Suomi -tunnelmaa Turkkilaisten kanssa

Julkaistu: 31.8.2018

Toukokuussa 2018 osallistuin AFS Intercultural Programs Eva-vaihtoon Turkissa. Nyt oli taas meidän vuoro emännöidä viidelle Izmiristä Turkista tulevalle rouvalle Suomea. Eva-vaihto on AFS vaihto-oppilasjärjestön vapaaehtoisten naisten (isäntäperheen äitien, tukihenkilöiden) mahdollisuus osallistua kansainvälisiin vaihtoihin. Viikko vietetään kummassakin maassa ja tutustutaan kulttuuriin, ruokaan, tapoihin, elämään, ilmastoon sekä ihmisiin. Itselleni tämä oli kuudes kerta toimia emäntänä tallaisissa vaihdossa. Tämän takia olimmekin jo oppineet omat rutiinimme ja tapamme toimia emäntinä. Ohjelman runkokin oli aika vakiotu. Toki Suomeen tulevat Eva-vaihdon rouvat saavat esittää toiveita, mitä haluavat erityisesti nähdä tai kokea. Jokaisella ryhmällä on aina omia intressejä ja toiveitaan. Tukkilaisrouvilla oli mm. toiveena päästä vierailemaan mm. kouluun, AFS -toimistolle ja Porvooseen sekä Tallinnaan.

Ensimmäinen kosketus Eurooppaan Turkin rouville tuli saapuessa Schengen alueen rajalle Helsinki – Vantaan lentokentällä. Kolmella rouvalla oli kerta kutsuviisumi Schengen alueelle ja kahdella rouvalla taas ns. ”valtion passi”, jolla pääsi liikkumaan mm. Eurooppaan ilman viisumia. Nämä rouvat joko itse työskentelivät valtiolle tai heidän miehensä. Nämä rouvat taas, joilla oli kutsuviisumi joutuivat ns. ”keskusteluun” rajavartioiden kanssa; Miksi tulevat? Mitä tekevät? Kuka maksaa ylläpidon ym.? Me taas odotimme kiltisti tuloaulassa heidän tuloaan kaksi tuntia ja vielä kun kone oli reilun puoli tuntia myöhässä meni meidän ohjelma vähän uusiksi. Ehdimme kuitenkin ensimmäiseen sovittuun ohjelmaamme Helsingin pääkirjastoon Pasilaan. Alun perin meidän piti vierailla Tikkurilan kirjastossa, mutta Vantaan kaupunki olikin muuttanut kaikki kirjastoesittelyt maksullisiksi  ryhmille (250€). Suomalaiset kirjastot eivät ole vain kirjojen lainaamiseen tarkoitettuja paikkoja kuten Turkissa, vaan meiltä löytyy monipuoliset palvelut. Tutustuimme; vapaassa käytössä oleviin tietokoneisiin ja ompelukoneisiin, monikulttuuriseen kirjavalikoimaan (yli 90 kielellä olevia kirjoja), lasten satuhetkiin, maahanmuuttajien Suomi -kahvila toimintaan, erilaisiin lainauspalveluihin (kotiinkuljetus), äänitteiden, pelien, lehtien lainaamiseen. Kirjastossa saattoi viettää aikaa pelaamalla pelejä, tekemällä palapelejä, opiskelemalla ja tietysti lukemalla ja kuuntelemalla. Aineistojen palautusautomaati oli vähän erilainen, koska Suomessa ei desinfioida kirjoja, jotka tulevat palautukseen, ainoastaan tarkistetaan niiden kunto.

 

 

 

 

 

Jokaiselle illalle olimme varanneet illallisen, jonkun meidän emäntien kotona. Samalla meillä oli mahdollisuus tutustua meidän koteihin ja suomalaiseen ruokaan. Ensimmäisenä iltana meillä oli yllätyksiä; joimme simaa, meille esiintyi yhden rouvan ystävä pariskunta viululla ja kitaralla soittaen suomalaisia sävelmiä, me emännät olimme pukeutuneet kansallispukuihin ja kävihän se joulupukkikin paikan päällä tuoden tuliaislahjat (käsin huovitetut ruusurintaneulat) rouville. Ruuaksi nautimme kesäkeittoa, savustettua lohta, uusien perunoiden ja sienisalaatin sekä salaatin kera ja jälkiruokana oli mämmiä. Illalla vielä vierailimme Pyhän Laurin kirkossa ja hautausmaalla. Ilta olisi siis täynnä ohjelmaa, vielä kun vieraitamme painoi matkaväsymys, kun olivat lähtenee keskellä yötä Izmiristä, joko bussilla tai lentokoneella kohti Istanbulia.

 

 

 

 

 

Hyvin nukutun yön jälkeen. Vierailimme AFS:n toimistolla Helsingin keskustassa aamuteen merkeissä. Toimistolla keskusteltiin paljon lähinnä kuinka vapaaehtoiset auttavat AFS:n vaihto-oppilaita Suomessa ja Suomesta lähteviä vaihto-oppilaita. Millainen rooli on vapaaehtoisilla ja yhdysopettajilla Suomessa. Vierailun jälkeen suuntasimme kohti Porvoota. Porvoossa kävelimme ympäri vanhaa kaupunkia, kuuntelimme lyhyen opastuksen Porvoon Tuomiokirkossa, söimme hyvää lounasta Hanna-Mariassa, maistelimme suklaata Brunbergilla. Päiväteet joimme joen varressa Runebergin torttujen kera. Lopulta vielä otimme useita kuvia Suomen kansallismaisemasta vanhan Porvoon ranta-aitoista.

 

 

 

 

 

Illaksi suunnistimme Kotkan Prisman kautta Haminaan mökille saunomaan ja uimaan järvessä. Tässä kohtaa törmäsimme suomalaisiin tapoihin. Kerroimme meidän saunakulttuurista ja tavoista saunoa alasti, varsinkin saman sukupuolen kanssa tai perhe tai ystäväpiirissä.  Alastomuus, joka on meille normaalia ei välttämättä ole kovinkaan monelle normaalia, edes saman sukupuolen kanssa. Päädyimme päätökseen, että kaikki saunovat ja uivat sekä kylpevät paljussa uimapuvuissa. Seuraavaksi oli muutettava uskomuksia, että saunasta tai puhtaassa järvessä uimisesta ei sairastu. Myöskään lihavuus tai verenpaine eivät ole este saunomiselle.  Lopulta kaikki Turkin rouvat olivat saunassa, uimassa järvessä ja istuivat paljussa lonkero kädessä. Lonkerosta tulikin viikon ”hittituote”, jota he veivät puolisoilleen ja aikuisille lapsilleen kotiin tuliaisena. Pitkän keskustelun jälkeen turkkilaisille alkoi avautua sanonta: ”We come the forest and we live from the forest”. Mökkielämä voi olla hyvinkin alkeellista ja ihmiset rentoutuvat, ilman sähköjä tai juoksevaa vettä. Tällä mökillä meillä oli kyllä kaikki mukavuudet. Illalla jokainen sai tehdä omanlaiset pitsat, jotka paistettiin saunaterassin pitsauunissa. Yön pikkutunneille asti vieraamme istuivat laiturilla ja vain nauttivat elämästä.

