Niin se aika kuluu. Tasan vuosi sitten oltiin Pyhällä ja käytiin skinnaamassa Karhunjuomalammelle ja sitten Aleksin kanssa vielä skinnattiin Kultakeron huipulle ja laskettiin hyvää firniä alas Polarin kautta. Siitä retkestä kirjoitin ensimmäisen blogikirjoitukseni. Tosin se julkaistiin sitten vasta vuosi sitten huomenna. Ja siitä muutama päivä eteenpäin tajusin lumipallo.fi sivuston blogit ja siirsin blogini sinne. Näin ollen Lumipallon sivuilla ensimmäinen blogikirjoitukseni ilmestyi vasta 25.5.2017. Itse kuitenkin pidän syntymäpäivänä juuri tätä 20.5. milloin kaikki sai alkunsa.
Taustaa ja tekniikkaa
Olin miettinyt blogin aloittamista useamman vuoden, mutta en saanut vaan aikaiseksi. Ei siihen oikein ollut edes syytä miksi en saanut aloitettua, se vaan aina jäi jostain kumman syystä. Tuo retki vuosi sitten kuitenkin sai minut innostumaan ja kirjoitin siitä ja julkaisin sen lähes saman tien, jotta homma olisi aloitettu. Tuo ehkä kuvaakin aika hyvin minua blogikirjoittajana. Kirjoitan aika vauhdilla yhdeltä istumalta ja julkaisen kirjoituksen lähes saman tien. En kauheasti jää miettimään lauserakenteita ja sanavalintoja vaan juttu tulee kerralla ulos ja siinä se sitten on. Tottakai käyn tekstin läpi ja korjailen kirjoitusvirheitä ja joitakin sanoja muuttelen, jos on vaikka paljon saman sanan toistoa taikka jotain vastaavaa. Kenties joskus olisi hyvä jättää kirjoitus muhimaan hetkeksi ja palata siihen myöhemmin, mutta toisaalta tämä tyyli on tuntunut itselle sopivalta.
Aleksi nousee kohti Noitatunturia, Pikkukurun päästä. ”Randoilun aloittaminen” -jutusta
Kannattiko?
No kyllä kannatti! Tykkään kirjoittaa ja tästä olen saanut syyn ja mahdollisuuden kirjoittaa. Olen aina tykännyt kirjoittamisesta. Koulussakin aineiden kirjoittaminen oli hauskaa ja niistä hyviä numeroita yleensä sainkin. Bändeissä joissa olen soittanut, olen yleensä ollut lyriikoita kirjoittamassa. Nuorempana, siis kouluiässä, aloitin useampaan otteeseen kirjan kirjoittamisen, mutta ei siitä silloin koskaan muutamaa sivua enempää tullut, kun olisi niin nopeasti pitänyt saada valmista. Mutta tämä blogikirjoittaminen on ehkä juuri se tyyli mikä minulle passaa parhaiten. Kohtuu lyhyitä tarinoita, jotka voi kirjoittaa aika nopeasti ja julkaista saa heti kun siltä tuntuu.
Nousemassa Kultakeron päälle toukokuun loppupuolella. Tästä retkestä alkoi koko bloggaus.
Numeroita
Blogi on siis yhden vuoden vanha ja tämä on nyt neljäskymmeneskolmas kirjoitus. Alussa mietiskelin, että varmaankaan en aivan yhtä per viikko saa kirjoitettua ja näin onkin ollut. Laskettelu-aiheen alla on 16 kirjoitusta, MTB-aiheessa 8, Zillertalin alta löytyy 9 kirjoitusta, jotka siis voisivat mennä myös Laskettelu-kategoriaan. Retkeily-kategoriasta löytyy 6 kirjoitusta ja Yleinen kategoriaankin on jäänyt 8 kirjoitusta.
Blogissa on ollut kävijöitä aivan mukavasti. Toukokuun alusta viime vuonna tämän vuoden toukokuuhun sivulatauksia oli ollut hiukan alle 13 000. Eli tällä hetkellä niitä lienee vähän yli 13 000. Suosituin kirjoitus sivulatauksien määrässä on ollut reittikuvaus mielestäni Oulun alueen parhaasta maastopyöräreitistä.
Muita suosittuja kirjoituksia ovat olleet esimerkiksi:
Kaikki kirjoitukset ovat tottakai omalla tavallaan omia suosikkeja, mutta muutamia kirjoituksia voisin nostaa esille.
Tottakai vuoden kohokohta ja elämäni hienoimpia kokemuksia oli asua kaksi kuukautta Zillertalissa ja vain lasketella. Mikä voisi olla parempaa? Tuossa ylempänä onkin jo linkki yhteenvetoon.
Samaan aiheeseen liittyen tulee mieleen Lapset ja lumiturvallisuus ”sarja”. Itävallan reissu lähestyi ja mietin enemmän ja enemmän, että mitä siellä uskaltaa lasten kanssa tehdä ja minne mennä ja siksi kirjoitin ajatuksiani ylös. Tässä linkki ensimmäiseen kirjoitukseen, mutta lisäksi kirjoitin useamman lisää tavallaan samasta aiheesta tai aihepiiristä.
Lofoottien reissu oli kyllä kesän kohokohta. Todella mahtava paikka, suosittelen siellä käymistä kaikille!
Lisäksi yksi kuluneen vuoden kohokohtia oli koriksen kotikisat. Mahtava tapahtuma!
Varoituksen sanana, niin noissa vanhemmissa jutuissa on joissakin kuvien näkyminen vähän heikkoa. Lumipallon sivuille tehtiin päivitys minkä yhteydessä osa noista kuvista ei näy enää oikein. Toivottavasti jossain vaiheessa kuvat tulevat takaisin näkyviin.
Tarkoitus on jatkaa blogin pitämistä. Tämä on ollut itselle hieno kokemus jo ensimmäisen vuoden osalta. Nyt sitten tuleekin se toisen vuoden koettelemus. Aiemmin kaikki tapahtui ensimmäistä kertaa, entäs sitten nyt kun Syöte MTB tulee uudestaan eteen, tai laskukausi avataan taas? Uskon kuitenkin, että näihin mielenkiintoista kirjoitettavaa löytyy. Ja toivottavasti myös sinulle mielenkiintoista luettavaa! Vaikka tavallaan itselleni ja perheelleni tätä blogia kirjoitan, niin tottakai myös toivon, että lukijoita löytyy muualtakin. Lisäksi kannattaa ainakin tuo Instagram-tili @alanko.ulkoilee ottaa seurantaan. Siellä on monenlaista muutakin tapahtumaa kuin mitä täällä itse blogissa tapahtuu. Stoorien puolella tuntui olevan kiinnostusta ruuanlaittojutuista, niin semmoisia siellä ainakin on ollut. Tykkään ruuanlaitosta, en ole siihen mitään koulutusta saanut, mutta aika useinhan tuota tulee tehtyä, niin jotain kokemusta jo on kerennyt kertyä. Lisäksi sinne tulee kuvia paljon enemmän kuin mitä blogeihin päätyy.
Zillertal Arenan takamaastoja. Kuvan otti Jani Hujanen.
Kommentteja, kysymyksiä?
Kovasti mielelläni otan vastaan kommentteja ja kysymyksiä. Niitä voi laittaa tuohon alle kommenttilaatikkoon, tai laittaa vaikka suoraan tulemaan alanko.ulkoilee@gmail.com osoitteeseen. Jos on toiveita jostain asiasta, mistä haluaisit lukea, tai jotain ideaa mitä kannattaisi käydä kokeilemassa tai mitä vaan, laita tulemaan! Myös Facebookin tai Instagramin kautta kommentit kulkevat.
Mukava on ollut tämä vuosi kirjoittaa ja katsotaan mitä seuraava vuosi tuo tulleessaan!
Facebookissa toimii varsin aktiivinen ryhmä nimeltä MTB Oulu. Siellä on viime kesänä useampaankin otteeseen mainostettu yhteislenkkejä, mutta en ole koskaan niille lähtenyt mukaan. Ilmeisesti maanantaisin on joku kohtuu vakiolenkkikin joka Höyhtyältä lähtee. No mutta tällä kertaa siellä ilmoitettiin kohtuu ripeällä aikataululla järjestettävästä pop-up lenkistä, jonka lähtöpaikka olisi aika lähellä omaa kotiani. Muutaman tunnin varoitusajalla ajattelin, että no mikä ettei, samahan tuo on lähteä mukaan katsomaan. Lenkin järjestäjää en tuntenut, mutta tiesin, että hän on varsin kova ajamaan.
Sovittuna ajankohtana meitä oli kolme henkilöä Hiirosen Nesteen pihassa valmiina liikkeelle lähtöön. Itse en tuntenut kumpaakaan lenkkikavereista. Lenkin vetäjällä oli suunnitelma, mitä kautta ajettaisiin ja tarkoitus oli pitää kohtuullisen ripeää vauhtia. Aluksi lähdettiin liikkeelle tuttua polkua (tosin eri suuntaan kuin mitä itse sen aina ajan), mutta sitäkin jatkettiin heti pidemmälle kuin mistä olen itse ajanut ja kun pyörätien reunaan tultiin, niin sitä ei pitkään ajettukaan, vaan kohta koukattiin jo taas uudelle polulle. Siellä mentiin aikansa ja pienen siirtymän jälkeen taas uutta polkua itselle. Rupesin jo ihmettelemään, että miten täällä voi näin paljon polkuja ollakaan, joista ei ole mitään tietoa. Samalla tuli ilmi, että kun on vähän huonompi kunto ja vähän huonompi tekniikka, niin se kyllä kertautuu nopeasti ja meikäläinen veivasi kuin viimeistä päivää kun kokeneempi kaksikko jutteli leppoisasti pk-lenkkivauhdissa 🙂 No ei se mitään. Lenkki jatkui ja uusia polunpätkiä tuli vaikka kuinka monta vastaan. Pyörätien puolella ei koskaan viihdytty kovin kauaa vaan aina oli uusi polunpää jo kiikarissa. Näin kierrettiin pari tuntia ja tuli itselle kyllä hyvä kovavauhtinen pitkä lenkki.
Pointtina siis tässä, että jos tulee vastaan tuommoisia ryhmälenkkejä, tai muita tarjouksia joissa joku kertoo lähtevänsä oppaaksi ajamaan, niin ehdottomasti vaan mukaan! Toki pitää myös muistaa vähän katsoa, että minkätasoisesta lenkistä on kyse, ettei aloittelijana lähde aivan hulluun kyytiin. Vaikkei siinä ehkä nyt kovin kerkeäkään tutustumaan ihmisiin, niin saa melko suurella todennäköisyydellä tietoonsa uusia polkuja ja reittejä, joihin voi sitten lähteä tutustumaan omalla ajalla ja ehkä tutulla porukalla myöhemmin. Kehittää myös ajajana kun pystyy vaan keskittymään siihen reittiin ja ajamiseen, eikä tarvitse miettiä minne seuraavaksi pitäisi kääntyä. Ja toki se kehittää myös kun pääsee ajamaan toisen, kenties kokeneemman kuskin, perässä ja näkee toisen ajolinjoja. Aloittelevalle maastopyöräilijälle siis varsin kehittävää! Myös kun oudossa seurassa ajaa, niin sitä jotenkin vaistomaisesti tsemppaa eri lailla ja kehittyy myös sitä kautta. Ehkä tässä pätee sama kuin yleisestikin treenaamisessa, pitää olla vaihtelua. Sama porukka, sama lenkki, sama vauhti, niin sitten oppii ajamaan sillä porukalla sen lenkin ja sillä vauhdilla 🙂
Mietin myös, että miksi en ole aiemmin lähtenyt mukaan tämmöisille yhteislenkeille. Ainakin epävarmuus omista taidoista tuli mieleen ekana. Ja kunnon riittävyys myös. Nämä ehkä olikin vähän tuolla omalla lenkillä koetuksella, mutta kyllä me kuitenkin saatiin aivan hyvä lenkki ajettua. Ehkä myös jonkinlainen ujous on yksi syy miksi ei tule outoon seuraan lähdettyä aivan helpolla mukaan. Iän myötä on kuitenkin onneksi hieman tuommoiset ujoudet karsiutuneet, kun ei vaan enää jaksa niin välittää siitä. Yksi ajatus mikä kyllä vieläkin pistää vähän mietityttämään ryhmälenkkejä on, että jos ryhmän koko kasvaa kovin suureksi, niin silloin helposti vauhti tippuu, kun kerätään porukkaa kasaan yms. Itse ajattelisin, että semmoinen viisi alkaa olla jo aika iso ryhmä, mutta siinä vielä kestää olla joku hitaampikin mukana. Jos ryhmä siitä kasvaa, niin olettaisin, että pitää kyllä olla jo hyvin samantasoisia ajajia, että pystytään yhdessä ajamaan lenkki. Kokonaisuutena kuitenkin oli mielestäni tosi hyvä kokemus käydä oudolla porukalla ajamassa. Maastopyöräilyssä nyt ei kuitenkaan semmoisia riskitekijöitä ole kuin vapaalaskussa, niin oudompienkin kanssa uskaltaa kyllä lähteä liikenteeseen. Ja tottakai, parilla lenkillä kun käy, niin eihän nekään enää ole outoja.
