Takamaastoturistina Tromssassa

Julkaistu: 22.3.2019

Vapaalaskutouhuihin tutustuttiin aikanaan muutamien Ylläksen hiihdonopekavereiden kesken tehden Ruotsin/Norjan loppukauden offarireissuja. Silloin into kompensoi kokemuksen puutetta ja oppirahoja makseltiin sen verran sopivasti, että vieläkin riittää tehdyistä topptureista jutunjuurta. Parhaimmillaan haikattiin kymmenen tuntia ja laskettiin alas pieni pätkä jo jäätynyttä loskaa auringon käännyttyä, sitten taas rämmittiin kamat kainalossa ja jaettiin jäljellä olevat eväsrusinat yksitellen tasan, kun kaikilta oli eväät ja juotavat loppu.

No, omat takamaastotaidot ei ole mitenkään mainittavan erinomaiset edelleenkään, mutta onneksi yksi meidän porukasta muutti Tromssaan ja on paneutunut asiaan muidenkin edestä. Niinpä mun ei tarvinnut kuin pakata kamat kasaan, hypätä koneeseen, (tuntea huonoa omatuntoa lentämisestä), lainata splittiä, jättää kohdepohdinta sen osaaville ja sitten yrittää roikkua perässä.

Oma ongelmani on se, että pidän vapaalaskusta, mutta voisin elää ilman sitä ylöskapuamista, sillä oma kuntoni on mitoitettu Talman kokoisten mäkien nousemiseen – hissillä. Lisäksi oon kohtuullisen tumpelo, joten kaikki kamasäätäminen sormet tunnottomina on musta ihan paskahommaa, toisin kuin kukaan oikea vapaalaskija ajattelisi (ajattelee kuitenkin, ei vaan myönnä).  Ymmärrän ajatustasolla, että takamaastohommat on upea kokonaisuus, jossa käännökset pitää ansaita ja kamppeet ovat loputon spekuttamisen aihe, varsinkin jos jostain on saatu niistettyä 5 grammaa painosta pois. Itsehän laskisin putskuni mieluiten hissiltä käsin, teleporttauskin kelpaisi. Toisaalta kovasti haluaisin olla sellanen reipashenkinen takamaastotaitaja, mutta kumma kyllä musta ei ole sellaista vaan kuoriutunut, vaikka jäätiköllä jatkuvasti ramppaankin (Talma 5500 cm). Pitäis varmaan tehdä joku verensiirto norjalaiselta tai sitten ihan vaan muuttaa sellasiin maisemiin, että toistoja tulisi useammin kuin kerran neljään vuoteen.

 

No enhän mä oikeasti koko aikaa murjota. Tässä vielä yks Ylläs ja pari Talmaa korkeutta eessä 884:lla. Katja edessä, mä takana, kuvan otti Outi.

Toinen ongelma mulla on, että jostain syystä valmistautumiseni vapaalaskureissulle menee aina syystä tai toisesta pieleen. Lähdettiin Japaniin niin ensin teloin skeitatessa polven ja vielä juuri ennen lähtöä sain noron. Viimeksi Norjaan mennessä olin raskaana ja edeltävät viisi viikkoa laatannut joka päivä enkä ollut pystynyt iltaisin tekemään muuta kuin makaamaan vessan lattialla. Nyt kun oli neljän vuoden tauon jälkeen laskukaverini Outin kanssa lennot Tromssaan varattuna, mäjäytin kaksi viikkoa ennen lähtöä polven Talman pipessä niin, että limapussi räjähti (lääkärin käyttämä termi) ja turvotti koko polven palloksi. No, taitava fyssari teippasi polven niin, että pahin paine helpotti ja lääkärikin oli sitä mieltä että mäkeen vaan. Ja kas, kolmen päivän kapuamisen jälkeen polvi on solakampi kuin viikkoihin, jo lähti nesteet liikkeelle. Sopinee uudeksi käypähoito-suositukseksi.

Reissua edeltäneestä epäonnesta päästiin kuitenkin varsin onnistuneeseen lopputulokseen. Sää suosi niin, että vaikea uskoa Norjassa olevansakaan ja valitut määränpäät todellakin oli kohdillaan! Lunta oli tullut sopivasti vähän ennen meidän saapumista, kuitenkin niin, että se oli jo hieman asettunut, että turvallisia vaihtoehtojakin oli riittämiin. Haikattiin kolmena päivänä, ekana tonninen Nordfjellet, tokana vähän reilu tonninen Gorzelvtinden ja kolmantena vähän pienempi mutta erinomainen nimetön 884:seksi korkeuden mukaan kutsuttu huippu. Kaikki oli loistavia laskuja, lumi oli hyvää ja koskematonta baanaa riitti.

Katja Gorzelvtindenillä

Nyt on ainakin tälle kaudelle takamaastot laskettu. Onneksi laskureissuja tähän loppukauteen pukkaa vielä parikin, vaikka Helsinki alkaakin jo vaikuttaa kovin keväiseltä.