Aamupala luonnon rauhassa järvinäkymällä oli upea kokemus. Aamupalalla oli uunissa tehtyä riisi- ja ohrapuuroa sekä ruisleipää sekä juustoja. Varsinkin hapankorput ja näkkileivät maistuivat sekä meidän erilaiset juustot. Päivän seikkailut aloitimme Haminan torilta tutustuen meidän vihannes- ja marjatarjontaamme. Herneenpalot sellaisenaan olivat uusi tuttavuus (voi syödä raakana) kuten keltaiset tomaatit sekä raparperi, meidän sienet ja marjat. Aloitimme opastetun kävelykierroksemme Haminan lipputornista ja lippu näyttelystä, mitä kaikkia lippuja olikaan liehunut Haminan Lipputornin salossa. Samalla pääsimme tutustumaan paremmin Suomen historiaan ja meitä hallinneisiin Ruotsiin ja Venäjään. Kävimme myös mielenkiintoisen keskustelun, miten Suomella voi olla kaksi virallisesta kieltä suomi ja ruotsi? Mikä merkitys kielillä on yhteiskunnassa, historiassa ja eri perheissä? Kiersimme upean Haminan ympyrän mallisen keskustan alueen ja vierailimme kauniiden vanhojen puutalojen sisäpihoilla sekä Bastionissa. Oppaamme oli kerrassaan loistava.

 

 

 

 

 

Aurinko paistoi ja jatkoimme matkaa Langinkosken keisarilliselle kalastusmajalle. Olimme varanneet opastetun kierroksen ja saimme hyvän kuvan kalastusmajan toiminnasta sekä keisarin aikaisista vierailuista Langinkoskella. Söimme picnic lounasta kosken kohistessa vieressä. Kerrassaan mainio paikka vierailla, meistäkin vain yksi oli ollut aikaisemmin siellä.

 

 

 

 

 

Kun kerran olimme Kotkan lähellä kävimme vielä kävelemässä ihanassa auringon paisteessa Sapokan Vesipuiston ympäri ennen kotimatkaa. Varsinkin vesiputouksen ylätasanteella ollut kivinäyttely ihastutti vieraitamme. Kuinka kauniita onkaan suomalaiset kivilajit. Ilta olikin varattu emäntä rouvan perheen parissa olemiseen. Pari rouvaa vietiin Helsingin edustalle purjehtimaan ja syömään hernekeittoa. Pari rouvaa pääsi vierailemaan yhden rouvan työpaikalle ja lähimetsään ihmettelemään vihreyttä. Yksi rouvista kävi AFS:n isäntäperheinfossa omasta pyynnöstään ja illasti Sellossa.

 

 

 

 

 

Neljäs päivä kuluikin jälleen kerran mukavan lämpöisessä säässä. Ostelimme  Helsingin Vanhasta kauppahallista ja kauppatorilta eväitä picinille Suomenlinnaan. Päästyämme lautalla Suomenlinnaan turkkilaiset meinasivat kääntyä takaisin luettuaan infotaulusta, että Suomenlinnassa toimii avovankila. Kerroimme suomalaisesta vankilajärjestelmästä sen minkä tiesimme ja lopulta päädyimme yhteistuumin asiaan, että Suomen vankilaolot taitavat olla vähän erilaiset kuin Turkissa. Näin saatoimme jatkaa tutustumista Suomenlinnaan muiden turistien kanssa. Kävimme Suomenlinnan museossa katsomassa Suomenlinnasta kertovan filmin ja vilkuilimme nopeasti näyttelyn. Picnic paikaksi valitsimme ulkokalliot, mahtavalla näkymällä Suomenlahdelle. Tunnelma oli erittäin hilpeä syötyämme erilaisia kaloja, poroa, rieskaa, saaristolaisleipää, vihanneksia, marjoja, pullaa jne sekä nautimme valkoviiniä ja teetä. Samalla keskustelimme suomalaisten tavoista viettää vapaa-aikaa ystävien kanssa sekä kuinka moni saattaa asua yksin ja nauttia siitä sekä milloin nuoret oikein muuttavat kotoa pois.

 

 

 

 

 

Kierrettyämme Suomenlinnan linnoitusta palasimme lautalla Kauppatorille, josta kävelimme Designmuseolla opastetulle kierrokselle. Kävelyn aikana vieraamme tutkivat ravintoloiden ruokalistoja ja olivat ”pyörtyä” hinnoista. Designmuseolla opastus alkoi äitiyspakkauksesta ja kuinka suomalainen design on vaikuttanut suomalaiseen yhteiskuntaan ja elämään. Äitiyspakkaus oli jo sinällään ihmetyksen asia, koska sen saa kaikki uudet vauvat, vanhempien tulotasosta tai koulutuksesta riippumatta. Museossa olleet Nokia kännykät tai Angry Birds -pelit olivat suomalaista designiä kuten Prinsessa Leian koru Star Warsista. Lopuksi katselimme Timo Sarpanevan taidonnäytteitä ja kerroimme mitä kaikkia lasiesineitä meillä on kotonamme hänen tuotannostaan. Lopuksi otimme ne pakolliset kuvat pallotuolissa, kunnes matkasimme Kiloon Espooseen illalliselle raitiovaunulla ja paikallisjunalla. Illan emäntä oli Lapista kotoisin ja ruokana oli sienikeittiö, poronkäristystä puikulaperunamuusilla sekä leipäjuustoa lakkojen kera ja ruokahan maistui.

 

 

 

 

 

Viidentenä aamuna oli vuorossa kouluvierailu Myllypuron kouluun. Turkkilaiset olivat lukeneet Suomen loistavista Pisa -tuloksista, joten konkreettinen vierailu kouluun oli siis paikallaan. Ensimmäiseksi kävimme läpi meidän koulutusjärjestelmän esikoulusta aina yliopistoihin asti. Tämän koulutusjärjestelmän selkeyttäminen ja monimuotoisuus sai vieraamme vasta ymmärtämään mikä on suomalaisen peruskoulun merkitys. Tarjota samantasoista opetusta oppilaille heidän tulotasostaan tai taustoistaan riippumattomista asioista. Perehdyimme myös maahanmuuttajien koulutukseen ja kuinka nopeasti haluamme maahanmuuttajaoppilaat osaksi suomalaista peruskoulujärjestelmää. Vaikeita asioita oli ymmärtää, että meillä voi tulla ns. ”työläisperheestä” ja opiskella keskiasteen kautta ilman lukio-opintoja esim. opettajaksi tai vastaavasti tohtorien lapsesta voi tulla sähkömies. Putkimies voi tienata huomattavasti enemmän kuin taas kirjastonhoitaja, jolla on yliopisto-opinnot takanaan. Viimeistään tässä vaiheessa tuli paljon lisäkysymyksiä vierailun jälkeen meille Skandinaavisesta yhteiskunnasta ja mihinkä luokkaan oikein me kuuluimme? Kouluvierailulla varsinkin kotitalousluokka herätti kiinnostusta ja erityisesti kotitalouden pakollinen opiskelu 7 luokalla, niin tytöille kuin pojille. Vieraamme olisivat mielellään lähettäneet miehensä ja poikansa meidän kotitaloustunneille. Käsitöiden ja puutöiden opiskelut tytöillä ja pojilla saivat kannatusta vierailtamme. Keskustelua herätti myös kielikylpyluokat ja monen kielen opiskelu. Nykyisin Helsingissä jo ensimmäisestä luokasta lähtien on vierasta kieltä. Wilma -järjestelmän monipuolisuus loi toiveita vieraissamme, ehkä heilläkin joskus olisi vastaava järjestelmä? Lopuksi söimme maittavan lounaan koulun ruokalassa. Vieraamme totesivat, että koulun opettajien ystävällisyys ja ammattitaito oli huippuluokkaa.

 

 

 

 

 

Monikulttuurinen itäinen Helsinki hiukan yllätti vieraamme, kun saimme odotella ”hetken aikaa” metroa Myllypuron asemalla. Syynä, että vaihteeksi metrossa oli jotakin sähkövikoja.  Loppupäivä menikin Helsinkiin tutustuessa turistin silmin. Senaatintori ympäristöineen, Helsingin tuomiokirkko, joka yllätti yksinkertaisuudellaan. Uspenskin katedraali taas oli täysin vastakohta kultaisine koristeineen. Hyppäsimme Hop-On Hop-Off -bussiin kiertoajelulle. Meille suomenkielisille opastus suomeksi oli pettymys, kuinka tylsästi ja värittömästi Helsingin historiaa ja eri paikoista kerrottiinkaan. Vieraillemme kierros oli oikein mukava ja varsinkin käynti Temppeliaukion kirkossa, joka heidän mielestään muistutti konserttisalia kirkon sijaan.