Suurin syy ryhmälenkeille lähtemättömyyteen kuitenkin lienee ollut se, että omassa kaveripiirissä on sen verran aktiivisia lenkille lähtijöitä, että lenkkikaveria ei ole ollut ongelma saada ja toisaalta viihdyn ihan hyvin myös yksikseni lenkillä, jolloin voin päättää ajankohdasta vieläkin helpommin ja nopeammin. Pääasia joka tapauksessa lienee, että lähtee sinne ulos ja lenkille!
Herättikö ajatuksia? Käytkö itse tämmöisillä yhteislenkeillä outojen ihmisten kanssa? Ei tietenkään tarvitse liittyä maastopyöräilyyn, vastaavia järjestetään käsittääkseni juoksijoille ja retkeilijöille yms. Kommenttikenttään vaan kokemuksia.
Oulussakin ovat lumet sulaneet ja polut alkavat paljastua lumikerroksen alta. Itse asiassa tilanne on jo varsin hyvä ainakin tuossa minun lähipoluilla. Tahkokankaan ja Hiirosen alueella, jotka ovat vähän tiheämpää metsää, on vielä paikoitellen sian selällä oleva kova lumi-jääkerros (päivitys tähän, juuri käydyn lenkin perusteella, että ei ole enää lunta sielläkään), mutta muuten se ei ole enää kuin vaan kuskista kiinni, että viitsii poluille lähteä. Ja mikäs sinne on lähtiessä kun kelit lämpenee ja aurinkokin on paistellut. Hieman kaiholla vielä Instagrammista tulee seurailtua kevään viimeisiä Lyngen-postauksia, mutta oli kyllä niin hyvä talvi kaikin puolin, ettei edes harmita vaikkei Lyngeniin nyt päässytkään.
Kevätpyöräilyä, sianselkää Tahkokankaan metsässä.
Elämää tyylillä -blogi oli julkaissut juuri maastopyöräilyn aloittamiseen liittyvän kirjoituksen, niin en siitä sen enempää tässä kohtaa kirjoita, vaan ajattelin vähän kertoa Oulun reiteistä ja mahdollisuuksista ja ehkä enemmänkin juuri aloittelijan näkökulmasta. Enhän itsekään ole harrastanut maastopyöräilyä kuin vasta vajaan neljä vuotta, joten miksikään konkariksi en itseäni voi sanoa. Ja lisäksi hieman omista suunnitelmista kesälle, maastopyöräilyä ajatellen nimenomaan.
Polut ja maasto
Oulussa on varsinkin oikeutettua puhua nimenomaan maastopyöräilystä, eikä MOUNTAIN bikingista. Korkeuserojahan täältä ei pahemmin löydy peruspolkujen varrelta. Suurimmat mäet ovat monestikin kiipeäminen jollekin meluvallille. Kovin pieniä välityksiä ei siis vaihteistoilta kaivata. Itselläni on vielä vanhanaikainen voimansiirto jossa on kolme hammasratasta edessä, mutta Oulussa ajaessa ei kyllä tarvitse siltä keskimmäiseltä rattaalta vaihtaa pois koskaan.
Miten alkuun?
Oulussa Rokua MTB järjestää Special Biken kanssa ajokoulua aloittelijoille jonka mukana pääsee helposti tutustumaan sopiviin reitteihin ja saa vinkkejä. Olen itse muutama vuosi sitten käynyt tuolla kurssilla ja se oli aivan hyvä, vaikka olikin ehkä suunnattu vielä enemmän aloittelijoilla kuin mitä itse olin tuossa vaiheessa. Itse koin silloin parhaaksi opiksi sen kun pääsi ajamaan tosi kovien kuskien perässä, jotka olivat opastamassa ja katsomaan miten he menevät joitakin paikkoja.
Tai sitten vaan pyörä alle ja metsään. Ei se sen kummempaa ole! Pääasia on lähteä liikkeelle.
Mukavin vaihtoehto aloittamiselle on kyllä kuitenkin omasta mielestä lähteä kavereiden kanssa tutustumaan polkuihin ja etsimään itselle sopivia maastoja. Jos vielä tässä kaveriporukassa olisi joku jo enemmän ajanut, niin helpottaa kovasti omaa oppimista. Siinä kokeneemman perässä kun ajelee, niin oppii ajolinjoja ja tulee pidettyä tarpeeksi vauhtia, ettei jää jumiin joka juureen ja kiveen.
Oulun eteläiset maastopyöräreitit
Kun Oulussa puhutaan maastopyöräreiteistä ja -poluista huomaa nopeasti, että reitit jaetaan pohjoisen ja etelän reitteihin. Jakajana tässä toimii Oulujoki. Itse asun eteläpuolella ja näin ollen nämä etelän polut ovat tutumpia. Kotipolkuni lähtevät Tahkokankaan metsien suuntaan, jolloin normilenkki käsittää monesti Tahkokankaan ja Iinatin/Hiirosen kuntoradan lähistön polut ja juurakot.
Ellinmaalla, eli Hiirosen/Iinatin kuntoradan varrella
Tahkokankaalta löytyy myös muutamia melko ”mukavia” kivikoita. Kumma kyllä niistäkin oppii nauttimaan kun niitä on pari kesää hinkannut ja uskaltaa mennä niihin sen verran kovemmalla vauhdilla, ettei jää joka kiveen jumiin. Näiden lisäksi lenkki jatkuu yleensä joko Iinatin vanhan moottoriurheilukeskuksen enduromoottoripyörien kaivamille urille tai sitten Maikkulan suuntaan ja sieltä Lämsänjärven polkujen kautta pikkuhiljaa takaisin, kenties Mäntylän pahamaineisen kivikkoalamäen kautta. Moottoritien remontoinnit ovat aiheuttaneet nyt vähän epäselvyyttä joihinkin paikkoihin, mutta eiköhän nekin tästä ala selkiytymään kevään ja kesän tullessa.
Maikkulan sähkölinjan polku
Iinatin metsikköön saa helposti myös tehtyä itselleen radan jota kiertää useampaan otteeseen. Siinä tulee hyvää kivikkotreeniä. Enskoilla kuovitun polun urat ovat välillä melko syviä ja kivet ja juuret on kyllä kaivettu hyvin esiin. Hyvää treeniä siis.
Lintulan urheilukentän lähellä, Lintulammen puistossa, on metsää ja puistoa mistä löytyy helppoa ajettavaa ja saa tehtyä helposti ympyräreitin, missä saa nopeasti paljon toistoja erilaisista maastoista, vähän juurakkoa ja neulaspolkua jne.
EDIT 11.5.2018: MTB Oulu Facebook ryhmän keskustelujen innoittamana kävin ajamassa vähän yhteen noita polkuja joista tässäkin on kerrottu. Gpx tiedoston saat ladattua itsellesi alta, niin voit hieman tutkia missä polut kulkevat. GPX-tiedosto jalki.fi palvelussa.
Oulun pohjoiset maastopyöräreitit
Pohjoisella puolella en ole niin paljon ajanut, vaikka toisaalta aiemmin jo olenkin kirjoittanut omasta mielestäni Oulun parhaasta reitistä joka on juurikin pohjoisen reittejä: Valkiaisjärventie – Pilpakangas. Tämän lisäksi olen lähinnä ajanut vanhan työmatkan varrella olleita moottoritien meluvalleja pitkin, mutta niistäkin ainakin osa on nyt moottoritien remontin myötä myllätty aika lailla.
Valkiaisjärven ja Niilesjärven välistä kohti Sankivaaraa.
Pohjoisessa reittejä on muutenkin enemmän ja laajemmalla alueella. Hyvä lähtökohta lähteä niihin tutustumaan on Oulun reittien kartta, jota saa ainakin Shelbystä, Tuirasta ostettua ja näemmä myös netistä tilattua. Myös Googlella löytyy helposti paljon reittejä, ihan vaan hakemalla ”maastopyöräreitit oulu”.
Pohjoisesta löytyy myös Ruskon laskettelukeskus minne on talkoovoimin rakennettu muutamia DH-ratoja. Nuo ovat tosiaan, käsittääkseni, täysin talkoovoimin rakennettuja, niin siellä pätee varmaankin ohjeena, että jos lapioit, saat ajaa. Muutenkin siellä hyppyrit ovat kyllä sen verran reiluja, harrastajien itselleen rakentamia, että ihan aloittelijan ei kyllä kannata kylmiltään lähteä niitä koittamaan. Facebook-sivulta voinee kysellä lisää infoa jos DH-ajaminen kiinnostaa enempikin. Lisäksi Ruskossa on aivan mukava lenkki joka kiertää ylös alas mäen reunoja ja käy metsässä myös lenkin. Se oli muutaman kilometrin mittainen reitti, jossa oli ihan mukavasti korkeuseroja.
Pohjoisen reitteihin laskettaneen mukaan myös Haukiputaan Virpiniemen polut. Siellä on mukavaa neulaspolkua ristiin rastiin pitkin mäntykangasta. Välillä tosin myös niin upottavan hiekkaista, että läskipyörää kaipaisi. Mutta jos Virpiniemen keskuksesta lähtee suunnistamaan kohti Runtelin laavua, niin siinä on ainakin mukavaa polkua ja laavulla voi sitten vaikka levähtää. Ehkä vähän lyhyt pätkä jos tuosta keskuksesta lähtee, että vielä makkaranpaistoon siinä alkaisi, mutta vähän lisää lenkkiä siihen, niin on makkarapaikkakin tarjolla.
Muita polkuja
Kempeleeseen rakennettiin viime kesänä Sarkkirannan montuille maastopyörärata, joka oli kyllä oikein mukava. Se oli silloin pari kilometriä pitkä ja ilmeisesti sitä oli tarkoitus jatkaa tänä kesänä. Kannattaa käydä tutustumassa. Siinäkin pääse helposti alkuun harrastuksen kanssa. Se on helposti saavutettavissa ja siitä on helppo ajaa itselle sopivia pätkiä. Limingassa on myös panostettu maastopyöräilyyn ja sieltä löytyy muutamia reittejä. En ole itse noita käynyt testaamassa, mutta ajatuksissa on kyllä ollut tulevana kesänä siellä käydä. Täältä löytyy ainakin jotain tietoa reiteistä.
Lisäksi Kempeleestä löytyy Köykkyrin maastoista paljon kohtuu helppoa neulaspolkua ja onhan siellä joitakin pitkospuitakin, joilla ajamista on myös hyvä harjoitella.
Oulunsalon suunnalta sitten löytyy myös mukavaa kohtuu helppoa polkua kun lähtee kiertämään Papinjärveä ja lentokenttää. Siellä on myös sitä upottavaa hiekkaa välillä, mutta hyvän lenkin sieltäkin löytää. Muutenkin yksi harrastuksen mukavia puolia on välillä lähteä etsimään uusia polkuja jonkun kaverin kanssa. Ihan semmoisella erilaisella ajatusmallilla, että tarkoituksena ei ole ajaa tietynlaista lenkkiä tietyllä sykkeellä, vaan etsiä vaan uutta reittiä ja todennäköisesti välillä myös vähän kantaa pyörää yms.
Jossain lentokentän takana Oulunsalossa
Sitten kun harrastuksessa on päässyt vähän eteenpäin, niin ehdottomasta kannattaa lähteä tutustumaan Syötteen reitteihin! Sieltä löytyykin sitten vähän hienommissa maisemissa ja isommilla korkeuseroilla reittejä. Loppukesän kohokohta itsellä on nyt jo useampana vuonna ollut Syöte MTB kisa. Hieno tapahtuma ja hieno reitti. Taisi olla itselläni noin kymmenes lenkki ikinä maastopyörällä silloin aloitellessa kun lähdettiin Syötteelle ja solisluuhan siellä katkesi kun alamäessä menin ohjaustangon yli kaaressa. Siellä alamäetkin ovat vauhdikkaampia kuin Oulussa.
Viime kesänä monien kansallispuistojen polut avautuivat enemmän myös maastopyöräilylle. Kannattaa tutustua niihinkin. Ylläs-Pallas alueella ainakin avautui monia reittejä. Samoin omalla kotitunturilla Pyhällä, jossa myös järjestettiin viime kesänä eka kertaa Pyhä-Luosto MTB tapahtuma.
Pyhällä Soutajan ylitys kohti Pyhäjärveä
Ja ehdottomasti pitää mainita myös Hossan alue. Aivan loistavia polkuja ja siellä on myös nyt panostettu maastopyöräreitteihin. Maisemat ovat tavallaan vähän Syötteen tyylisiä, mutta vettä on vaan enemmän ympärillä.
Hossassa laavulla tauolla
Facebook ryhmät
Aloittelijalle hyvin tietoa löytyy Facebookista missä ainakin pari ryhmää Oulun alueella on kohtuu aktiivisia:
Näissä olen itse mukana. Haukiputaalla taitaa myös olla oma ryhmä. Facebookista vaan etsimään jos kiinnostaa.
Tottakai myös Fillarifoorumi pitää mainita josta löytyy paljon keskustelua ja vinkkejä myös maastopyöräilystä ja reiteistä.
Suunnitelmia
No mitäs omia suunnitelmia sitten tulevalle kesälle. No ainakin se Syöte MTB, joka myytiin taas ennätysvauhtia täyteen. Lisäksi Pyhä-Luosto MTB on suunnitelmissa jos se taas järjestetään. Siinäpä varmaan ne tapahtumat joihin tulee osallistuttua. Mitenkäs sitten treeni näihin. No hieno suunnitelmahan olisi, että viikossa yksi pitkä kohtuu matalasykkeinen lenkki ja sen lisäksi pari lyhyempää kovempivauhtista lenkkiä ja näiden lisäksi kerta viikossa koripalloa. Ja vielä päälle vähän kahvakuulaa ja lihashuoltoa… Siinä olisi hyvä setti, mutta vähän epäilyttää, että tuleeko ihan joka viikko tämmöinen toteutumaan, mutta pitää yrittää. Näillä suunnitelmilla sitten lenkille.
Aurinkoa, lunta, lisää lunta, tosi paljon lunta ja aurinkoa. Siinäpä ne vapun kelit noin lyhykäisyydessään. Perjantaina ajeltiin Pyhälle aloittamaan vapun viettoa ja todettiin, että nyt oli lumi vähentynyt jo reilusti. Porotkin olivat lähteneet liikenteeseen taas ja niitä muutamia nähtiin tien varsilla. Vaikka tuolla Rovaniemi-Kemijärvi välillä tapahtuu ilmeisesti Suomen laajuisesti valtava määrä porokolareita, niin ei siinä talvella näe poroja juuri koskaan. Kesällä kyllä sitten enemmänkin.
Lauantaiaamu valkeni auringon paisteessa ja lämpimässä kelissä. Mahtavaa sohjolaskua oli luvassa. Jotkut ei tykkää ollenkaan tuosta sohjossa ja pehmeässä rinteessä laskemisesta, mutta itse kyllä nautin siitä tosi paljon. Kumpareikko tulee nopeasti, mutta kun se on niin pehmeää, että voi päästää vauhdille melkein läpi kummuista ja aurinko paistaa ja kuuma tulee. Mikäs sen parempaa. No tietenkin Wurstin allaslasku. En ennen tuolla Wurstin luona ole laskenutkaan vesialtaan läpi, kun olen edelliset vaput ollut Lyngenissä ja edellinen allaslasku oli Calle-talon edessä, jossa olin mukana. Pohjoisrinteen alapäähän oli siis kaivettu parikymmentä metriä pitkä allas ja täytetty se vedellä ja siitä oli tarkoitus laskea. Ja kisakin oli tarkoitus olla, jossa olisi ollut sarjoina parhaat kaatumiset, lyhimmät vauhdit joilla pääsee yli yms. Mutta ensin lähdettiin ihan vaan harjoittelemaan. Monenlaista vappuasua oli porukoilla päällä. Me oltiin Aleksin kanssa ihan vaan normivaatetuksessa, mitä nyt takit ja puhelimet yms. jätettiin pois, mahdollisen kaatumisen varalta.
Allaslasku. Kuvan otti Jussi Hynninen
Eipä siinä kaatumisia kuitenkaan meille tapahtunut, pari kertaa kerettiin laskea ensin yksikseen ja toisella laskulle mentiin Aleksin kanssa peräkkäin, ja tuolla laskulla vähän jo kastuinkin, kun Aleksin nostattamaan aaltoon laskin. Hauskaa hommaa, mutta kävi niin ikävästi, että altaan pohjan suojana ollut pressu oli jossain välissä puhjennut ja vesi valui altaasta nopeammin pois kuin mitä sitä kerettiin täyttämään, joten kisat piti sitten perua tyhjän altaan takia. Harmin paikka, mutta eipä se fiilistä juurikaan laskenut. Loppupäivä laskettiin sitten sitä mainiota sohjokumpareikkoa. Ja käytiinhän sitä myös Huttu-ukossa vähän nurmikkolaskua koittamassa, videota @alanko.ulkoilee instatilillä: https://www.instagram.com/p/BiHHW2THsIX/
Sunnuntaiaamu oli hieman pilvinen ja päätettiinkin, että on sopiva päivä testata lumilautoja. Lapset ovat niitä pari kertaa koittaneet ja itse olen 90-luvulla laskenut paljon laudalla. Otettiin kolmeksi tunniksi laudat ja lähdettiin ensin kohti Perherinteitä testaamaan miten se sujuu. Olin itse jopa hieman yllättynyt kuinka helposti homma palautui muistiin jostain selkäytimestä. Lapsetkin rupesivat pääsemään mukavasti vauhtiin ja olihan se kolme tuntia niin lyhyt aika, että käytiin jatkamassa koko päivän mittaiseksi vuokraus ja siirryttiin Expresshissille ja laskemaan vähän pidempiä mäkiä.
Aleksi lautailemassa.
Vähän piti hyppyreitäkin ruveta kokeilemaan ja pääsihän niistä jollain lailla ilmaan, tosin sen verran oli huteraa, että ihan hirveästi ei vielä huvittanut hyppiminen. Mutta joka tapauksessa oikein hauskaa hommaa, melkein yhtä hauskaa kuin suksilla laskeminen. Hauska olis päästä kunnon puuteriin kokeilemaan.
Vanhasta muistista lähti vielä metodi. Johanna nappasi kuvan.
Vappuaattoaamu olikin lumisateinen. Yöllä oli tullut jo vähän lunta ja näkyväisyys oli melko heikko. Aleksi totesi, että niin hauskaa oli lautailu, että vuokraa vaikka omilla rahoilla uudestaan laudan. Kun innostus oli noin kova, niin pitihän sitä hieman sponsoroida ja niin Aleksi kävi hakemassa laudan vuokraamosta. Heidi laski hetken suksilla, mutta totesi sitten, että kyllä hänkin haluaa kuitenkin laudan vuokrata ja kävi hakemassa laudan kolmeksi tunniksi.
Heidi laskee lumisateessa.
Perinteinen, jo toista kertaa tapahtunut, Huttu-ukon pipotus oli puolilta päivin ja sen jälkeen ”vappumarssi”, eli yhteislasku sinistä rinnettä pitkin. Pitkä jono siihen porukkaa kertyikin valtavassa lumipyryssä laskemaan.
Pipo päähän.
Alkuperäisenä ideana oli meillä lounas syödä pikniktyyliin, mutta tuo lumisade muutti sen verran suunnitelmia, että piknik pidettiinkin tällä kertaa vaunussa. Jälkeenpäin voi todeta, että olisi pitänyt käyttää alkuperäinen suunnitelma B, eli mennä piknikille huipun uuteen maisematupaan. Siellä oli ollut enemmänkin tuttuja vappuaattoa viettämässä. No nyt mentiin näin ja lapset lähtivät vauhdilla takaisin mäkeen keliä uhmaamaan ja kun Heidillä tuli kolme tuntia vuokrasta täyteen puoli neljän aikaan, niin Johannan kanssa siirryttiin aika pian sen jälkeen Callen afterskihin, mutta Aleksi ei malttanut lopettaa ennen kuin viideltä kun hissi meni kiinni ja lauta piti palauttaa.
Normaali vappukeli
Vappupäivä olikin sitten mahtavan aurinkoinen. Aamusta kun oltiin heti mäessä oli edellisen päivän lumi vielä lähes kuivaa ja sitä oli mukava pöllytellä pohjoisrinteiden metsässä. Reilu puolenkymmentä kierrosta metsää ja siihen päälle muutama mäki sohjoa ja niin alkoi kausi olla paketissa ja kotimatkaa vaille valmis.
Heidi nauttii vappupäivän kelistä
Ja minä myös, Heidin kuvaamana.
Mahtava kausi oli! Laskupäiviä kertyi 63, joista toki Itävallassa jo se 41. Kiitokset kaikille laskukavereille ja keskuksille missä tuli käytyä! Ennen kaikkea kiitokset Pyhätunturille ja parhaille laskukavereille, eli omalle perheelle. Vaunupaikka on taas jo varattu kesäksi ja ensi kaudeksi.
Tästäpä tulikin aikamoinen listaus, mutta siinäpä se meidän laskukausi oli pähkinänkuoressa. Nyt kesää kohden ja maastopyörä pitäisi kaivaa varastosta. Tarkoitus on kyllä taas kesäjuttujakin kirjailla ylös, vielä ei oikein muuta varmaa ole kuin, että Syöte MTB:hen on ilmottaudutta ja 60 kilometrin kidutus on odottamassa. Katsotaan mitä muuta kesä tuo tullessaan.
Pyhätunturilla oli saatu loistava idea järjestää koko tunturin kokoinen pakohuonepeli. Erilaisia pakohuoneita on Oulussakin muutamia kappaleita, mutta enpä itse ole vielä yhdessäkään käynyt. Meidän perheestä Heidi on ainoa joka on noissa käynyt, kun kavereiden synttäreitä on niissä järjestetty. No nyt kun Pyhälle tuommoinen oli tulossa, niin toki varattiin oma pelivuoro. Pakohuone oli suunniteltu yhdessä Escape Room Helsingin kanssa, joka oli siis suunnitellut arvoitukset ja Pyhältä oli sitten mietitty sopivat paikat arvoituksille. Tässä pieni katsaus meidän peliin, en sen enempää rupea arvoituksista tässä kertomaan, vaikka tänään viimeinen päivä peliä pelata olikin.
The Lost Spell – idea
Pelin juoni oli, että Huttu-ukko on hieman kyllästynyt kun kaikki ihmiset eivät muista tuoda roskia pois luonnosta ja käyttäytyvät muutenkin luontoa kunnioittamattomasti. Huttu-ukko on päättänyt hieman ravistella ihmisiä ja on järjestänyt kokeen jossa on ripotellut viestejä ympäri Kultakeroa toivoen, että joku ne löytää ja osaa yhdistää yhdeksi loitsuksi jolla hänet lepytetään. Ongelma on että naapurissa, Noitatunturilla, asuva pakkasnoita on saanut tästä vihiä ja haluaa, että Huttu-ukko lähtee muille maille, eikä kukaan ratkaisisi tehtävää ja koko Kultakero tuhoituisi ja on piilottanut ja sekoittanut viestit.
Itse peli
Peli alkoi alavuokraamon edestä johon tuotiin reppu jossa oli pelissä tarvittavia tavaroita ja rinnekartta yms. ja annettiin ohjeet miten lähteä etenemään. Tehtävät olivat mukavasti ympäri laskettelualuetta ja tuo olisi varmasti ollutkin myös mukava tapa tutustua tunturiin jos olisi vaikka eka kertaa ollut Pyhällä käymässä. Itse tehtävät olivat arvoitustyylisiä ja joissakin joutui vähän enemmän tekemään jotain. Sopivan helppoja kuitenkin, ettei aivan koko päivää kenenkään varmasti tarvitse tunturia kiertää. Kaikki tehtävät olivat semmoisissa paikoissa, että vähemmän laskenutkin niihin pääsee. Kolme tuntia oli aikaraja tehtävälle. Ja aikarajan puitteissa mekin arvoitus saatiin ratkaistua. Oikein mukava tapa viettää sunnuntaiaamupäivä hieman pilvisessä tunturissa.
Minun mielestä hieno idea tämä peli ja toivottavasti ensi talvenakin joku vastaava tunturiin kehitetään. Vähän jotain uutta ja erilaista ja kovassa suosiossahan nuo pakohuoneet tuntuvat olevan. Tämä ympäristö toi siihen sitten jotakin uutta. Peli passasi oikein hyvin koko perheellä pelattavaksi. Lapset meillä pääosin hoitivat tehtävien ratkaisun.
Lopuksi vähän kuvia meidän pelimatkalta.
Näköalatasanne ja yksi arvoituspaikka. Pelin paikat oli merkattu tuommoisilla tuon kaiteen vieressä olevilla lapuilla.
Huttuseikkailun varrella oleva aitta sisälsi myös arvoituksen.
Huttu-ukon patsaalla tehtävänantoa tutkimassa.
Graffititunnelin merkintöjä tutkittiin melko kauan.
Loppu häämöttää, ollaan pääsemässä jo Huttu-ukon Rumputupaan.
Tämän vuoden Pyhä Randonneesta ei meinannut löytyä ensin millään tietoa, mutta lopulta pikku kyselyn päätteeksi niin paljastui tiedotkin. Tapahtuma olisi 13. ja 14. huhtikuuta. Tosin tuo 13. päivä ja perjantai jäi lopulta pois kun silloin olisi ollut vain vertikaalikisa, eli sprintti Exressin ala-asemalta yläasemalle skinnaten, mutta kun osallistujia ei siihen ollut ilmottautunut tarpeeksi, niin se peruttiin. Jäljelle jäi siis itse päätapahtuma, eli launtain randokisa.
Minä olin liikkeellä Aleksin kanssa, kun Heidiä ei niin tuo skinnaus kiinnosta ja kaverin keilaus- & yökyläilysynttäritkin osuivat samalle viikonlopulle, niin hänellä oli helppo päätös ja Johanna jäi sitten Heidin kanssa kotiin. Aleksin kanssa suunnistimme Pyhälle, missä minun vanhemmatkin olivat asuntoautollaan käymässä. Lauantain randoon oltiin siis lähdössä kolmen sukupolven voimin.
Pyhä Randonnee
Aamu valkeni pilvettömään auringonpaisteeseen pikkupakkasyön jälkeen. Odotettavissa oli siis kohtuu pettävää lunta, kun pakkasta ei pahemmin ollut ollut. Vaunuun tuntui ja kuulosti, että tuuli olisi aika kova ja mietittiinkin, että pyöriiköhän Express ollenkaan kun tuuli vaikutti niin kovalta. Tuulen suunta oli kuitenkin semmoinen, että ei se hissin pyörimistä haitannut, eikä se lopulta niin kova tuuli ollutkaa kuin mitä vaunuun alunperin kuulosti.
Randonneen kisainfo oli pohjoisrinteiden ala-asemalla Wurstissa klo 9:45. Ajoissa piti olla siis liikkeellä, jotta sinne kerettiin. Infossa kerrottiin vähän reitistä, jaettiin kaikille kartat ja numerolaput ja kerrottiin mitä reitin varrella olisi odotettavissa. Tapahtumassa oli tarjolla kaksi sarjaa, kisasarja ja elämyssarja. Me kaikki osallistuimme elämyssarjaan.
Kisasarja lähti liikenteeseen klo 10:30 ja nousi ensin pohjoisrinteiden vierestä huoltotietä Kultakeron huipulle ja jatkoi sieltä Karhunjuomalammen kautta Noitatunturille jossa tehtiin pari laskua ja siirryttiin kohti Ukonhatun huippua jonne myös kiivettiin kahteen kertaan ja sitten Isokurun portaiden kautta ylöspäin ja sitten Jacksonin kautta taas Kultakeron huipulle ja siitä Carlsberg-talolle maaliin. Kokonaismatkaksi oli ilmoitettu noin 14km ja nousumetrejä pitkästi yli 1000.
Elämyssarja lähti liikkeelle samaa reittiä, mutta Karhunjuomalammen jälkeen Pikkukurun päässä reitti erkani ja lähti nousemaan suoraan Ukonhatulle käymättä Noitatunturilla. Isokurusta nousun jälkeen ei myöskään skinnattu enää Jacksonia ylös vaan jatkettiin suoraan polkua pitkin kohti Perherinteitä ja siitä Calletalolle maaliin. Matkaa tuli näin ollen reilu 8 kilometriä ja nousumetrejä noin 500.
Pyhä Randonnee Elämyssarja reitti
Itse kisa
Meitä oli siis liikenteessä minä, Aleksi ja minun isä. Meidän lisäksi kilpailijoita oli elämyssarjassa puolisenkymmentä. Ei siis mikään tungos ollut kisaan. Lähtö tapahtui Pohjoisrinteiden ala-aseman vierestä ja Aleksia vuoden nuorempi, pari viikkoa aiemmin Freekendissä Kukkulan juniorikuninkuuden voittanu Rene, ampaisi kärkeen. Siihen kantaan lähti pari miestä ja sitten minä ja Aleksi ja minun isä. Ihan reipasta vauhtia lähdettiin liikenteeseen ja perinteisesti ilman (turhia) alkulämmittelyjä, niin sykkeethän oli tapissa ensimmäin sadan metrin jälkeen. Siitä sitten huoltotietä eteenpäin ja pikkuhiljaa alkoi sykekin hieman tasoittumaan. Sen verran lujaa kuitenkin mentiin, että ei se mitenkään helpolta tuntunut. Ensin mentiin Aleksin kanssa vierekkäin tietä pitkin kun siinä mahtui hyvin menemään. Ei kuitenkaan kauaa kun Aleksi kiihdytti edelle. Jälkeenpäin hän vaan sanoi, että tuntui, että minä rupesin hiljentämään vauhtia. Täytyy myöntää, että tässä tilanteessa olin hieman ihmeissään, että mitäs nyt tapahtuu. Itse yrittää painaa menemään vauhdilla ja poika vaan koko ajan kasvattaa etumatkaa edellä. Vähän kun yritti kiihdyttää vauhtia, niin saman tien mentiin aivan ylärajoille ja veren maku suussa. Varovaisesti vilkaisin taaksepäin, niin sinne oli tehty myös eroa samaan tyyliin kuin meidän edelle menevät olivat hieman tehneet meihin.
Metsästä noustiin tunturipaljakkaan ja tuuli hieman yltyi, mutta Aleksi vaan kasvatti etumatkaa minuun. Ei auttanut kuin taistella. Lopulta tultiin huipulle ja ruvettiin vaihtamaan kamoja laskuasentoon. Kun tulin ylös niin kisan johtaja, eli Rene, lähti jo laskemaan alas ja kaksi muutakin meidän edellä ollutta oli jo pitkällä kamojen vaihtamisessa. Minulla on nopeammat välineet vaihtaa laskuasentoon kuin Aleksilla (Marker Kingpin vs Marker Tour), niin siinä sain kiinni etumatkan minkä Aleksi oli repäissyt, mutta laskemaan lähdettiin samaa matkaa. Minä edellä ja Aleksi perässä. Lasku oli aika karmeaa. Silloin tällöin läpi uppoavaa korppua jossa piti olla tosi tarkkana, ettei hajota polviaan. Laskeminenkin oli niin hankalaa, että ei siinä hirveästi saanut levätä. Lopulta tultiin polulle joka vielä Karhunjuomalammelle. Siinä ei heti kannata vaihtaa skinejä alle, vaan luistella tasamaata ja pari pikku nousua jonka jälkeen tulee pieni alamäki ja sitten vasta skinit alle.
Nousu Ukonhatulle
Skinit laitettiin taas alle ja lähdettiin kohti Karhunjuomalampea josta varsinainen nousu Ukonhatulle lähtee. Aleksi meni edellä ja piti kovaa vauhtia. Karhunjuomalammelle tultiin peräkkäin, mutta sitten joko Aleksi vielä kiristi vauhtia, tai sitten minä hyydyin, mutta kun Kakkosta kohti lähdettiin nousemaan, niin rupesin jäämään vauhdista. Pikkukurun päässä kisa- ja elämyssarjan reitin erkanivat ja siinä olin jo satakunta metriä perässä. Suunnilleen saman verran, tai vähän enemmän, oli Aleksin edellä menevät karkumatkalla. Ukonhatulla on kaksi huippua joista ensin noustiin läntiselle huipulle jossa oli yksi rastipiste. Yksi tuttu oli siinä tarkkailemassa, että ketä kaikkia kisaajia on ohi jo mennyt. Jussi kertoi, että aika kovasti puuskuttaen oli Aleksi mennyt ohi siitä. Samaa Aleksi kertoi jälkikäteen, että kun oli huomannut, että minä rupean jäämään, niin oli yrittänyt vielä kiristää vauhtia, jotta jäisin kunnolla. Niinhän siinä rupesi myös käymään. Näin kyllä Aleksin ja kakkos- ja kolmossijan haltijat kohtuullisen pitkällä tasamaaosuudella Ukonhatun päällä. Mutta niin vaan ne tuntuivat karkaavan. Vähän tuntui uskomattomalta, mutta samalla myös ylpeältä. Niin se vaan poika painatti menemään, eikä iskällä ollut mitään jakoa pistää kampoihin. Kun Ukonhatun varsinaiselle huipulle tultiin, mistä laskettiin sitten harjannetta pitkin Isokurun pohjalle, niin Aleksi oli jo lähes valmis lähtemään laskuun kun itse vasta saavuin paikalle. Kerkesiin kannustuksen huutaa perään, että antaa mennä vaan niin lujaa kuin pääsee.
Siinä se Aleksi karkasi. Pikkukurulta on lähdetty nousemaan kohti Ukonhatun huippua.
Ukonhatulta maaliin
Vaihdoin itsekkin kamat laskumoodiin ja lähdin Aleksin perään kohti Isokurun portaita. Lasku kakkoselta alas oli vähän parempi kuin kohti Karhunjuomalampea. Ylhäällä oli jopa vähän firniä, mutta kun alemmas pääsi, niin alkoi pehmenemään reilusti. Piti pysyä kovalla reitin aika tarkasti, ettei pahemmin uponnut hankeen. Isokurun portaan tulivat lopulta vastaan ja en varmaan noin puhki ja puuskuttaen ole niitä koskaan kiivennyt, vaikka aika monesti olenkin ne sukset olkapäällä kiivennyt. Eikä siitä nyt niin montaa vuotta ole kun kannoin omat ja Aleksin sukset aina ne portaa ylös, nyt Aleksi painatti menemään puolessa välissä portaita sukset olalla kun itse lähdin kiipeämään. Portaiden yläpäässä oli taas yksi tuttu reittivahtina ja kertoi, että Aleksilla oli kova meno päällä, hyvä että oli kerennyt terve sanomaan kun oli jo lähtenyt luistelemaan polkua pitkin kohti maalia. Tuosta on siis noin kilometrin tasamaapätkä polkua pitkin ja sitten vielä rinteen poikki loivaan ylämäkeen ja kohti Callea. Tasamaaluistelupätkällä taisin hieman saavuttaa Aleksia koska kun rinteen reunaan tultiin niin Aleksi oli taas näköetäisyydellä ja samalla näin kun Aleksia ennen kolmantena ollut mies laittoi skinit suksiin ja Aleksi luisteli hänestä ohi. Hiljaa mielessäni kannustin ja toivoin, että Aleksi jaksaa ylämäkeen luistella, eikä skinien laitto auta nyt neljänneksi tippunutta. Aleksilla näytti meno vahvalta ja hän jaksoi luistella menemään. Itsekin saavutin hieman skinit suksiinsa laittanutta, mutta sitten tuli hieman jyrkempi nousu ja taas vähän jäin. Perherinteiden yli mentiin ja sitten pyörätien reunaa ja pikku pätkä sulanutta asfalttia piti kantaakin suksia ja näin, että Aleksi oli edelleen kolmantena. Sulan pätkän jälkeen muutamat luistelupotkut ja maaliin Callen eteen!
Ei voinut muuta kuin kovasti onnetella Aleksia kun noin hienosti päästeli menemään ja jätti isäukon taakseen! Ja sitten onnittelut Renelle joka oli lopulta voittanut koko elämyssarjan. Aika tiukaksi kisa meni kun Renen voittoaika oli 1h47min, Aleksin 1h49min ja minun 1h50min. Ja Aleksi oli siis kolmas ja minä viides. Kovaa taistelua. Eikun siis elämyssarjan retkeilyä, mutta vain kevyt verenmaku suusssa 🙂 Niin siinä siis kävi että yhden sortin sukupolvenvaihdos tapahtui. Kokonaisuudessa siis meidän kolmen sukupolven ”kisassa” pojat voitti isät. Minun isä tuli maaliin minun jälkeen kuudentana, mutta tähän väliin oli kerennyt jo hieman useampi minuutti kertyä.
Kilpasarjan voittaja tuli myös tässä välissä maaliin. Hurja vauhti, lähes tuplat pitemmällä reitillä!
Elämyssarjan mitalikolmikko palkintopallilla.
Lopuksi
Tapahtuma oli taas hauska ja ehkä hieman yllätti, että enempää ei osallistujia ollut. Varmaan hieman myöhäiseen jäänyt tapahtuman mainostaminen saattoi jättää muutaman osallistujan pois ja toisaalta myös monella vaan loppuu laskukausi jo pääsiäiseen vaikka parhaat kelit monesti silloin vasta alkaa.
Omasta mielestäni aiemmin ollut reitti elämyssarjassa jossa lähdettiin liikkeelle pohjoisrinteen huipulta ja Isokurun jälkeen skinnattiin Jacksonin kautta ylös Kultakerolle toimi paremmin. Se oli suoraan sanottuna huomattavan paljon elämyksellisempi kuin Pohjoisrinteen skinnaaminen ylös huoltotietä ja lopuksi sitten luistelu kävelypolkua pitkin. En tiedä miksi reitti oli näin muutettu, mutta itse toivoisin palaamista aikaisempaan vaihtoehtoon jatkossa.
Joka tapauksessa kiitoksia taas Pyhätunturin hiihtokoululle hauskan tapahtuman järjestämisestä!
Meidän piti Aleksin kanssa lähteä yhdessä Freekendin yhteydessä järjestettävälle Advanced backcountry skills kurssilla, mutta Aleksi sairastui ennen kurssia joten minä lähdinkin sinne yksin. Kyseessä on Arto Majavan ja Miikka Hastin pitämä kurssi jossa treenataan taitoja joita voi tarvita jos on menossa vähän hankalampiin paikkoihin. Tuntuikin vähän oudolta lähteä aamulla Pyhällä mäkeen kun repussa oli valjaat, jääraudat, hakku sekä toki kaikki muu mitä siellä normaalistikin on.
Hieman reilu 10 kiinnostunutta laskijaa kokoontui Carlsberg talon edustalle kymmeneltä aamulla ja Ape ja Miikka kertoivat päivän kulusta. Tarkoitus oli treenata rautojen ja hakun kanssa kiipeämistä ilman köysivarmistusta ja köysivarmistuksen kanssa. Lisäksi oli tarkoitus harjoitella lumiankkureiden tekemistä sekä niiden varassa laskeutumista jyrkässä paikassa suksen jalassa. Ja lisäksi myös vähän jyrkän laskutekniikkaa ja hakun kanssa laskeutumista.
Aluksi siirryttiin Tajukankaalle ja siinä laitettiin valjaat ja jääraudat päälle ja hakku käteen. Sukset reppuun ja Tajun jääkiipeilyseinän vierestä lähdettiin kiipeämään kallion reunaa ylös. Alkupätkä meneekin kohtuu helposti, mutta ylempänä oli yksi hankala paikka jonka Ape varmisti kaikille kurssilaisille. Hän siis meni edeltä ja teki ylös ankkurin jonka avulla saatiin köysi aina alas ja pystyi kiipeämään niin, että köysi oli valjaissa kiinni ja jos jotain olisi sattunut, niin ei olisi päässyt putoamaan. Kun kaikki olivat ylhäällä jääkiipeilyseinän päällä jatkettiin matkaa Saunakuruun, jossa on hyviä jyrkkäreunaisia kuppeja, joissa voi turvallisesti harjoitella jyrkän laskemistekniikkaa, sekä tehdä lumiankkureita ja laskeutua niiden avulla. Turvallisesti siksi, että niissä ei kovin montaa metriä voi pudota vaikka jotain sattuisikin. Kupin pohja tulee varsin nopeasti vastaan.
Ape varmistaa ryhmän kiipeämistä.
Aluksi tehtiin vähän loivempaan kohtaan yksi lumiankkuri, missä itsekin pääsin ensimmäistä kertaa koskaan kokeilemaan köyden avulla laskeutumista sukset jalassa. Aika hauskaa hommaa ja helpottaa tosiaan huomattavasti tilannetta jossa laskeudutaan mäen alkuun ja siinä ei olisi mitään tasannetta missä sukset laittaa jalkaan. Nyt sukset olivat valmiiksi jalassa ja laskemaan lähteminen olisi ollut helpompaa. Ehkä jopa yllättävänkin helppoa oli laskeutua noin. Paino vain tasaisesti suksille ja valjaiden varaan roikkumaan ja sitten luisuteltiin alaspäin. Ensimmäisen laskeutumisen jälkeen lähdin auttamaan ylemmäs, jyrkemmän kohdan yläpuolelle tehtävän lumiankkurin rakentelussa.
Ankkuri tehdään siis niin, että kaivetaan lyhyt ojan pätkä. Meillä oli käytössä reilun puolen metrin laudan pätkiä, eli hieman sitä pidempi ojan pätkä kaivettiin. Keskeltä kaivettua ojaa kaivetaan sitten toinen oja joka lähtee suoraan kohti suunniteltua laskeutumissuuntaa. Eli nämä kaksi ojaa ovat 90 asteen kulmassa toisiinsa nähden. Tärkeää on, että tuo laskeutumissuuntaa kohti lähtevä oja on oikeasti oikeaan suuntaan, koska köysi kulkee sitä ojaa pitkin ja tarkoitus on saata veto kohdistumaan oikein tukipisteeseen, eli siihen lautaan joka meillä oli siellä ojassa. Jos veto tulee kierossa siihen lautaan, niin se väännättää tukipistettä ja ankkuri saattaa lähteä irtoamaan. Ankkurin ympäri laitetaan sitten slingi ja sen päähän sulkurengas ja sulkurenkaan läpi köysi. Jos siis olisi oikea tilanne, niin ankkuri, slingi ja sulkurengas jäisivät sitten ylös kun kaikki ovat laskeutuneet, köysi saadaan toki vedettyä sulkurenkaan läpi alas. Ankkurin päälle kasataan toki vielä lumet jotka kaivettiin pois. Samalla koko ajan vältetään, että ei tallota missään vaiheessa ankkurin etupuolella olevaa lumipakkaa, jotta se pysyy koskemattomana ja kestää hyvin.
Miikka kaivaa lumiankkurille paikkaa.
Itse laskeutuminen tapahtuu sitten itselle tutulla laskeutumisvälineellä joita on vaikka kuinka monia erilaisia, mutta idea niissä on sama, että niillä voi jarruttaa vauhtia kun laskeutuu köyttä pitkin alaspäin. Alhaalla sitten irrottaudutaan köydestä ja siitä sitten eteenpäin.
Köysihommien jälkeen kokeiltiin hakun kanssa varovaisesti laskeutumista reunan yli kohti ajateltua laskumaastoa. Ideana siis sivuttain hitaasti liu’uttaa tai askeltaa alemmas ja samalla hakkua apuna käyttäen saada tukea ja helpottaa urakkaa. Tuokin oli oikein mukava päästä testaamaan tuommoisessa paikassa, niin onpa ainakin ainakin yksi kokemus jos joskus tarvitsee oikeassa tilanteessa hakun kanssa laskeutua.
Tämän jälkeen lähdettiin käymään Pohjoisrinteillä Wurstissa syömässä Wurstin tarjoaman hodarit tai rieskat ja sitten palattiin vielä vähän treenaamaan jyrkänlaskutekniikoita. Näihin ei niin syvällisesti keretty enää paneutua, mutta se ei minua niin haitannut, tuo alkupäivän köysitreenaus oli juuri se mitä itse odotin ja lähdin kurssilta hakemaan. Joka tapauksessa kaikkien treenailujen jälkeen kello olikin jo melkein viisi, eli aivan täysi päivä siitä kertyi.
Voin kyllä suositella tätä kurssia. Jos tuommoiset hommat kiinnostaa ja ei ole päässyt treenailemaan niin jos tuo kurssi kohdalle osuu, kannattaa ehdottomasti mennä käymään. Apella ja Miikalla on pitkä kokemus tuommoisesta touhuilusta, joten käytännön vinkkejä saa tosi hyvin. Toki tuohon Saunakurun reunalle pääsee tosi helposti itsekseen myös treenailemaan. Se vaan tuntuu olevan, ainakin minulle, hankalaa saada aikaiseksi jos joku muu ei ole järjestämässä. Tai sitten se vaatisi kaverin jonka kanssa lähtee treenailemaan. Yleensä kuitenkin sitten valitsee mieluummin sen laskemisen. Tärkeitä hommia nuo kuitenkin on, että sitten jos niitä tarvitsee, niin olisi hyvä kyllä ne osata ihan kunnolla, ettei siellä vuoren kyljessä joudu hirveästi enää muistelemaan ja miettimään.
Kiitokset Pyhätunturille ja Freekendille tämmöisestä mahdollisuudesta, ja Apelle ja Miikalle hyvästä valmennuksesta!
Reissu on tehty, koko perhe on kotona ja laukutkin on aika lailla purettu. Huomenna töihin ja kouluun. Mitä tästä kahdesta kuukaudesta sitten jäi käteen? Oliko se semmoista kuin odotettiin, jäikö jotain tekemättä, tuliko jotain liikaa? Toki aiemmista postauksista löytyy näihin vastauksia, mutta jonkinlainen loppuyhteenveto lienee paikallaan.
Kokonaisuutena reissu oli mahtava ja sinne todellakin kannatti lähteä! Kaksi kuukautta laskettelua Alpeilla, eipä paljon enempää voi pyytää 🙂 Kelit suosivat todella hyvin, nyt oli lumisin talvi Zillertalin alueella vuosikausiin. Heti reissun alussa oli pari aurinkoista päivää ja sitten tuli uutta lunta todella reilusti, että päästiin heti puuterin makuun. Tuo oli eräällä tapaa ratkaiseva asia, että reissusta tuli niinkin onnistunut. Heti reissun alkuun saatiin sitä puuteria oikein kunnolla, niin sen jälkeen rentounut olo, kun ei tarvinnut jatkuvasti odottaa aivan hermona, että eikö sitä lunta ikinä tule. Sekin olisi ollut mahdollista. Kävi siis hyvä tuuri! Ja luntahan tuli myös lisää reissun edetessä.
