Peuramaa auringon paisteessa
hiihtokoulu, Lapset, Oppiminen, Peuramaa, Ratalaskukoulu, Soveltava alppihiihto, Werneri

Millainen on paras tunti?

Julkaistu: 26.2.2016

Monesti kysellään millainen on hiihdonopettajan unelmatunti tai unelmatyöpäivä?
• Tietysti ihana työpäivä on sellainen, ettei ole kylmä eli reilua -25C pakkasta. Vaikkakin olisi kerrospukeutunut, niin silti saattaa olla 6-9 tunnin ulkona olemisen jälkeen sisäinen kylmyys. Auringon paiste on aina plussaa. Lunta on paljon, sekä rinteet ovat hyvässä kunnossa. Yllättävän paljon ulkoilmatyössä sää vaikuttaa omaan mielialaan, ja erityisesti asiakkaiden viihtyvyyteen.
• Tärkeintä on se, että asiakas oppii tavalla tai toisella. Pystyy tarjoamaan omalla ammattitaidollaan asiakkaalle elämyksiä ja erityisesti kokemuksia lajista sekä nautintoja.
• Saada asiakas tulemaan uudestaan tunnille, taikka nähdä asiakas rinteessä. Mukavaahan on, jos asiakas tulee vielä jälkikäteen kiittämään tunnista, sekä antaa palautetta kuinka on kehittynyt annetuilla opeilla.

Tässä on muutamia esimerkkejä mukavista tunneista ja iloisista kokemuksista oppilaiden kanssa rinteessä, mistä on jäänyt itselleni hyvä tunne ja mieli.

Räntäsateisena tammikuun pimeänä iltana tuli perhe (isä, äiti ja lapset 6v ja 8v) Peuramaalle rinteeseen. Perhe kertoi, että halusivat löytää itsellensä koko perheen talvisen harrastuksen. Ajattelivat kokeilla voisiko laskettelu olla sellainen? Lapset olivat innokkaita ja vanhemmat taas vähän ennakoivia, kun aloitimme lasketteluun tutustumisen ensin yhdellä suksella tasamaalla potkutellessa. Käytyämme perusasioita läpi ja päästyämme mattohissille, perheen isä sanoi, että tämä taitaa olla heidän yhteinen juttunsa. Toinen lapsista ja perheen isä oivalsivat laskettelun nopeasti, oman jääkiekkotaustansa takia. Äiti oli varovaisempi, mutta hyvin kiinnostunut tekniikasta ja lapsista nuorempi taas rakastui vähän liikaakin vauhtiin. Lopputuloksena oli se, että tunnin jälkeen perhe jäi vielä rinteeseen harjoittelemaan keskenään. Parin viikon kuluttua perhe tuli uudestaan tunnille ja nyt kaikilla oli omat välineet. Koko perheellä kiisi uudet kypärät päässä ja lapsilla oli vuokraamosta ostetut vähän käytetyt välineet ja vanhemmilla taas aivan uudet välineet urheiluliikkeestä. Perhe kaipasi vähän lisää opastusta isommassa rinteessä ja ankkurihississä. Pieniä vinkkejä ja oppeja jaettiin kaikille perheenjäsenille taitotasojen mukaan. Seuraavana talvena lapset tulivat ratalaskukouluun ja vanhemmat olivat aina rinteessä samaan aikaan, kun lapset treenasivat. Toisen laskukauden lopussa perheen isä tuli kiittämään positiivisesta innostuksesta lajiin, josta todellakin oli kahden talven aikana tullut perheen yhteinen liikunta- ja ulkoilumuoto, josta koko perhe nautti. Edelleenkin perhe tervehtii lähes viikoittain rinteessä ja kertoo aina kuulumisiaan ja matkasuunnitelmiaan.

Mainos, sisältö jatkuu alla
Mainos, sisältö jatkuu alla

Piruetteja

Ylläksellä tuli rinteeseen sairauden myötä näkönsä menettänyt mies. 9 vuotta aikaisemmin miehen harrastuksiin oli kuulunut laskettelu. Tottuminen sokeutumiseen ja vain 10 % näkemiseen toisella silmällä oli pitänyt poissa rinteestä nämä vuodet. Ensimmäisenä päivänä aloitimme Perherinteessä aisan kanssa laskemisella. Laskutaito palautui todella nopeasti. Seuraavana päivänä muutimme laskemista niin, että laskin edellä ja oppilas perässä lähi- ja kuuloetäisyydellä. Kolmantena päivänä pääsimme jo Jokeri-rinteelle laskemaan. Oppilaan onnistuminen ja kyky omaksua laskeminen uudella tavalla olivat upea kokemus meille molemmille. Mies pääsi takaisin rakastamansa lajin pariin, lopulta vain pienellä avustuksella ja kannustuksella. Loppuviikosta näin oppilaan laskevan veljensä kanssa rinteessä. Oppilas oli vielä jättänyt erityiskiitoksen hiihtokoulun ilmoittautumispisteeseen viikon jälkeen, jossa kertoi tilanneensa jo kypäräpuhelimet itsellensä ja veljelleen, jotta veli pystyi toimimaan oppaana ja edessä laskijana hänelle.