Illallista söimme Vaasankadulla Kalliossa yhden rouviemme kodissa. Vaasankatu olikin erilainen nähtävyys ja kosketus toiseenlaiseen Helsinkiin Esplanadin jälkeen. Street foodia urbaaniin Kallion tyyliin, striptease ja seksi kauppoja, ääniä, tuoksuja ja juoksihan siinä rottakin kadun yli. Illallinen hirvipaistin äärellä kirvoitti keskusteluun Suomessa asuviin ulkomaalaisiin, eri kaupungin osiin, turvallisuuteen, huumeongelmiin, sateenkaariperheisiin, työttömyyteen ja naisen asemaan. Asioihin, jotka saattoivat olla vähän eritavalla Suomessa kuin Turkissa. Sekä tapoihin kuinka näistä asioista ylipäätänsä voidaan ja pystytään puhumaan.

Viimeinen yhteinen päivä alkoikin kukonlaulun aikaan Länsisatamasta, josta lähdimme Tallinkin klo 7.30 lähtevällä M/S Starilla kohti Tallinnaan. Tässä vaiheessa alkoi vieraillemme viimeistään selvitä Helsingin ja Tallinnan kaupunkien läheisyys, rahtiliikenteen ja matkailun suuruus. Laivan aamiaisella tuli vieraillemme pienoinen pettymys, joita oli jo aikaisemminkin viikon aikana tullut aika ajoin eli tee. Aamiaisella ei ollutkaan mustaa teetä tarjolla. Yritimme selvittää asiaa, että tämä on reittiliikenteessä oleva laiva, jossa on lähinnä eestiläiseen ja suomalaiseen makuun suunniteltu aamiainen. Kummallekaan kansakunnalle mustatee ei ole se ”must” juttu. Makuteet ja vihreätee ovat enemmän teen juojien suosiossa sekä teehen voi laittaa hunajaa tai maitoa. Matkailu avartaa ja se pitää vaan ottaa positiivisena ja opettavana kokemuksena. Toki ymmärsimme viikon olleen rankka ja pienistä asioista tuli ”koti-ikävän tunnetta” tai kun kaikki ei vain toimi nk. kotona. Itselleni on vaihto-oppilasvuodestani Australiassa jäänyt erityisesti mieleen lause: ”It is not right, it is not wrong, it is just different!”. Tätä lausetta olen yrittänyt mukailla monesti omassa elämässäni, niin matkustellessa kuin vieraiden kanssa.

Tallinnassa hyppäsimme taksiin ja matkasimme vastikään remontoituun Maarjamäe palatsiin, jossa on Eestin historian museo. Oppaamme kertoi inspiroivasti ja lennokkaasti meille 1,5 h ajan Maarjamäen palatsin historiaa sekä Viron itsenäisyyden 100 vuotisen juhlavuoden näyttelystä. Eestin historia on hyvin värikäs ja kaikkiin asioita ei ehkä ollut helppoa ymmärtää, varsinkaan Neuvostoliiton aikakautta, jos ei ollut aikaisemmin  perehtynyt Baltian historiaan. Museokierroksen jälkeen meille sateli useita kysymyksiä Eestin nykypäivästä kävellessämme Laululavan kautta Kadriorgin puiston läpi raitiovaunulle, jolla matkasimme Balti Jaama Turgille. Kalev -suklaata ainakin tarttui vierailemme mukaan, koska heidän ystävänsä olivat kehuneet sitä. Lounaan jälkeen loppuretki menikin vanhaa kaupunkia ihmetellessä.

 

 

 

 

 

Laivamatkalla takaisinpäin söimme seisovassapöydässä ja keskustelimme vaihdoistamme. Mitä kaikkea olimme kokeet ja oppineet? Turkkilaisia oli pelottanut Suomen lämpötilat, kuinka selvitä kylmyydessä? Onneksi elokuinen viikko oli lämmin ja t-paita keliä oli päivisin. Iltaisin toki ulkona syödessämme sai laittaa jo vilttiä hartioille. Suomalaiset kodit olivat vähän erilaisia, saunoineen. Turkkilaiset olivat paljon oppineet meidän organisointitavoista, asioiden koordinoimisesta ja sen mikä oli sovittu, sitä ei tarvinnut vahvistaa ”10 kertaa” ennakkoon. Moderni Skandinaavinen yksikertaisuus ja kauneus herätti positiivisuutta. Vihreys, järvimaisemat ja hiljaisuus, jopa kaupungissa sai ihailua. Toki tupakointikiellot sekä jäykkä suhtautuminen kotioloissa tai ravintoloissa tupakointiin vähän ihmetytti. Kaikkien asioiden kierrättäminen ja pullojen pantillisuus olivat uusia asioita. Olimme varotelleet Suomen kalleudesta ja sitähän tämä erityisesti oli vieraillemme Turkin liiran huonon kurssin takia.

Kaikki loppuu aikanaan, niin tämäkin Eva-vaihto loppui. 7. aamupäivällä saattelimme vieraamme takaisin lentokentälle ja kohti Turkkia!


Kansallispuvut Antrean, Lavansaari, Pohjois Pohjanmaa, Tervola, Häme.

Kommentoi

Istanbulissa ja Izmirissä

Julkaistu: 23.6.2018

AFS Intercultural Programs (American Field Service) on kansainvälinen vaihto-oppilas järjestö, jonka toiminnassa olen ollut mukana jo pitkään. Olin aikoinaan Australiassa vaihto-oppilaana, jonka jälkeen olen ollut järjestön toiminnassa mukana vapaaehtoisena, niin isäntäperheenä kuin tukihenkilönä sekä erinäisissä muissakin tehtävissä. Järjestön vapaaehtoisten toimintaan kuluu myös Eva -vaihdot, jotka on tarkoitettu vapaaehtoisille aikuisille naisille. Tarkoituksena on jakaa kulttuurivaihtoa eri maiden välillä. Itselleni tämä oli kuudes Eva -vaihto ja nyt kohteena oli Turkki. Perusidea vaihdossa on se, että lähdetään toiseen maahan ja tutustutaan siellä kulttuuriin, elämään ja asutaan ”oman” Eva -rouvan luona. Matkakustannukset jokainen hoitaa itse, mutta taas elämisen kustantavat aina kyseisen maan emännät. Toki omiin ostoksiin ja muihin pikku kuluihin kuluu aina jonkin verran rahaa.. Erittäin avartavaa, kasvattavaa ja mielenkiintoista ovat olleet nämä vaihdot, joista olen oppinut paljon enemmän kuin mistään turistikirjoista tai omatoimimatkailusta sekä olen saanut lisää ystäviä ympäri maailmaa.

Meidän ryhmämme koostui viidestä AFS vapaaehtoisesta rouvasta pk-seudulta. Osa meistä oli käynyt Turkissa aikaisemmin ja muutamalle Turkki oli täysin uusi tuttavuus. Tästä syystä päädyimme vähän poikkeavaan ratkaisuun ja teimme vaihdon ns. kaksiosaisena eli olimme ensin yksipuolisessa vaihdossa Istanbulissa kolme päivää ja sen jälkeen viikon Izmirissä, joidenka Evat tulevat Suomeen elokuun puolessa välissä, jos vain saavat kaikki viisumiasiansa kuntoon (Turkissa on erilaisia passeja, riippuen onko valtiolla töissä vai ei.).

