Suuri paljastus – ihmiselle ei olekaan täysin synnynnäistä liikkua sivuttain jalat sidottuna yhteen lautaan

Julkaistu: 12.11.2018

Setäni alkoi pelata bridgeä ja kertoi, että sen oppiminen on ihan helppoa. Tarvitsee vain opetella säännöt ja pelata kaksikymmentä vuotta. Tulipa tämä mieleen, kun taas kerran tuli lumilautailusta puhe jonkun kanssa ja sain taas kerran kuulla tarinan, kuinka hänkin on lumilautailua kerran kokeillut eikä se ollut oma juttu kun se oli hirveän vaikeaa. Olen kuullut tämän kymmeniä kertoja eri tilanteissa. No, ei lumilautailu tietenkään ole kaikkien juttu monestakaan syystä, mutta vaikeus yhdellä kokeilukerralla mitattuna on vähän kyseenalainen syy tehdä moinen päätelmä.

Lumilautailun perusasento ei ole kovinkaan ihmiseen syntymässä sisäänrakennettu. Siinä on kaksi raajaa sidottu yhteen lautaan, jolla liikutaan sivuttain. Tiesittekö, että tutkimusten mukaan moni hankalalta tuntuva laji alkaa tuntua ihan mukavalta 50 tunnin harjoittelun jälkeen? Se on aika monta laskukertaa. Jos käy mäessä kaksi kertaa talvessa kahden tunnin ajan, sen saavuttamiseen menee reilu 12 vuotta.

ripley_greg

Laskukaveri Greg Mt Ripleyllä

Millainen sitten on lumilautailun julkisuuskuva? Lumilautailuhan on hauskaa ja rentoa, kysy keneltä vaan lumilautalijalta. Tarkoituksellinen harjoittelu puolestaan ei aina ole välittömästi hauskaa. Jos multa kysyttäisiin (ja totta kai kysytään koska tää on mun blogi), niin musta lumilautailusta maalattu kuva on epätosi. Toki se on keino erottautua muista lajeista, mutta myös lumilautailussa uuden oppimiseen liittyy ikäviä, ponnistelua vaativia vaiheita (jotka sitten tuottavat oppimisen mielihyvää). Vasta, kun taidot on kehittynyt niin, että osatoiminnot nivoutuu yhteen rutiininomaisesti, laskemiseen voi tulla sitä mainostettua rentoutta.

Toki mielikuva on siinä mielessä tosi, että lumilautailuun jää helposti koukkuun ja sitä innokkaasti harrastavat viettävät yleensä aikaa laudalla todella paljon, jolloin taidot kasvavat nopeasti ja rentous sekä hauskuus sitä kautta entisestään lisääntyy. On kuitenkin kohtuutonta verrata itseään aloittelijana näihin laskijoihin – silti ihmiset tekee sitä vertailua hämmästyttävän paljon. Vähän realismia peliin sen suhteen, kuinka paljon itsellä on tunteja laudalla kertynytkään, ennen kuin vertailee itseään muihin laskijoihin, niin kyllä se hauskuuskin sieltä löytyy.

 

 

 

 

 

 

Mielihyvän tunteen saamisen vaikeus, kun itsesuojeluvaisto estää yrittämästä liikoja

Julkaistu: 05.11.2018

Katsoin expo-viikonlopun kunniaksi ekan laskuleffan tälle kaudelle, all girls -reilipläjäyksen nimeltä The uninvited. Leffa oli lajissaan ihan hyvä, mutta silti suurimman osan siitä pohdiskelin dopamiinin tuotantoa. Tätä nää opiskelut teettää.

Oon monessa aiemmassa blogitekstissä avannut sitä, että oon pelkuri enkä siksi opi juuri uutta. Nuorena en ollut, mutta silloin olin koko ajan jostain rikki, enkä siksi oppinut juuri uutta. Itsesuojeluvaistolle on biologinen selitys, nimittäin dopamiinin tuotanto. Aivot tarvitsee stressiä ja sen tyyntymistä. Jokainen laskija voi tunnistaa, miten tämä yhtälö mäessä toimii. Hyppyri tai siitä suunniteltu temppu kuumottaa, mutta kun sen saa tehtyä, tunne on mahtava. Sama tunne ehkä tulee vielä toisella kerralla, mutta jos joka päivä hyppää saman tempun ja se tulee jo lihasmuistista, palkitsevuus lakkaa ja sitä pitää hakea joko isommista hyppyreistä tai eri tempuista. Ainakin, jos on nuori. Silloin dopamiinin eritys voimistuu, ja sen jano kasvaa. Lisäksi nuoruuteen kuuluu vinoutunut arviointiasteikko, jossa valintoja suunnataan ylioptimistisesti eli riskit arvioidaan pienemmiksi ja hyödyt suuremmiksi. Tunnistan tän niin hyvin omasta menneiden vuosien toiminnasta. Nykyään en ole valmis juurikaan ottamaan riskejä, koska tiedostan loukkaantumisen mahdollisuuden paremmin sekä mun sosiaaliset ympyrät ei samalla lailla kannusta siihen. Vaikka tekisin minkä tempun, niin tiedän, ettei kukaan pitäisi musta sen enempää ihmisenä, jolloin sosiaalinen painekin on pienempi. Nuorempana sitä ajatteli, että myös taitotaso harrastuksessa määrittelisi enemmän ihmisarvoa ja tokihan se tietynlaista sosiaalista hyväksymistä tuo.

Totta kai mulla on edelleen elämyshakuisuutta omassa toiminnassa, tuskin muuten ylipäätään laskisin. Mutta arviointiasteikko on nykyään siinä määrin balanssissa, että vältän riskejä niin pitkälle, kuin se on mahdollista niin, että kuitenkin edelleen tekee juttuja, mistä erittyy dopamiinia eli saa mielihyvää siitä jännityksen jälkeisen stressin tyyntymisestä.

ripley

(Kuvassa itseäni rohkeampi laskukaveri Mt Ripleyllä)

Miten sitten aikuisena pystyy saamaan harrastamisesta mielihyvän tunnetta, vaikka kaikki pelottaa? Asioita tarvitsee vain tehdä pienin askelin niin, että kuitenkin tekee uusia juttuja. Se onnistuu, kun pystyy tunnistamaan, että kehitystä on tosi pienetkin jutut, eikä niiden tarvitse olla sellaisia oikeita temppuja, millä on nimi.

Oma lähiskeittiparkkini on muodostunut sellaiseksi, jossa käyn useimmiten yksin ja melko nopeasti. Kun muutin Vuosaareen, mulla oli pitkä skeittitauko takana polvileikkauksen ja raskauden takia. Niinpä aloin kotiparkilla ottamaan vanhoja temppuja takaisin yksi kerrallaan. Siitä sitten muodostui tapa, että tein joka kerta siellä käydessäni jonkun uuden tempun. Tapa on säilynyt nyt kolme ulkokautta niin, että aina talven jälkeen koko ulkokauden ajan teen joka skeittikerta ensin edellisellä kerralla tekemäni uuden tempun uudestaan ja sitten jonkun uuden tempun. Talven jälkeen lähtö siis nollasta, että joka kesä voi sentään tehdä samoja temppuja, eihän mun muistikaan ihan niin pitkälle kantaisi, jos pitäisi kolmen vuoden takaiset temput muistaa. Uusi ei myöskään tarkoita täysin uutta temppua, van esimerkiksi jo aiemmin tehty temppu johonkin uuteen kohtaan. Onneksi parkki on aika iso, niin siellä niitä kohtia riittää. Kun on saanut päälle sen edellisen kerran tempun ja uuden tempun, pitää vielä pitää huolta, että kokoajan on työn alla mahdollisia tulevia temppuja.

Tälläsellä ajattelumallilla mulla on aina vähän paine takaraivossa, kun lähden Vuokkiin, sillä ainahan ei ole parhaimmillaan ja pysty tsemppaamaan päälle mitään vähänkään kuumottavaa. Toisaalta aina jotain uutta on tullut tiristettyä päälle ja hyvät fiilikset taattu. Ihan samaa en ole kokeillut Talmassa, koska siinä lajissa olosuhteet vaihtelee todella paljon ja joka päivä on muutenkin vähän erilainen nokkien, luiston ja lumen suhteen. Yritän silti pienessä mittakaavassa pitää samaa yllä ja kokeilla aina jotain uusia juttuja, vaikka kuinka pieniä. Samalla oppii näkemään eri lailla mahdollisuuksia – sidehittejä, liptrikkejä, switch-kikkailua ja sitä rataa.

Mites muut pitää motivaatiota yllä?