Minä Sonntagsköpflillä
Lumivyöryjen suhteen oli pääosin hyvä tilanne. Joka aamu tarkistin tilanteen https://lawine.tirol.gv.at/en/home/bulletin -sivulta ja sen mukaan pystyi sitten päätöksiä tekemään. Reissun alussa kun uutta lunta oli tullut reilusti ja sitten lämpeni nopeasti, niin hetkellisesti oli tosi huono tilanne. Lumi oli erittäin vyöryherkkää, mutta se siitä kuitenkin noin viikon kuluessa stabilisoitui hyvin ja sen jälkeen ei enää nelos ja viitostasolla käytykkään. Etukäteen olen täällä blogissakin pohtinut näitä lumiturvallisuusasioita lasten kanssa ja hyvin meni niihinkin pohdintoihin verrattuna. Yhtään ei lähdetty lasten kanssa rinteen ulkopuolelle jos se ei varmasti ollut turvallista. Tosi paljon lapset kehittyivät (aikuiset myös) laskijoina reissun aikana ja liikkuminen rinteiden ulkopuolella oli siinä suhteessa helppoa.
Aleksi Sonntagsköpflin huipulla
Alueena Zillertal oli aivan loistava koko perheelle. Sieltä löytyy haastavampia offareita, mutta myös oikein mukavia helpompia paikkoja, missä koko perheellä voi laskea. Rinteet olivat myös pääosin hyvässä kunnossa, toki kun lunta oli paljon, niin ei jäätikölle mäet päässeet. Meillähän oli koko Tirolin alueen hissiliput, mutta niin siinä kävi, että Zillertalin ulkopuolella ei laskemassa käyty. Kenties jos en olisi itse lopussa sairastunut, niin olisimme Kitzbuhelissa menneet käymään, mutta nyt se jäi. Auto oli erittäin hyvä olla noin pitkällä reissulla. Viikon tai kaksi olisi ehkä jaksanut busseilla ja junalla kulkea, mutta ei koko tuota aikaa ja tuohan se paljon joustavuutta kun voi lähteä silloin kun haluaa. Aika paljon kilometrejä tuli kun yleensä se ehkä kymmenisen kilometriä tai vähän reilu suuntaansa päivässä ajettiin. Mielettömän suurena apuna meillä tuolla oli, että siellä oli tuttuja paikanpäällä jotka tiesivät mestat ja paikat. Erittäin suuret kiitokset Jounille ja Siville, sekä Janille! Niin rinne/offariopastuksista kuin käytännön vinkeistä.
Heidi Gerlosin metsässä
Johanna Katzenmoosin pyydafiestassa!
Kaikkinensa laskupäiviä kertyi minulle 41 kappaletta. Niistä yksi oli täysin omin voimin skinnailtu reissu Sonntagsköpflille, muina päivinä hissi oli myös apuna. Lapsille kertyi 37 laskupäivää ja Johannalle 35 laskupäivää. Aika hyvät määrät siis. Nämä tiedot tulevat skiline.cc appin kautta. Sinne voi hiihtolippunsa rekisteröidä ja se sitten kertoo, minkä verran on tullut laskettua ja millä hisseillä milloinkin mentyä.
Aleksi Gerlosissa
Ruoka oli rinneravintoloissa aika samanlaista joka paikassa. Vauhdilla ruokaa porukalle, että mahdollisimman paljon saadaan ihmisiä käymään päivän aikana. Toki tuossa muutamassa kuukaudessa pitää se vuoden tili tehdä. Vähän ennen puolta päivää kun meni syömään, niin aika rauhassa sai ruokailla. Heti puolen päivän jälkeen tuli ryysis ja sitten olikin hankala jo löytää istumapaikkoja. Hintaa ruualla oli aivan tarpeeksi. Ranskalaiset ja nakit melkein 10 euroa ja juoma siihen pari euroa lisää. Gulassikeitto olikin oma suosikki, senkun sai noin 6 eurolla yleensä ja se oli aivan riittävä lounaaksi.
Lounas jäätiköllä Hintertuxissa
Ruuat kaupassa olivat aika samoissa hinnoissa Suomen kanssa, ehkä hieman halvempaa, mutta ei mitään suurta eroa. Juomat olivat toki huomattavasti halvempia kuin Suomessa. Puolen litran olutpullo vajaan euron ja viidellä eurolla sai jo oikein hyvän viinipullon. Aiemmin jo tästä kirjoitinkin, mutta hyvä sysäys kasvisruokia kohtaan saatiin myös, kun Heidi innostui tekemään pariin otteeseen kasvisruokaa. Se pitää muistaa nyt myös kotona!
Koulunkäynti lapsilla onnistui tuolla oikein hyvin. Ehkä noin kerran viikkoon oli täysin koulupäivä jolloin he tekivät reilusti tehtäviä ja sitten iltaisin vähän lyhyempiä sessioita. Näistä ei tarvinnut sen kummemmin edes muistutella, vaan he itse pitivät huolen, että tulee tehtävät tehtyä. Tottakai välillä vähän yhdessäkin käytiin asioita läpi, mutta pääosin tosiaan aivan omatoimisesti. Heidi teki myös kokeita tuolla, ne oli annettu meille mukaan ja sitten sovittiin päivä minä Heidi minkäkin kokeen teki.
Ennen reissua meillä oli mielessä, että käytäisiin sitten myös naapurimaissa vierailulla, mutta sepä jäi suunnitelman asteelle. Eihän sieltä minnekään tullut lähdettyä. Laskettelemaan sinne mentiin ja sitä tehtiin. Kaksi kertaa käytiin Innsbruckissa, kun välillä on jo lähes pakko pitää välipäivä, ettei aivan ylirasituksen puolelle itseään vie.
Innsbruck, kenties hienoin kaupungin tausta minkä minä olen nähnyt.
Sairastelut olivat semmoinen asia, mitä ei jostain syystä etukäteen mietitty ollenkaan eikä oikein siihen sitten osannut suhtautuakaan kun Johanna tuli ensin pikku flunssaan ja sitten myöhemmin sairastuin minä itse. Lapset säilyivät onneksi terveinä koko reissun. Onhan se oikeastaan aika selvää näin jälkikäteen ajateltuna, että noin pitkällä reissulla joku sairastuu, mutta kun sitä ei ollut miettinyt etukäteen, niin oli tosi hankala jäädä sairastamaan kun muut lähtivät mäkeen. Minulla se vielä oli joku bakteeri todennäköisesti joka iski, että ehkä vielä ensi viikolla joutuu lääkärissä käymän testeissä, että pitääkö joku lääkekuuri vielä syödä.
Tässä vielä listana koko perheen muistoja.
Parhaita muistoja:
laskettelu yleensäkin
skinnausreissu Sonntagsköpflille
kelkkailu (Rodelbahn)
Gerlosin metsä
Kreutzjochin harjanne
Spieljochin ”takabowli”
Kellerjochin maisemat
”videopeliseinä” Hochfugenissa
Hochfugen alueena muutenkin, tosi paljon monenlaista offaria!
alueena hyvä ja vaihtelevaa laskemista pariksi kuukaudeksi pelkästään jo Zillertalissa
keskukset keskenään hyvin erilaisia
Katzenmoosin puuteripäivä, heti reissun alussa
offarit tosi helposti saavutettavissa, ei vaadi skinnausta juuri koskaan
rinteet hyvässä kunnossa
uusia tuttavuuksia, jotka myös auttoivat tosi paljon
ystävänpäivän ”Suomi-illallinen”
Kaiserschmarrn!
Huonompia muistoja:
talossa oli monesti kuuma 🙂
sairastelut
osittain sairastelujen aiheuttama koti-ikävä loppuvaiheessa
Speckknödelsuppe
Että tämmöistä. Koko perhe voi kyllä suositella, että kannattaa lähteä tämmöisellä pidemmälläkin perhelomalla käymään jos vaan siihen mahdollisuus tulee. Ja tuleehan se mahdollisuus kun sen järjestää!
Kuusi viikkoa Zillertalissa tulee täyteen ylihuomenna. Vielä on siis kaksi viikkoa reissua jäljellä. Tässä vähän juttua miten päivät täällä kuluvat ja minkälaisia rutiineja on muodostunut.
Koulunkäynti
Lapset tekevät siis koulutehtäviä täällä opettajien antamien ohjeiden mukaisesti. Pääosin yksi kokonainen päivä viikossa on ollut koulupäivä ja sen lisäksi iltaisin on välillä ollut kouluhommien tekemistä. Heidi on opiskelujen lisäksi tehnyt kolme koetta täällä. Nuo on sovittu muutamia päiviä etukäteen, että minä päivänä ja moneltako koe on. Tulee vähän koetuntua kun se on etukäteen sovittu ja sitten Heidi on tuossa keittiön ruokapöydän ääressä kokeen tehnyt ja me muut olemme sen aikaa olleet hiljaa ja antaneet keskittymisrauhan.
Aleksilla ei kokeita täällä ole, vaan hän on niitä tehnyt jo etukäteen ja jokunen pitää tehdä sitten kun kotiin on palattu. Aleksi on täällä tehnyt koneella esitelmätyylisiä tehtäviä muutamia ja mediapäiväkirjaa eri medioiden uutisista ja sitten ihan vaan koulukirjoista käynyt eteenpäin annettuja alueita. Lapset ovat hyvin hoitaneet itse kouluhommat, eikä niistä pahemmin ole tarvinnut muistutella. Ihan joka päivä nyt ei muutenkaan mäessä jaksa olla, niin tuommoinen koulupäivä tulee aika luonnostaan aina välillä.
Ruokailut
Meillä on tuossa reilun sadan metrin päässä leipomo/kahvila joka aukeaa aikaisin aamulla ja aika monena aamuna lapset ovat käyneet hakemassa sämpylät tai croissantit tms. sieltä tuoreena aamupalapöytään. Aamupala meillä on yleensä kohtuu aikaisin, koska rinteeseen on hyvä lähteä mielellään ennen yhdeksää jos haluaa välttää vähän ruuhkia. Ja ovat rinteetkin paremmassa kunnossa aamupäivästä.
Lounas syödään yleensä jossain rinneravintolassa. Suurimmassa osassa rinneravintoloista periaate on, että mahdollisimman paljon porukkaa ja mahdollisimman nopeasti läpi ruokailun. Mitään mielettömiä gourmet-elämyksiä ei siis ole tarjolla, mutta varsin maistuvaa ruokaa kuitenkin. Gulassikeitto on aika varma valinta minulla ja Johannalla ja lapsilla monta kertaa jotain linjalta kananugetit/nakit ja ranskalaiset tai spaghetti bolognese tai jotain vastaavaa.
Laskupäivän jälkeen sitten ”kotona” jotain välipalaa (monta kertaa iltapäivällä rinteessä menee jo vähän suklaata välipalaksi) ja illaksi tehdään yleensä ruoka itse täällä. Heidi on innostunut pariin otteeseen jo tekemään kasvisruokaa, josta hän on kiinnostunut. Kasviswokkia ja avokadopastaa on ainakin jo saatu nauttia. Kasvisruoka on kovasti pinnalla ja kyllähän sitä pitäisi vähän enemmän yrittää suosia. Heidi on tehnyt hyvän aloitteen meidän perheessä sinne suuntaan! Kalaa on tehty muutamia kertoja ja sitten myös ihan perinteistä makaroonilaatikkoa ja jauhelihaperunasoselaatikkoa ja toki myös pihvejä, kanaa, pitsaa yms.
Päivän kulku
Minä kun olen vähän vähäuninen, niin herään monesti jo viidenkin aikoihin ja olen täällä esimerkiksi kerennyt aamuisin sängyssä katsomaan Silta-sarjan neljännen tuotantokauden kun odottelen muiden heräämistä.
Siinä seitsemän, puoli kahdeksan aikoihin sitten noustaan kaikki ja aamupalalle ja muuten aamutoimille. Kamat kasaan ja autoon ja auto starttaa pihasta kohti illalla päätettyä keskusta ehkä puoli yhdekän aikoihin. Eka hissinousu siis noin yhdeksältä. Laskemista muutama tunti ja syömään lounasta yleensä vähän ennen kello 12, jolloin alkaa ruuhka kun kaikki ryntäävät syömään. Sitten taas muutama tunti laskemista ja ehkäpä joskus kolmen aikoihin takaisin kohti autoa ja siitä paikalliseen MPreissiin ruokaostoksille.
Sitten takaisin kämpille ja suihkut ja ehkä päivän kuvien tai videoiden katselua ja editointia tai muuten vaan lepäilyä ja somettamista ja sitä välipalaa. Sitten joskus viiden jälkeen ruuanlaittoon ja ruokailu kuuden, seitsemän aikoihin. Ruuan jälkeen seuraavan päivän sääennusteiden tutkailua ja mietintää että mitä tehdään ja minne mennään seuraavana päivänä.
Sen jälkeen ehkä vähän kortin peluuta, neljän tuppea on lapsille opetettu, myös Uno-kortit on, tai koneelta jonkun elokuvan tai sarjan (siis Simpsonien) katsomista (meillä ei ole täällä telkkaria ollenkaan) tai ehkä saksankielistä Monopolia hetken aikaa. Meillä on useammalla reissulla ollut jo tapana tehdä yhteinen Spotify soittolista johon kaikki voivat lisätä kappaleita ja sitä sitten kuunnellaan monesti iltaisin kun pelataan.
Vähän riippuen mihin aikaan päivällinen syötiin niin vielä erillistä iltapalaa jos siltä tuntuu ja itsellä varsinkin hyvinkin ennen kymmentä alkaa silmä luppasemaan ja aika usein jo kymmeneltä nukunkin, ei kai siis mikään ihme että herään sitten viideltä :). Toki päivittäin tulee ulkoilua varmaan keskimäärin ainakin 3-4 tuntia, niin väsyttäähän se.
Sitten jos lapsilla on koulupäivä, niin olen monesti käynyt omien kavereiden kanssa jonkun vähän erityisemmän mäen laskemassa ja silloin usein olen jo kahdeksan aikaan hissillä, jotta kerkeää aamusta ennen kuin keli lämpenee mäkiä jo laskemaan. Muutamia mäkiä on vielä kiikarissa jotka olisi mukava käydä, katsotaan nyt sitten miten aikataulut ja kelit osuvat kohdalleen.
Mitäs muuta?
Kirjoja ovat kaikki lukeneet aika paljon. Minulla taitaa nyt olla menossa viides kirja. Iltaisin käydään välillä kävelyllä ja venyttelyäkin tulee satunnaisesti harrastettua. Kerran on katsottu Aleksin kanssa Chicago Bullsin peli, kun semmoinen sattui sopivaan aikaan tulemaan ja kotoisesta ykkösdivarista olen myös pari Ynnin peliä netin välityksellä seurannut.
Johanna on nyt harmillisesti vähän sairastanut flunssaa ja ollut useamman päivän pois mäestä. Nyt kuitenkin tauti näyttäisi olevan menossa ohi ja kuumetta ei eilen eikä tänään ole ollut. Tänään pidettiin kaikki välipäivää ja käväistiin toista kertaa Innsbruckissa. Muuten ei olekaan kauempana käyty vaan pysytty ihan täällä Zillertalissa. Huomenna sitten ehkä taas koko porukalla mäkeen pitkästä aikaa.
Zillertal on laakso Innsbruckista kolmisenkymmentä kilometriä itään. Varmaan helpoin tapa saapua tänne on lentää Müncheniin ja siitä jatkaa joko julkisilla yhteyksillä Zillertaliin, taikka vuokrata auto ja saapua sillä. Münchenin lentokentältä matkaa tulee parisataa kilometriä. Myös Innsbruckiin voi toki lentää, mutta vaikkapa Finnairilla on sinne huomattavasti vähemmän vuoroja kuin Müncheniin, niin valinnanvapaus pienenee huomattavasti. Myös pakettimatkoja laakson eri keskuksiin on tottakai saatavilla. Silloin uskoisin, että lento on usein juuri Innsbruckiin josta on enää lyhyt siirtymä Zillertalin laaksoon.
Laakson pohjalla virtaa Ziller-joki, josta laakson nimi tulee. Laakso on aikalailla pohjoiseteläsuuntainen alkaen Inn-joen laaksosta, eli Inntalista ja päättyen Hintertuxin jäätiköllä reilun kolmen kilometrin korkeuteen. Laakson pohja on siellä 500-600 metriä merentason yläpuolella, joten ei ole ollenkaan sanottua, että laakson pohjalla asti olisi lunta. Nyt meidän täällä olon aikana on lumien kanssa ollut erittäin hyvä tilanne ja ensimmäisen viikon jälkeen laakson pohjakin on ollut lumipeitteinen koko ajan. Kun laakson pohjaa ajaa, voi vähemmän lumisena aikana tullakin mieleen, että eihän täällä ole edes lunta, missä täällä voi lasketella. Laakson pohjalta ei kuitenkaan näe itse keskuksia juurikaan. Zillertalin pohjalta nousevat vuoret peittävät näkymän itse keskuksiin, jotka ovat ensimmäisten mäkien takana piilossa. Ei siis syytä huoleen vaikkei laakson pohjalla lunta olisikaan, itse keskukset sijaitsevat lähes kilometrin korkeammalla.
Keskukset
Kun laakson pohjoispäästä lähdetään ajamaan tulee ensimmäisenä vastaan Fügenin / Spieljochin keskus, jonne vie Spieljochbahn. Fügenistä pääsee autolla tietä pitkin myös kauemmas vuorille Hochfügenin keskukseen. Fügenin jälkeen tulee Kaltenbach / Hochzillertal. Kaltenbachin kabiineilla pääsee siis ylemmäs Hochzillertaliin josta taas pääsee rinteitä pitkin tuonne Hochfügenin alueelle. Nämä keskukset sijaitsevat laakson länsipuolella. Kun jatketaan laaksoa pitkin etelään tulee Zillertalin itäreunalla vastaan Zillertal Arena, Zell am Zillerin kaupungissa. Zillertal Arena on alueista suurin, sisältäen Zellin, Gerlosin ja Königsleitenin alueet. Edelleen etelään jatkettaessa seuraavana tulee vastaan Mayrhofen ja Ahorn. Molempiin pääsee Mayrhofenin keskustasta kabiineilla, Mayrhofen länteen ja Ahorn itäisemmällä reunalla. Nämä ilmansuunnat ovat hyvinkin suuntaa antavia, ehkä helpompi olisi puhua vain laakson vasemmasta ja oikeasta reunasta, mutta mennään nyt näin. Mayrhofenin jälkeen tie lähtee nousemaan ylöspäin ja vastaan tulee Finkerbergin ja Eggalmin kabiinit. Molemmat alueet yhdistyvät rinteiden ja hissien kautta Mayrhofeniin. Vielä kun jatketaan nousua, niin lopulta vastaan tulee Hintertuxin jäätikkö, joka onkin auki sitten koko vuoden. Ylimmäisen hissin nostaessa aina 3250 metriin. Koko laakson mitta lienee jotain 30 ja 40 kilometrin väliltä. Mutta jos vaikka Hintertuxiin lähtee, niin aikaa on kuitenkin syytä varata, koska melkoista serpenttiinitietä sinne ajetaan. Samoin tuo Hochfügenin tie on varsin kiharaista ajeltavaa ja kovilla lumisateilla se voi olla poikkikin, vyöryjen tai vyöryriskin takia.
Spieljoch / Fügen
Tämä kohtuullisen pieni keskus tarjoaa varsinkin hyvää metsäoffaria sitä kaipaaville. Pilvisellä ja sateisella kelillä täältä voi löytää paremmin kontrasteja kun metsääkin on lähellä. Spieljochbahn kuljettaa ylös Fügenin kylästä. Parkkipaikat eivät tässä ole kauhean isot, mutta Zillertalissa on kyllä myös hyvin toimivat skibuss-yhteydet joten pakko ei ole omalla autolla liikkua. Spieljochbahn on aika uusi kabiini. En tiedä valmistumisvuotta, mutta veikkaisin, että ei se montaa vuotta tuommoisena ole tuossa ollut. Yläaseman tilat vaikuttavat vähän vielä rakenteilla olevilta. Ainakin siellä jotain johdonpätkää yms. vielä törrötti seinästä kun kävimme siinä kerran syömässä. Kenties miellyttävämpi ruokapaikka sijaitseekin väliaseman vieressä, perinteisempi majatalo, jossa ilmeisesti majoitustakin oli tarjolla. Kannattaa huomioida kuitenkin, että alas kylään vievä rinne ei kulje väliaseman kautta, vaan jos tuolla ravintolassa käy, niin siitä pitää mennä joko kabiinilla kylään taikka sitten takaisin ylös laskettelualueelle ja sieltä mahdollisesti rinnettä pitkin alas kylään.
Ekan viikon lumisade iski voimalla kun oltiin Spieljochissa käymässä eka kertaa.
Oikein hyvällä kelillä emme vielä ole päässeet noita metsäoffareita laskemaan, mutta sen verran niihin on tutustuttu, että mukavilta vaikuttavat kunhan keli vielä suosii kun sinne taas mennään. Kabiinin yläasemalta pääsee vielä ylöspäin ankkurihissillä tai sitten voi laskea alaspäin ja nousta tuolihissillä takaisin kabiinin yläaseman tasolle tai toisella tuolihissillä ihan huipulle, minne myös tuo aiemmin mainittu ankkurihissi vie. Kenties vähän hiljaisempi keskus kuin suuremmat keskukset täällä, mutta hyväprofiilinen pitkä mäki tulee kun tuolta huipulta laskee tuolihissille. Toki täytyy tässä ja muissakin keskusesittelyissä ottaa huomioon, että tämä kuukausi minkä olemme täällä olleet on ollut hiljaista aikaa täällä. Joulu/uusivuosisesonki on ohi ja hiihtolomat eivät ole vielä alkaneet, joten ruuhka-aikoina tilanne voi olla toinen.
Spieljochin metsäoffareilla. Taustalla Fügenin kylä.
Hochfügen
Hochfügenin alueeseen olemme kaikki tykästyneet. Tai ehkä pitäisi sanoa, että kokonaisuuteen johon kuuluvat sekä Hochfügen, että Hochzillertal. Joka tapauksessa Hochfügenissa on hyvää mäkeä ja hyvää offaria. Tuolla myös järjestetään Freeride World Tourin karsintakilpailusarjan osakilpailu Big Mountan Hochfügen, joka on itseasiassa ensi lauantaina 10.2. Kilpailu järjestetään heti laskettelualueen vieressä kohoavalla komean näköisellä Ostwandin seinällä. Tänä vuonna runsaiden lumisateiden jälkeen seinämän alaosaan on tullut melkoisia repeämiä kun lumi on heinikkopohjalla revennyt ja valunut joitakin metrejä alaspäin. Saa nähdä minkälaisia ongelmia tämä aiheuttaa itse kilpailulle.
Hochfügenin viimeiseltä hissiltä helposti saavutettavaa sivumaastoa.
Hochfügenin alueella on yksi kabiini ja muutamia tuolihissejä. Hisseiltä pääsee tosi helpolla harjanteen laskemisella mukaville offaripätkille ja myös rinteiden väleissä on aivan mukavia pätkiä joissa on helppo vaikka harjoitella pehmeän lumen käännöksiä. Toki laskijoita on sen verran, että kaikista helpoimmat paikat ovat nopeasti laskettu kumpareikolle. Tuota viimeiseltä hissiltä lähtevää harjannetta pitkin voi sitten jatkaa vaikka Gilfertille asti, josta onkin oikein hyvä lasku alas. Mutta mukana on syytä olla paikat tunteva opas joka osaa opastaa kallioiden ohitse. Tuonne Gilfertille kesti noin tunnin skinnata hissin yläasemalta (video laskusta löytyy @alanko.ulkoilee insta-tililtä). Hochfügenin parkkipaikalta lähtee myös suosittu Sonntagsköpflin randoreitti, jonka kävimme myös retkeilemässä. Tuo Sonntagsköpl, samoin kuin Gilfert, näkyvät mainiosti kabiinista kun katsoo noususuunnassa oikealle. Sonntagsköpfl on edessä ja sen tunnistaa runsaasta määrästä lumiaitoja huipun lähellä ja Gilfert on sen takana hieman korkeampana.