Lähdimme matkaan perjantaina 25.5.2018 suoralla Turkish Airlinesin lennolla Istanbuliin. Lennolla saimme jo ensin kosketusta tulevasta hyvästä ruuasta ja palvelusta. Perille saavuttuamme jonotimme tunnin verran passintarkastuksessa, jonka jälkeen tapasimme ensimmäiset kaksi Eva -rouvaamme. Perjantai-iltapäivän ruuhkissa sitten matkasimme kolmen metron seikkailulla (ajallisesti 1h 40 minuuttia) yhden Eva- rouvan luokse illalliselle. Istanbulin viiden viehättävän Eva-rouvan ja meidän välillemme syntyi heti ystävyys ja avointa keskustelua. Kaikki olivat olleet eritavoin mukana AFS:n toiminnassa ja erittäin hyvän englannin kielen ansioista keskustelu sujui vaivattomasti. Pääasia kuitenkin illassa oli, että pääsimme maistelemaan Turkkilaista kotiruokaa. Ruokaahan oli aivan valtavasti. Paljon oli kasviksia, niin lämpiminä kuin kylminä, keittoja, tuoretta leipää, liharuokia, hedelmiä, makeita leivonnaisia, juustoja ja hyvää turkkilaista viiniä. Sekä totta kai oli mustaa teetä.

 

 

 

 

 

Lauantaipäivä alkoi yhteisillä treffeillä laivarannassa Aasian puolella, jossa menimme lautalla Bosporin salmen yli Euroopan puolelle. Matkalla nautimme perinteiseen tapaan teet lasikupeista. Koska Turkissa vallitsee edelleen ns. kriisitila, vuoden 2016 tapahtumien jälkeen, turismi on laskenut 80-90% siitä mitä se oli aikaisemmin. Tämän seurauksena moni historiallinen kohde oli restauroinnin alla. Koimme sen, että vaikka olimme megapolissa, niin minnekään ei ollut ruuhkaa tai jonoja. Toki asiaan vähän vaikutti myös Islamin uskoisten ramadan aika. Osa ravintoloista oli päivisin kiinni. Meidän emäntämme kertoivat olevansa muslimeja, mutta heidän näkemys islamin uskosta oli hyvinkin vapaamielinen ja suhtautuivat uskontoon  omien sanojensa mukaan ”järkevästi”. Vierailimme remontin alla olevassa moskeijassa, jossa vain osa historiallisista koristeellisista laatoista oli näkyvissä, maustetorilla oli melkein autiota, Basilica Cisternin upeat vesivarastojen pilarit oli vaikuttava kokemus. Hagia Sophia (Ayasofya) oli osittain restauroinnin alla, mutta oli näkemisen arvoinen mitenkä eri aikakaudet ja suuntaukset olivat muokanneet rakennusta.

 

 

 

 

 

Lounastauolla tutustuimme paikalliseen tapaan syödä ja varsinkin lämpimällä säällä jugurtin ja veden sekoitusjuoma oli erittäin suosittua janojuomaa. Itse vehnä- ja maitoallergisena opin, että pihlavariisi on monesti tehty voihin ja Turkkilaisissa lihapullissa on aina gluteiinia. Keittiöstä löytyi silti helposti minulle sopivaa ruokaa ja olin tästä erittäin onnellinen koko reissun ajan. Rukousajan jälkeen vierailimme Sinisessä moskeijassa, joka oli tavallaan pettymys, koska moskeijasta suurin osa oli kiinni restauroinnin takia. Kattokupoleita peittivät lakanat, joista sai nyt jonkinlaisen käsityksen sinisen värin upeudesta. Enemminkin me istuimme huivit päässä lattioilla ja pidimme lepotaukoa katsellen turistivirtaa.

Opimme jo ensimmäisen kokonaisen päivämme aikana Turkissa, että päivään kuului vähintään yksi tai useampi tee/kahvi tauko ja nämä tauot täyttyivät aina puheensorinasta ja saattoivat venyä hyvinkin pitkiksi. Lopulta vierailimme uudehkossa museossa Museum of Turkish and Islamic Arts, joka oli jopa meidän emännillekin uusi tuttavuus. Taidemuotona monet museossa olleet esineet ja kirjoitukset olivat vieraita, mutta emäntämme kertoivat meille mukavasti asioita omasta näkökohdastaan. Mattogalleria oli henkilökohtaisesti minusta hieno, samoin itse rakennus sisäpuutarhoineen oli upea.

 

 

 

 

 

Olimme esittäneet toiveen päästä risteilemään Bosporin salmeen. Tämähän toiveemme toteutuikin täysin yli odotustemme. Rouvat olivat vuokranneet moottoriveneen, jossa meille tarjoiltiin hyvää turkkilaista ruokaa ja rouvat olivat tuoneet mukanansa vielä viinejä. Välillä illan aikana tuli muutama sadekuuro, mutta näimme silti kaunista salmea, rakennuksia, joista meille kerrottiin useita eri tarinoita. Alitimme kaksi/kolmesta silloista, jotka ylittivät salmen iltavalaistuksessa. Yhteisen illan kunniaksi rouvat pistivät vielä illan päätteeksi tanssiksi. Mahtava risteily kaiken kaikkiaan, kerrassaan oli upea kokemus.

Sunnuntaina nukuimme ja söimme hyvin perheemme luona aamiaista ja keskustelimme maailman asioista. Kävelimme hyvin modernilla Kadikoyn alueella Aasian puolella ja söimme yhteisen lounaan, jonka jälkeen alkoi metromatkamme takaisin lentokentälle. Lensimme ”vaatimattomasti” kotimaanlennon Boeing 777-300 koneella Izmiriin. Saimme ”iltapalaa” koneessa lyhyestä lennosta huolimatta. Eväspaketista, josta löytyi mm. kuppikuumaa -tyylistä keittoa ja voileipää ym. Turkish Airlinesin palvelu ei taaskaan pettänyt.

Izmirissä meitä odottikin meidän Eva -vaihtorouvamme kukkapuskien kanssa. Meidät otettiin jännityksen ja ilon vallitessa vastaan. Saimme nimilaput rintaamme, jotta oppisimme toistemme nimet. Kummatkin osapuolet totesivat, että toistemme etuniemien lausuminen oli haasteellista. Suomalaisten oli helppo lausua Özlem, Meltem ja Nesrin, mutta taas Çiğdem ja Aysel tuottivat meille vähän vaikeuksia. Vastavuoroisesti Carita ja Ina olivat helppoja Turkkilaisille, mutta Päivi, Eila ja Erja tuottivat vaikeuksia. Me kaikki asuimme vähän eri puolilla Izmiriä. Miljoonakaupunki on rakennettu lahdenpohjan ympärillä oleville kukkuloille, joten välimatkoja kertyi ja aikaa liikkumiseen tarvittiin. Osa meistä käytti laivoja viikon aikana useampaankin kertaan, kun taas itse asuin lähellä lentokenttää, niin metromatkailu tuli tutuksi.

Izmirin julkinen liikenne oli erittäin edullista, aikataulut pitivät, kulkuvälineet olivat moderneja, istumapaikka annettiin aina vanhemmille henkilöille tai sitä tarvitseville. Aina esim. metroon mentäessä käveltiin metallinpaljastimen läpi ja kassit läpivalaistiin tai sitten ne muulla tavoin kontrolloitiin. En kertaakaan koko matkan aikana tuntenut olevani vaarassa tai minua olisi yritetty ryöstää tai kukaan olisi käyttäytynyt uhkaavasti. Toki Turkissa vallitsevan tilanteen takia, meidän tuli kantaa passejamme mukana, jotta tarvittaessa olisimme voineet todistaa henkilöllisyytemme ja kansalaisuutemme. Näitä tilanteita 10 päivän aikana tuli pari. Kaikki ruoka mitä meille tarjottiin oli ensiluokkaista. Hygieniataso ja siisteys olivat asioita, jotka todella yllättivät meidät monellakin tavalla positiivisesti. Toki kulkukoiria ja -kissoja oli kaikkialla, mutta suurimmasta osasta kaupunki tai vapaaehtoiset huolehtivat ja eläimillä oli korvakorut näistä tunnisteina.

Vaihtomme aikana opimme yhteisiin aamiaisiin tai enemmänkin brunsseihin. Tarjolla oli niin lämpimiä munakkaita, lihoja kuin kasviksia aina perinteisempiin kroissantteihin, juustovalikoimiin, kuivattuihin hedelmiin, hilloihin, hunajaan, keitettyihin kananmuniin, vaaleaan tuoreeseen leipään ja tietysti teehen. Opin syömään munakasta hunajakennojen kera, joka ei ollut yhtään hullumpi vaihtoehto. Aamiaisen aikana teetä kului montakin kupillista. Itse en ole mikään teen tai kahvin ystävä. Teetä juon kun on ns. ”pakko” ja kahvia en juo ollenkaan. Päivän numero 7 kohdalla itselläni oli vuoden teekiintiö jo täysin täynnä. Mustaa teetä haudutettuna oli aina tarjolla, jopa välillä täysin odottamattomissakin paikoissa. Muutama meistä oli kunnon teenjuoja ja he taas nauttivat tästä mahdollisuudesta pitää teehetkiä. Turkkilainen kahvi on taas hyvin vahvaa ja ”kahvinporojen” katsominen oli oma ajanviete/taikuutensa.

Ensimmäisenä päivänä Izmirissä aloitimme vierailulla yksityiskoulussa. Kaikilla perheillä, joilla on mahdollisuus panostaa lastensa koulunkäyntiin käyttävät yksityiskouluja, joissa on huomattavasti pienemmät luokat ja opettajilla enemmän mahdollisuuksia tukea opetusta ja tehdä erilaisia asioita. Tässä pienessä ns. ala-asteen koulussa oli oma hevostalli, sisäuima-allas, kasvitarha ja luokkakoot vaihtelivat 10- 20 oppilaan välillä. Kouluvuosi maksoi vanhemmille koulusta riippuen 4 000 – 10 000€/ välillä. Julkisissa kouluissa luokkakoot olivat kuulemma suuria yli 30 oppilasta per luokka ja yksilöllisyyden huomioiminen oli puutteellista sekä opetusmateriaali oli kuulemma suppeampaa ja valtion sanelemaa. Suomen loistavista Pisa-tuloksista tiedettiin kaikkialla ja meidän koululaitostamme arvostettiin suuresti. Itse toivon, että Suomalainen opetus jaksaisi pysyä kehityksessä mukana ja edelleenkin kannustaa oppilaamme Suomessa oppimaan. Jouduimme kylläkin ”romuttamaan” vähän liiankin upeaa kuvaa suomalaisesta koululaitoksesta. Varsinkin Suomessa kaupunkialueilla monikulttuurillisuus on tuonut uusia piirteitä koulumaailmaamme sekä erilaiset digitaaliset välineet ovat muuttaneet opetusta niin opettajilla kuin oppilailla. Teknologian myötä käsialakirjoitustaito on hävinnyt ja itse ole työelämässä törmännyt monesti asiaan kun nuoret eivät osaa edes tehdä allekirjoitusta omalla käsialalla.

 

 

 

 

 

Turkissa häät ovat iso asia. Häihin on tarkoitus kutsua koko suku, ystävät, työ- ja opiskelutoverit ym. Normaalisti häissä voi olla 200 – 600 vierasta. Yhden rouvistamme pojalla oli syksyllä häät tulossa ja tästä syystä pääsimme vierailemaan kyseiseen hotelli/terveyskylpylään missä häitä oltiin juhlimassa 300 hengen voimin. Uskontonsa vuoksi hääpari ei voi asua yhdessä ennen avioliittoa ja tästä syystä häiden merkitys on paljon erilaisempi kuin meillä. Häiden jälkeen yhteisen kodin perustaminen kokonaisuudessaan on iso investointi ja siksi vierailta odotetaankin lahjoja. Avioero viekin vähintään kolme vuotta ja edelleenkin täytyy löytää ”se” syy avioeroon. Toki Turkkikin muuttuu ja asuinalueista riippuu, ovatko kaikki arvot enää niin tärkeitä. Suurimmissa kaupungeissa ei välttämättä olla, niin tarkkoja perinteistä kun taas itäisessä Turkissa sitäkin enemmän. Olimme siis yötä Balcova Termal Izmir -hotellissa ja nautimme heidän terapia-altaista, Turkkilaisesta hammamista (vaikka meille edelleenkin jäi vähän epäselväksi kuinka siellä olisi tullut toimia?). Yhteisestä illallisesta, jossa pöytäämme koristivat Suomen ja Turkin liput, joka tietysti sopi meille vielä kun oli Suomen lipun 100 vuotispäivä. Kommelluksia sattuu, koska hotelli oli kuntoutus kylpylähotelli hotellihuoneissa oli myös SOS – painikkeet. Illalla rouvani kanssa etsimme mistä kattovalon voi sammuttaa ja väsyneinä osuimme SOS-painikkeeseen. Totesimme nauraen kuinka nopeasti apua ja palvelua sai.

 

 

 

 

 

Viikon aikana tutustuimme erilaisiin Turkkilaisiin taidemuotoihin. Vesitaide (Turkish Paper marbling) oli yksi mielenkiintoisimmista. Erinäisten kemikaalien ja veden sekoituksen päälle maalasimme ja siirsimme tämän maalauksen paperille. Vanha tekniikka, jota edelleen käytettiin paljonkin. Basaareissa törmäsimme tämän taidemuodon taiteeseen useastikin. Myös keramiikka ja savesta käyttöesineiden tekeminen oli yleistä, vierailimmekin savipajalla Menememissä. Erilaisia käsityökoruja oli monessakin paikassa myynnissä mitä erikoisimmilla teknikoilla tehtynä. Basaarit olivat pullollaan koruja ja ihmiset myös käyttivät hyvin näyttäviäkin käsityökoruja, ei pelkästään hopeaa ja kultaa vain myös muista materiaaleista tehtyjä.

 

 

 

 

 

Turkin perustaja Mustafa Kemal Atatürk on palvottu ja arvostettu henkilö. Atatürkin elämänvaiheita ja sattumuksia Izmirin seudulla pääsimme näkemään  useammassakin museossa Atatürk Müsesi ja Latife Hanım Köşkü. Muistomerkkejä sekä henkilökuvia Atatürkista oli lähes kaikkialla. Ataturkin merkitys ihmisille ja nyky Turkille on ollut suuri. Varsinkin nyt Turkin vaikeana poliittisena aikakautena Atatürkin arvostus on ilmeisimmin noussut entisestään. Ihmiset käyvät omaa hiljaista protestiaan muistuttaen mikä voisi olla parasta Turkin maalle. Kesäkuussa järjestettävissä ennenaikaisissa presidentin vaaleissa on kaikilla Turkin kansalaisilla äänestysvelvollisuus sakon uhalla.

Henna – juhla eli naisen polttarit osoittautuivat isoksi asiaksi, mihin viikon varrella törmäsimme useasti. Meille oli järjestetty oma pienimuotoinen henna – juhla Izmirin AFS:n toimistolle. Minusta tehtiin morsian ja sain ylleni perinteisestä vaatetusta, henna -tatuointeja jne. Turkkilaiset Evat lauloivat ja tanssivat henna – juhlaan kuuluvia perinteisiä kappaleita. Mukava kokemus oli nähdä pala tätäkin perinnettä. Myöhemmin viikolla vierailimme Etnografian museossa, jossa pääsimme oppaan johdolla erityisesti kiertämään osastoa missä oli henna- ja hääjuhlien vaatteita eri vuosisadoilta. Basaareissa kuin kaupungillakin törmäsimme täysin erilaiseen häämuotiin kuin meillä Suomessa on totuttu ja ”hääbusineksen” suuruuteen.

 

 

 

 

 

Izmir kuten koko Turkki on täynnä arkeologisia kaivauksia ja vanhoja historiallisia nähtävyyksiä. Agora oli aivan Izmirin keskustassa sijaitseva vanha kaupunkialue. Tuntui jotenkin hassulta seisoa niin vanhojen rakennelmien luona, kun taas Suomessa elettiin kaukana sivistyksestä vielä tuohon aikaan. Kuitenkin hienoimmat muistot viikon ajalta tuli upeasta antiikinkaupungista Efesos:sesta, joka on Unescon maailmaperintökohteita. Meillä piti olla jo ryhmän kokomme puolesta ammattiopas mukana, joka kertoi upeasti tästä antiikin Kreikan kaupungista. Kierros Efesoksessa oli mahtava ja varsinkin kun turisteja oli todella vähän, vaikkakina polttava kuumuus antiikinraunioiden keskellä oli hiukan rankkaa.

 

 

 

 

 

Basaareja oli joka kaupungissa. Izmirin vanha basaari oli katettu ja mielenkiintoinen. Koruille, hää- ja hennajuhla vaatteille oli omat alueensa, vaatteita, kotitaloustarvikkeita, mausteita, ruokaa, hedelmiä, kirjoja jne. kaikkea oli saatavilla taas omilla alueillaan. Tuotteen hinnasta keskustelu tietysti kuului asiaan. Itse ostin basaareista muutamia vaatteita, nahkaisia käsilaukkuja ja mausteita. Euron ja Turkin liiran vaihtokurssit olivat edulliset, joten ostokset olivat meille varsin halpoja. Kävimme myös isolla Forum Bornovan ulkoilmakauppakeskuksessa, jossa olisi voinut viettää monta tuntia, varsinkin kun Turkissa tehdyt vaatteet olivat erittäin edullisia. Viikon aikana vierailimme myös lähellä olevien pienempien kaupunkien, Şirince, Foca ja Urla basaareissa, jossa erilaista käsityötarjontaa oli valtavasti. Sirincen kylässä pääsimme maistelemaan myös paikallisia marjaviinejä. Marjoista tehdyt viinit eivät olleet oikein makuumme, niistä puuttui se jokin? Vaikka marjaviineissä oli alkoholiprosentteja 11 %, niin ne maistuivat lähinnä marjamehuille.

Ainoa paikka missä matkamme aikana törmäsimme todella tiukkoihin turvatoimiin oli Meryem Ana Evi (House of the Virgin Mary), Mt. Koressos. Tämä katollisten sekä muslimien pyhättö, aiheuttaa sen, että se saattaisi olla hyökkäysten kohteena, joten kaikkien henkilöllisyydet tarkistettiin tarkastusasemalla sekä bussit tutkittiin. Poliiseja näkyi katukuvassa ja heillä oli jykevätkin aseet mukana, mutta mielestäni se luo enemmän turvallisuutta kuin pelkoa.

Ryhmämme yhdellä rouvalla on yleensä toivomuksena päästä näkemään hautausmaita edes vilaukselta, koska hautausmaat kertovat monesti paikallisesta kulttuurista ja tottumuksista. Tämä pyyntömme tuli vähän yllätyksenä emännille ja samoin yllätyksenä tuli meille myös hautausmaa mihinkä meidät vietiin. Eli päädyimme sotilaiden vartioimalle Şehit Kubilay – muistomerkille Menemen – kaupungin kukkulalle, josta oli upeat näköalat. Tämä muistomerkki oli pystytetty vuoden 1930 tapahtumille, jolloin käytiin vielä taisteluja Turkin tasavallasta. Samaisen muistomerkin luokse oli haudattu Menemen kaupungin nuoria asevelvollisia/sotilaita, jotka olivat kaatuneet suorittaessaan Turkissa kaksi vuotta kestävää asevelvollisuuttaan. Asiasta ei sen  tarkemmin puhuttu.

Olimme toivoneet pääsyä meren rannalle, koska meillä meri, lämpö ja aurinko ovat luksusta. Pääsimme pienelle veneretkelle Focassa, joka oli nautinnollisen rentouttavaa ihailla merta ja pienempää lomakohdetta. Focan rantakaduilla oli monia upeita kalaravintoloita, yhteen niistä päädyimme illalliselle ja söimme loistavasti valmistettua kalaa ja upeine lisukkeineen. Viimeisenä päivänä pääsimme myös ihan oikealle hiekkarannalle Cesmessa ja uimaan Aigeianmerelle. Vaikka oli kesäkuun alku, meri oli mukavan lämmintä meille (+24C), mutta taas paikallisille liian viileää eikä normaalisti vielä kesäkuussa käyty rannalla löhöilemässä…

Olimme esittäneet ennakkoon muutamia toiveita mitä toivoisimme kokevamme tai näkevämme viikon aikana. Yksi toiveistamme oli päästä näkemään tai oppimaan vatsatanssia (oriental dance). Meille oli järjestetty Karsiyakassa yksityinen tanssitunti yhden rouvan kansantanssi klubilla. Tunnin verran opettelimme perusliikkeitä vatsatanssista sekä vähän myös muustakin tansseista. Hauska kokemus kaiken kaikkiaan. Emäntämme olivat erittäin innostuneita tanssista ja heidän tuntemistaan kappaleista, joten laulu raikui.

Viikkoon vielä mahtui erinäisiä museo = yliopistojen tutkimuskohde vierailuja, joissa meillä oli opas johdattamassa kierrokselle turkin kielellä. Onneksi rouvamme käänsivät nämä käynnit meille englanniksi. Yksi mielenkiintoisista paikoista oli Oliiviöljytehtaan historialliset kaivaukset Urlassa. Izmirissä taas oli löydetty 2003 uusia merkkejä sivilisaatiosta antiikinaikoina ja näiden kaivausten viereen oli pystytetty Yesilova Höyük – museo/tiedekeskus.

Päivämme olivat pitkiä, informaatiota tuli paljon Turkkilaisuudesta. Koimme ja näimme paljon, kokemukset olivat positiivisia vaikka turnausjaksaminen oli muutaman kerran koetuksella lyhyiden yöunien takia. Varsinkin nuoriso puhui hyvää englantia ja ihmiset olivat kiinnostuneita kuulemaan Suomesta sekä erityisesti mitenkä me olimme kokeneet Turkin. Itselleni tuli kiinnostus lähteä uudestaan reissuun Turkkiin ja oppia lisää Turkkilaisuudesta! Varsinkin ruoka sopi  vatsalleni ja makuhermoilleni loistavasti! Ryhmäselfietä tuli paljon! Pitkät yhteiset illalliset olivat hieno tapa jakaa erityisesti kulttuurivaihtoa. Nyt vain odotamme Eva -rouvia vastavierailulle Suomeen!


Kommentoi

Levi_hiihtokoulu_11_2017

Hiihdonopettajaksi?

Julkaistu: 04.1.2018

Näin vuoden vaihtuessa, vähän jokainen hiihtokoulu Suomessa kaipaa päteviä ja osaavia sekä mielellään useamman lajin omaavia hiihdonohjaajia/hiihdonopettajia. Työpaikkailmoituksia löytyy helposti mm. Suomen hiihdonopettajat ry:n FB-ryhmän kautta tai ihan ottamalla yhteyttä lähimpään hiihtokouluun. Voisin jopa väittää, että lähes jokainen hiihtokoulu on valmis avaamaan ovensa hyvälle, ammattitaitoiselle, sitoutuvalla ja osaavalle hiihdonopettajalle.

Peuramaa_opettajat_2011

Peuramaan hiihdonopettajien demolaskua, 02/2011

Olisiko minusta hiihdonopettajaksi?

Tässä on varmaankin kysymys mitä moni miettii;

  • Olisihan se makeaa laskea hiihtokeskuksessa hiihtokoulun työvaatteet päällä!
  • Päästä jakamaan omaa osaamistaan lajista, josta niin moni pitää!
  • Olla esimerkillinen?
  • Riittävätkö omat laskutaitoni näyttölaskuihin?
  • Tiedänkö tarpeeksi lajista?
  • Osaanko opettaa muita?
  • Onko minusta vaativaan asiakaspalvelutyöhön?
  • Mitä oikeasti on hiihdonopettajan työ?
  • Paljonko siitä saa palkkaa? Millaiset ovat työajat?

Meitä hiihdonopettajia = kausiopettajia, jotka tekevät talvella päätyönään hiihdonopetusta Suomalaisissa hiihtokeskuksissa on varsin vähän eli olemme ammattikuntana varsin pieni. Meitä on  laskentatavasta riippuen 60-80 kausiopettajaa, jotka saavat talvikaudella pääelinkeinonsa hiihdonopettajana parhaimmillaan 6 kuukauden ajan. Varsinaisten kausiopettajien määrä on varsin pieniluku esim. Suomen Hiihdonopettajat ry:n n. 1000 jäsenen joukosta. Kausiopettajien työaika vaihtelee keskuksissa 30-40 tuntia viikossa, joka koostuu pedagogisesta puhetyöstä ulkoilmassa säällä kuin säällä. Hiihdonopetuksessa ei ole pakkasrajaa, niin kauan kuin hissit pyörivät, niin hiihdonopettaja on ulkona töissä. Viikonloppuisin tai muutamia viikkoja vuodessa työskenteleviä hiihdonopettaja onkin käytännössä yli 90% aktiivisista hiihdonopettajista. Nämä opettajat työskentelevät niin lähikeskuksissa kuin ruuhkahuippuina  lomakeskuksissa.

Toimin nyt itse neljättä kautta päätoimisena kausiopettajana eli saan hiihdonopettamisesta virallisesti sanottuna päätoimeentuloni. Aikaisemmin olen toiminut arki-iltaisin ja viikonloppuisin sekä korkean sesongin aikana viikko-opettajana yli toistakymmentä vuotta useissa hiihtokouluissa vuosien varrella, niin lähikeskuksissa kuin Lapin isoissa rinnekeskuksissa. Joten seuraavat väittämäni ovat oman kokemukseni pohjalta ja keskityn nyt erityisesti Suomen rajojen sisäpuolella tapahtuvaan hiihdonopetukseen. Olen toiminut vuosia mm. hiihtokoulun johtajana/vastuuopettaja, joten myös tiedän asioita myös siltäkin puolelta.

Minäkö hiihdonopettajaksi?

Asiaa kannattaa katsastella monelta eri kantilta. Ensinnäkin hiihdonopetus ei ole pelkästään laskettelun, hiihdon tai lumilautailun opetusta vaan se on paljon enemmän. Tällä hetkellä  opetan Levillä, missä 90% asiakkaista on ulkomaalaisia, opetustyö on 60% elämysoppaana olemista, 30% hiihdonopetusta, 5% seuraneidin työtä tai 5% lastenhoitoa. Yksinkertaistettuna vaativaa asiakaspalvelua, missä elämänkokemuksella, hyvällä sivistyksellä, loistavilla small talk -taidoilla, empaattisuudella ja erityisesti kiinnostuksella asiakkaan toiveiden ja odotusten toteuttamisella on merkitystä. Opetin/valmensin aikoinaan 14 vuotta lähikeskuksessa Peuramaalla, jossa yksi tärkeimmistä taidoista oli tulla toimeen hyvin lasten kanssa ja voittaa heidän luottamus. Tärkeintä oli päästä lastenmaailmaan sisälle, missä opettajan luotettavuudella ja turvallisuudella oli suuri merkitys. Tärkeintä on siis pystyä tulemaan toimeen eri ikäisten ihmisten kanssa, tulivat he sitten mistä kansallisuudesta tai omaisivat vaikka minkälaista taustaa. Opettajalta vaaditaan siis pitkää pinnaa, kärsivällisyyttä, positiivista asennetta, empaattisuutta ja erityisesti edelleenkin korostan loistavaa asiakaspalvelutaitoa. Sekä omaa halua/intohimoa olla rinteessä ja kauniin luonnon ympäröimänä töissä!

Alpine_Training_Park_Levi_03_2017

Alpine Training Park, Levi, 03/2017

Entä ne omat taidot ja tiedot lajista?

Jokaiselle kurssin läpäisseelle opettajille on tarvetta. Aina voi ja pitääkin omia taitoja kehittää ja kouluttautua lisää. Itse olen opetellut opettamaan aikoinaan pitkillä suksilla. Olen joutunut itsekin opettelemaan laskemaan ”carving suksilla” ja samoin kuinka ”carving”/leikkaavia käännöksiä opetetaan. Laskutaitoa kannattaa siis olla, mitä paremmat omat taidot ja tiedot lajista ovat auttavat toki sen opettamiseen. Kaikkea voi ja tuleekin opiskella/analysoida. Erityisen tärkeää olisi osata opettaa, puhua asioista oikeilla termeillä ja osata esittää asiat asiakkaalle mahdollisimman selkeästi ja ymmärrettävästi. Oli asiakas sitten 3 vuotias lapsi tai 50 vuotias ulkomaalainen henkilö. On pystyttävä opettamaan asiakkaan tasoisella kielellä ja kielikuvilla. Välillä vain on niin, että yhteistä kieltä asiakkaiden kanssa vai ei ole, jolloin ne omat taidot eli näyttöjen selkeys ja tyylipuhtaus ovat opetuksen tärkein apu ja valtti opetuksessa. 6 vuotiaalle Singaporelaiselle lapselle on aivan turha puhua esim. yhden suksen harjoitteissa potkukelkasta. Aikuisen ulkomaalaisen voi olla, jopa todella hankala liikkua lumisella pinnalla eli sekin on jo kokemus -> liukas alusta. On myös ymmärrettävä kaikki eivät opi samoilla metodeilla. Hiihdonopettajan on pystyttävä ymmärtämään pedagogian perusasiat ja erilaiset oppimismuodot ja opetustavat.

Kaikki oppi eritavalla?

Kaikki oppivat vähän eritavalla?, Peuramaa 01/2017

Onko kilpalaskutausta apua hiihdonopettajana?

Varmasti on, mutta kilpailutausta ei ole pakollinen hiihdonopettajalla. Jokaisen lajin urheilu- ja kilpaurheilutaustasta on hyötyä, koska opettaminen on osaksi myös ns. ryhmien valmentamista/ohjaamista. Hiihdonopettajan omasta urheilutaustasta on aina hyötyä ja sitä pitääkin voida ja pystyä hyödyntämään. Tärkeintä on kuitenkin lajikohtainen suoritussilmä. Miksi asiakas laskee tietyllä tavalla ja mitä sille voisi tehdä? Jotta asiakas parantaisi laskuasentoaan ja voisi nauttia laskemisesta enemmän? Minkä harjoitteen ja neuvon pystyy antamaan oppilaalle, jotta hän kykenee edistymään? Kuinka voin auttaa asiakasta voittamaan omat pelkonsa ja jännityksensä? Kuinka osaan auttaa asiakasta vaativissakin tilanteissa? Olenko ylipäätänsä valmis auttamaan asiakasta, kun asiakas on kaatunut tai peloissaan pikkaisen jyrkemmällä rinteellä? Kuinka osaan toimia täysin yllättävissä tilanteissa? Kuinka pystyn vastaamaan asiakkaan täysin odottamattomiin kysymyksiin tai olettamuksiin? Kuinka osaan pysyä rauhallisena, kannustavana, asiallisena vaikeissakin asiakaspalvelutilanteissa, jossa asiakkaalle tulee suuria yllätyksiä, pettymyksiä esim. oppimisen vaikeuden kanssa? Tai jopa oppilas loukkaantuu tunnilla? Enemminkin elämänkokemuksesta, työelämästä ja terveestä maalaisjärjestä on hyötyä.

