asunnollemme. Varsin pian itse kukin painui myös pehkuihin, sillä seuraavana päivänä oli luvassa paitsi laskettelua myös yksi reissumme kohokohdista: Jon Olsson Invitational 2014 -kilpailun seuraaminen. Näistä on luvassa tarinaa seuraavassa kirjoituksessani.

– Niko

*Kirjoittaja sai matkan ja siihen liittyneet palvelut veloituksetta matkanjärjestäjältä

Lumipesu Facebookissa: https://www.facebook.com/lumipesu

Yhteydenotot: lumipesu@luukku.com