Kaltenbach / Hochzillertal
Hochfügenista kun lähtee poispäin, niin Zillertalin alueen toiseksi pisin lasku on nimenomaan Kaltenbachiin. En tiedä tarkkaa kilometrimäärää, mutta kun sen yhtä soittoa laskee, niin kyllä se jaloissa tuntuu. Kaltenbachista lähtee kaksi kabiinia vierekkäin ylös kohti laskettelualuetta. En osaa sanoa onko jompikumpi näistä kannattavampi, molempia olemme käyttäneet. Kaltenbachin parkkialueella on semmoinen erikoisuus kuin parkkihalli, joka varsinkin lumisateisella kelillä on aika kiva. Parkkialueet ovat muuten ilmaisia täällä kaikki. Ahornin parkkis on ainoa jossa pitää mennä puomin taakse ja ottaa lippu, kun se sijaitsee aivan Mayrhofenin keskustassa. Mutta tuon lipun hinnan saa kuitattua käytyään Ahornbahnilla yhden kierroksen ja lähtiessään menee parkkilipun ja hissilipun kanssa lipunmyyntiin, niin he tarkistavat, onko Ahornbahnia käytettyä ja kuittaavat sitten lipun maksetuksi. Muilla parkkiksilla vaan parkkeerataan sinne minne mahtuu. Takaisin Hochzillertaliin…
Kun kabiinilla on päässyt ylös aukeavat laskettelumaisemat. Hissejä on kohtuu paljon ja minulla on niistä monia vielä käymättä, kun yleensä olen siirtynyt vain muutaman hissin kautta kohti Hochfügenia. Yksi aamu lähdimme aikaisin liikenteeseen koko perheellä ja muu perhe jäi tutustumaan tarkemmin Hochzillertalin tarjontaan kun itse menin laskemaan yhden offarin Hochfügenin puolelle (niin sanotun videopeliseinän, video tuosta laskusta löytyy ainakin @alanko.ulkoilee insta-tililtä). Johanna ja lapset kehuivat, että oikein mukavia mäkiä oli tuollakin alueella. Kenties huomenna menemme siellä käymään uudestaan, jotta minäkin pääsen ne mäet tarkistamaan. Noin yleisesti ottaen minusta tuntuu, että eniten on punaisia rinteitä. Toki yleensä sitten löytyy ne siniset kiertotiet, mutta ei niinkään ihan vaan sinisiä rinteitä. Mustia rinteitä on myös jonkin verran, mutta monta kertaa ne ovat vaan haarautumia punaisista rinteistä eivätkä juuri muuten eroa punaisesta puolesta kuin, että siellä on vähemmän laskijoita. Niinpä yleensä olemme valinneet aina mustan rinteen jos rinne jossain haarautuu erikseen punaiseen ja mustaan versioon. Mustalla rinteellä saa laskea enemmän rauhassa.
Hochzillertalin alueella on myös mukavan näköisiä offaripätkiä, mutta nekin ovat niin helposti saavutettavissa, että ne on aika nopeasti laskettu puhki. Mieluummin on sitten mennyt niistä ohi kohti Hochfügenia ja sen offareita.
Zillertal Arena
Zillertal Arena on alueena valtavan kokoinen. Yksi päivä lähdimme aikaisin aamulla liikenteeseen, ensimmäinen hissinousu oli 8:34 ja lähdimme suoraan siirtymään kohti alueen toista reunaa ja söimme lounasta siellä noin 11:30, emmekä vielä olleet edes kauimmaisilla hisseillä. Laskimme siinä muutaman mäen ja lähdimme siirtymään takaisin ja autolla olimme noin 14:30 ja tosiaan emme juuri muuta tehneet kuin menimme alueen suunnilleen päästä päähän ja takaisin. Harmillisesti keli oli niin pilvinen, että aivan alueen toisessa reunassa emme nähneet juurikaan mitään, että missähän sitä käytiin 🙂 Tuolla suunnalla on myös Krimmlin vesiputoukset joka on erittäin suosittu nähtävyys. Noin 380 metrin kokonaispudotuksella ne ovatkin yhdet Euroopan suurimmista vesiputouksista.
Zellin kylästä lähtee jälleen kaksi kabiinia kohti laskettelualuetta. Paikallistiedon mukaan noususuuntaan katsottuna vasemmanpuoleinen on vähemmän ruuhkainen ja jos on siirtymässä kohti Gerlosin aluetta, niin se vie sen verran ylemmäs kuin oikean puoleinen, että välttyy pieneltä tasamaahiihtelyltä :). Zellin puolella on mukavia rinteitä, joita kuitenkin on tullut vähemmän laskettua kuin Gerlosin puolen rinteitä. Gerlosin puolelle ehkä aurinko paistaa mukavammin ja myös paremmat offarit löytyvät siltä puolelta. Kreutzjochin harjanteen Gerlosin puolella on yleensä parempi lumi kuin Zellin puolella. Kreutzjochin harjanteelle Gerlosista nostava hissi onkin perimätiedon mukaan Zillertalin kylmin hissi. Siihen puhaltaa vastainen tuuli yleensä ja tämä aiheuttaa myös sen, että lumi kerääntyy juuri tälle Gerlosin puolelle paremmin kuin Zellin puolelle. Kreutzjochin harjanteelta on monenlaisia offarivariaatioita (näistäkin löytyy instasta videoita @alanko.ulkoilee tililtä). Mutta kuten aikaisemminkin jo sanottu, paikat tunteva opas on syytä olla mukana. Kreutzjochin harjanteelta lähtee myös se Zillertalin pisin lasku. Tästä pääsee suoraan kylään käyttämättä hissejä. Tämänkin kun yhtäsoittoa laskee, niin varmasti alhaalla jaloissa tuntuu.
Gerlosin kylään pääsee laskemaan ja sinne pääsee myös autolla Zillertalista kun lähtee kohti Gerlospassia. Gerlosin kylä on jostain syystä erittäin suosittu hollantilaisten keskuudessa ja siellä monissa ravintoloissa ja hotelleissa he saavatkin äidinkielellään palvelua. Yhden hollantilaisen miehen kanssa kun hississä juteltiin, niin hän vaan kertoi, että näin se on aina ollut, että hollantilaiset tulevat sinne, hän ei tiennyt syytä.
Gerlosin puolelta kun laskee ihan viimeisen hissin ala-asemalle, niin pääsee nousemaan vastakkaiselle seinälle ja sen takaa aukeaa taas uusia maastoja. Sielläkin oli oikein mukavaa metsäoffaria ja kivoja rinteitä. Ja kun tuolta laski laakson pohjalle, niin oli silta tien yli ja taas aukesi uutta maastoa 🙂 Tuon pidemmälle ei enää silloin lähdetty tutkimaan, katsotaan nyt jos joku vähän kirkkaampi päivä lähdettäisiin vielä lisää tutkailemaan maastoja, tai katsomaan maisemia pidemmälle.
Todellin ski-in/ski-out mökkikylä Königsleitenissa. Rinne meni tuossa mökkialueen keskellä ja portaat mökeistä suoraan rinteeseen.
Mayrhofen
Mayrhofen lienee alueista se tunnetuin, Hintertuxin ohella. Itse olin vanhempieni kanssa viikon Mayrhofenissa 90-luvun alussa, mutta eipä siltä reissulta oikein muistikuvia ole, muuta kuin että puuteria saatiin joku päivä reilusti. Mayrhofen on myös lähin tästä meidän asunnoltamme tällä hetkellä, Horbergbahnin ala-asemalle ei ole kuin vähän reilu kilometri.
Mayrhofenin alueelle pääsee nousemaan kylästä useammalla eri kabiinilla. Meitä lähin on siis Horbergbahn, Mayrhofenin keskustasta lähteen Penkenbahn ja sitten vielä hieman kauempaa pääsee Finkenbergerbahnilla, taikka Eggalmbahnilla. Ja taitaapa vielä olla Rastkogelbahn yksi joka alueelle porukkaa kuskaa. Monesta suunnasta siis pääsee ylös ja sen jälkeen voi suunnistaa myös moneen suuntaan.
Horbergbahnilla ja Penkenbahnilla pääsee suunnilleen samoille paikoille ja tätä aluetta kutsutaan Penkenin alueeksi. Alueella on myös Itävallan jyrkimmäksi mainostettu rinne ”Harakiri”. Se on kohtuu lyhyt ja onhan se aivan jyrkkä, mutta itse suosittelen, jos jyrkkää rinnettä haluaa, lähtemään Schneekar hissillä toiselle toisen puoleiselle seinällä ja siitä hissin vieressä kulkeva musta rinne. On mittaa ja jyrkkyyttä ja profiilia ja taatusti mielestäni enemmän hauskuutta kuin Harakirin tykkilumiluikautuksessa. Harakirin puolella laaksoa on sitten taas lumisateen jälkeen oikein mukavaa metsää paljon saatavilla. Harakirin puoli on varjossa ja lumi säilyy näin parempana.
Harakiriä mainostetaan kovasti ja kylläpä se aikamoinen turistimagneetti näyttää olevan. Hissistä näkee monenlaista laskijaa siinä, sanoisinko jopa, että taitotasojensa ylärajoilla…
Kun Harakirin puolelta nousee harjanteen yli on vastassa Katzenmoos-hissi jonka mustan rinteen vieressä oli tosi hyvää ja helppoa treenimaastoa lumisateen jälkeen. Leveää kenttää johon mahtui koko perhe treenaamaan.
Aleksi Katzenmoosin puuterikentällä. Mahtuu tekemään vaikka isompaakin käännöstä.
Kun taas siirtyy Harakirin puolelle harjannetta pääsee laakson pohjalta 150 hegen kabiinilla ylös huipulle josta aukeaa Rastkogelin rinteet. Siellä on oikein mukavia ja leppoisia rinteitä laskettavaksi. Aurinko paistaa mukavasti ja rinneravintoloissa riittää porukkaa.
Rastkogelin puolelta pääsee siirtymäreittiä vielä Eggalmin puolelle joka on vaikuttanut olevan hieman hiljaisempi puoli. Hyviä rinteitä sieltäkin löytyi, mutta tosiaan vähemmän porukkaa. Tuo Eggalm onkin sitten jo aika kaukana, eli kannattaa pitää huoli, että on ajoissa kabiinilla joka vie takaisin Rastkogelin puolelle, jotta kerkeää vielä ne muutamat hissinousut jotka vaaditaan, että pääsee taas laskemaan Route 66:tta pitkin takaisin Penkenin alueelle ja sieltä kabiinilla takaisin kylään. Jonkinlainen laskureitti kylään on myös merkattu, mutta eipä ole sitä vielä kertaakaan laskettu. Se ei ole lumetettu reitti niinkuin nuo muut kylään tulevat rinteet.
Rastkogelin alueen rinnettä
Ahorn
Ahorn on selkeästi pienempi ja ”helpompi” keskus kuin nämä muut. Ylhäällä on tosi leppoisia ja loivia rinteitä, mutta kyllä sieltä myös ihan mukava punainen rinne löytyi.
Heidi Ahornissa rinteen reunoilla.
Ahornilta on myös hienot näkymät läheiselle Ahornspitzelle, sekä sieltä kylään tulevan rinteen varrelta on hieno näkymä Mayrhofenin yli koko Zillertalin laaksoon.
Näkymä yli Mayrhofenin
Hintertux
Hintertuxiin pitääkin sitten ajella jo hieman kauemman aikaa, mutta kyllä se kannattaa. Tosi hyvät rinteet, jotka meidän tähän mennessä ainoalla käyntikerralla, olivat aivan priimakunnossa. Tuolla noustaan sitten yli kolmeen kilometriin, joten kannattaa myös varautua, että saattaa olla kylmempää kuin muissa keskuksissa. Myös täältä löytyy monia hyviä offareita, mutta niihin en vielä itse ole päässyt tutustumaan. Rinteiden ulkopuolelle kun siirtyy, niin täytyy myös tietää mitä on tekemässä, sillä silloin liikutaan jäätiköllä jossa on railoja. Ylin yläasema on 3250 metrissä ja siellä näköalatasanteelta on hienot näkymät joka suuntaan. Varsinkin vieressä, lähes 3500 metriin, kohoava Olperer on massiivisen näköinen ja sen edessä on hyvä ottaa muutamat ryhmäkuvat.
Hintertuxin rinteitä
Tässäpä yleiskatsaus Zillertalin keskuksiin. Toivottavasti joku näistä löytää vinkkejä omaa reissuaan varten ja jos kysyttävää tulee, niin siitä vaan kommentoimaan ja kysymään!