Wernerit_SouthPoint_Levi

Pikkuoppilaiden kanssa rinneretkellä, SouthPoint, Levi, 03/2017

Mitä hiihdonopettaja sitten tienaa?

Virallinen Hiihtokeskusalan TES:n mukainen palkka on matala. Monet hiihtokoulu maksavat parempaa palkkaa opettajille, mutta vain opetettujen tuntien perusteella. Eli tällöin opettaja itse kantaa vastuun tuleeko tunteja vai ei? Eli opettajan vastuulle jää kuinka hyvin hiihtokoulun myynti/nettikauppa myy tunteja juuri hänelle itsellensä? Kuinka hyvin hiihtokoulua on markkinoitu? Millä alueella hiihtokoulu on? Kuinka sääolot vaikuttavat hiihtokoulutunteihin? Monet hiihtokoulut maksavat vielä kannustin palkkaa, jos opettaja saa myytyä jatkotunnin itsellensä eli oppilas ostaa opettajalta vielä toisen tunnin tai jopa kolmannen. Samoin jos hiihtokoulun myynti saavuttaa tavoitteet, voi myös bonuksia tulla. Entä me kausiopettajat sitten? Me taas saamme palkkaa ainakin isommissa pohjoisen keskuksissa takuutuntien perusteella. Meillä on  30-40 h/vko työsopimus, jonka palkka riippuu työkokemuksen sekä lajipätevyyden perusteella. Tällöin kausiopettajille maksetaan normaalisti myös sunnuntai- ja iltalisät.

Mitä etuja hiihdonopettaja saa keskukselta? Opetusmääristä riippuen, yleensä hiihdonopettaja saa kausikortin tai vähintään alennuksia hissilipusta myös omalla ajalla laskemiseen. Työvaatteet joko lainaksi työajalle tai sitten ne pitää ostaa itsellensä, jolloin niitä voi käyttää myös muunakin vapaa-aikana. Monet hiihtokeskukset haluavat, että hiihdonopettajat laskevat/lautailevat hiihtokeskuksen vuokraamon välineillä. Monot/lautakengät ovat yleensä omia, mutta toki vuokraamonkin valikoimaa saa käyttää. Alennuksia voi lisäksi saada hiihtokeskuksen kahviloista/ravintoiloista tai myymälöistä tai yhteistyökumppaneilta. Välineitä yleensä voi tilata hiukan edullisemmin hiihtokeskuksen kautta. Jotkut keskukset tukevat hiihdonopettajan työtä kannustamalla hiihdonopettajan puolisoa ja lapsia myös rinteeseen edullisesti, joko ilmaisin hissilipuin tai erittäin hyvillä alennuksilla. Paikallisia sopimuksia hiihtokouluissa on useita. Samoin opetusvelvollisuudet vaihtelevat hiihtokouluissa paljon. Lähikeskuksessa saattaa 6 päivää kaudessa riittää eli kolmena viikonloppuna on töissä. Toiset keskukset menevät taas Suomen Hiihtokeskuksyhdistyksen suosituksen 10 päivän aktiivisuuden mukaan. Osa hiihtokouluista edellyttää opettajien osallistuvat hiihtokoulujen lumileireille tai sisäisiin koulutuksiin tietyn määrän vuodessa.

Terapiapallotreeni_Lastenmaa_Levi

Levin kausiopettajat treenailevat ennen kauden alkua, Lastenmaa, Levi, 11/2017

Olenko valmis opettaja hiihdonohjaajakurssin jälkeen?

Hiihdonohjaaksi valmistuu 9 päivän kurssin jälkeen, jonka Suomen hiihdonopettajat ry = Shoryn järjestää pääsääntöisesti Vuokatin urheiluopistolla Sotkamossa. Tämän jälkeen tarvitaan 25 h työharjoittelu hiihtokoulussa. Monet kurssin käyneet pitävät itseään todella taitavina ja osaavina. Varmasti näin onkin teoriassa, mutta voinen väittää, että monikaan ei ole oikeasti kovinkaan valmis työhön (apuopettajaksi kylläkin) ja se varsinainen kompetenssi puuttuu, kuten aivan missä muussakin ammatissa vastavalmistunut <-> kokemus. Mielestäni näiden Shoryn kurssien pitäisi muuttua vielä enemmän palvelemaan hiihtokouluja. Tässä tuleekin se haaste, jota itse kritisoinkin; hyvin harvat Shoryn kouluttajat tekevät enää konkreettista asiakaspalvelutyötä eli perus hiihdonopetusta hiihtokouluissa, jolloin kouluttajat ovat hyvin kaukana todellisuudesta mitä se hiihdonopettajan työ on nykyään. Väitän, että 85% Suomessa tapahtuvasta opetuksesta on alkeis ja/tai lapsiryhmien opetusta. Peuramaalla kun puhui samaa viikkoWerneri kurssia 12 kertaa viikon aikana, niin toki se alkoi ”tuntua” vähän tylsältä. Levillä taas esim. 8 hengen ulkomaalaisten perhetunnit tuovat opetukseen omia haasteita, puhumattakaan isoista SkiTaster, kokeilutunneista ulkomaalaisille asiakkaille. Valtaosalla tunneista ei pääse pois vihreistä tai sinistä rinteistä, tähän todellisuuteen pitäisi panostaa huomattavasti enemmän eli alkeisopetukseen sekä lapsiryhmien opettamiseen koulutuksessa. Hiihtokoulujen tarpeet ovat hyvin erilaisia. Levillä 90% tunneista puhutaan muulla kielellä kuin suomeksi. Viime talvena opetin itse 41 eri kansallisuutta. Etelä-Suomessa taas on erittäin paljon Werneri -kursseja ja kotimaisten lasten opettamista. Muualla taas saatetaan panostaa enemmän puhtaisiin yksityistunteihin tai painotetaan erityistesti freestyleä tai vapaalaskua. Uuden hiihdonohjaajan kannattaa tulla nöyränä, kysyvänä, avoimena ja halua imeä tietoa jo pidempään opettaneiltä opettajilta. Kysellä neuvoja, vinkkejä ja ottaa vastaan palautetta avoimena. Jatkokouluttautuminen aina kannattaa ja on varsin suositeltavaa! Hiihdonopettajuus on yhtä suurta perhettä, josta saa ikuisia ja upeita ystävyyssuhteita.

Jos puoliso tai vanhemmat painostavat hiihdonopetus maailmaan, sanon vain sen omasta perhepiiristäni; Poikani on aivan loistava hiihdonopettaja, mieheni on hyvä laskija, mutta ei ikinä sopisi hiihdonopettajaksi. Veljeni kävi kurssit ja opetti poikani laskemaan aikoinaan, mutta hän totesi, että hiihdonopetus ei ole kuitenkaan se hänen juttunsa ja minä taas olen opettanut hänen tyttärensä laskemaan. Eli kannattaa kaksi tai kolme kertaa miettiä onko se hiihdonopetus kuitenkaan se oma juttuni, vaikka puoliso tai vanhemmat ovatkin siinä maailmassa kiinteästi mukana. Omien perheenjäsenien opetus kannattaa monesti ulkoistaa muille, niin pääsee huomattavasti helpommalla.

LLK_iso_tuubi_LeviUraputkessa lasten kanssa, Leevilandiassa Levillä.

 

Kommentoi