Näkövammainen Ylläksellä

Ylläksellä minulle oli varattuna 6 vuotias Latvialainen poika neljäksi aamupäiväksi. Pojan isoisä osasi hyvää englantia ja kysyi olisiko hän meidän tulkkina? Ensimmäisen 10 minuutin jälkeen meillä synkkasi pojan kanssa ja päätimme olla vain kaksisteen. Aloitimme nollasta ilman yhteistä kieltä laskettelun opettelun. Päivä päivältä edistyimme ja samalla kävimme tutustumassa moottorikelkkoihin, nuotioihin ja näimme poroja, kävimme aaltoladuilla, miniparkissa jne. Poika jäi aina tuntien päätteeksi harjoittelemaan vanhempiensa kanssa, jotka olivat myös vasta-alkajia. Viimeisenä päivänä poika toi minulle ison suklaakonvehdin ja kortin, mihin olivat vanhemmat kirjoittaneet, että ”Kiitos hiihtokoulusta”. Isoisä tulkkasi vielä tämän kiitoksen, sillä poika oli pitänyt samat tunnit vanhemmilleen aina päivän päätteeksi eli samat asiat mitä me olimme tehneet, poika opetti ne vanhemmilleen. Yhdessä kohtaan oli vain tullut pieni pulma, kun ne porot eivät olleet siinä kohtaa kuin me olimme ne aikaisemmin nähneet kertoi isoisä.

Peuramaalla yksityistunnilleni tuli hiljainen 5 vuotias tyttö, joka tummilla silmillään katseli rinnettä ja vastasi varovasti esittämiini kysymyksiin yhdellä sanalla tai nyökkäyksellä. Tyttö kävi muutaman kerran yksityistunnilla ja oppi hienosti laskemaan. Leikkimällä, ilman ylimääräisiä puheita, tyttö oppi laskemaan. Myöhemmin näin tytön käyvän laskettelemassa isänsä kanssa, joka kerta tyttö tervehti ja vilkutti ujosti. Vuodet kuluivat ja tyttö tuli uudestaan tunnilleni nyt lumilaudan kanssa. Ensimmäisenä tyttö sanoi, että mä tulin nyt uudestaan ja haluan oppia lautailemaan, kun sä olit niin kiva.

Pallo lentää

Vanhemmat toivat 5 vuotiaan tytön tunnille ja kertoivat, että olivat yrittäneet opettaa tytön laskemaan jo kaksi talvea. Tyttö ei vieläkään osannut aurata eikä kuulemma kuunnellut heitä. Vanhemmat olivat ”vähän tuskastuneita”, sillä lomamatka isompiin rinteisiin oli jo varattuna kuukauden päästä. Aloitimme ihan alusta ja juttelimme kaikkia ”Frozen” – prinsessajuttuja. Leikimme ja touhusimme lastenrinteessä. Ensimmäisellä kerralla oppiminen edistyi, mutta ei ihan vanhempien toivomalla nopeudella. Tyttö kuitenkin tuli vielä toisen kerran ja silloin oppimista yhtäkkiä alkoi tapahtumaan. Tyttö oli säteilevä ja iloinen, kuitenkaan emme vieläkään päässeet tuolloin pois lastenrinteestä, ja vanhemmilla oli jo vähän epätoivo ja tavallaan kyseenalaistivat opetusmetodejani. Viikkoja kului, ja tyttö ilmestyi vielä kolmannen kerran tunnilleni. Hitaasti edistyimme ja lopulta olimme isossa mäessä. Tunnin päätteeksi tyttö veti taskustaan pienen piirustuksen, jossa oli prinsessa laskettelemassa.

LumiWerneri kurssilla oli kymmenen pientä vasta-alkajaa ja meitä opettajia oli kaksi. Kurssilta erottui kokonsa puolesta jo pieni tyttö, joka oli erittäin reipas, mutta oppiminen ei tapahtunut yhtä nopeasti kuin kurssitovereillaan. Tyttö kovasti kuitenkin yritti, ja jokaisen pienenkin onnistumisen tyttö kruunasi fantastisella hymyllään. Tyttö tarvitsi toki paljon toisen opettajan apua pysyäkseen kurssilla opetuksen tahdissa. Tytön äiti kysyi toisen kurssipäivän jälkeen meiltä, pitäisikö tytön lopettaa kurssi? Vastasimme ettei tarvitse, ja pyrimme vakuuttamaan äidin että tyttö vielä oppisi, joten kurssia kannatti jatkaa. Kurssin viimeisenä päivänä tyttö oivalsi ja oppi. Tyttö oli yhtä auringon paistetta. Nykyään tyttö laskee usein rinteessä äitinsä kanssa ja ohi laskiessaan hymyilee ja vilkuttaa kovasti.

Lumisateessa Peuramaalla

Tärkeintä on se, että pääsee innostamaan oppilasta ja näkemään, että oppilas nauttii opetuksesta ja oppii. Monesti tunnilla opettajan täytyy vain olla rauhallinen, kuunteleva ja edettävä juuri siinä vauhdissa kuin oppilaalle on sopivaa.

Tavallaan kliseehan ”unelmatunnista” on päästä hyvän laskijan kanssa aurinkoisena päivänä laskemaan. Vielä plussaa on, että rinteissä on edellisenä yönä satanut uusi lumi ja pääsemme piirtämään ne ensimmäiset ”jäljet” rinteeseen.Talvinen auringonpaiste Peuramaalla

Kommentoi blogikirjoitusta

Jätä omat kommenttisi: Kommentoi nimimerkillä tai Kirjaudu sisään.
Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *