Jonnejen juttuko

Julkaistu: 29.1.2018

Lumilautailusta ja skeittauksesta on monilla vanhemmilla ihmisillä sellainen kuva, että ne ovat lajeja mitä NUORET harrastavat. Mikä sitten nuorisolajin määritelmä onkin, mutta kun lajeja on harrastettu Suomessa se 30-40 vuotta niin mahtuuhan sinne kaiken ikäistä sekaan. Kuitenkin aikuiset fiksut ihmiset esim. luulevat, että se, että harrastaa skeittausta, tarkoittaa että käytän työpaikan ulkopuolella samoja teinien trendisanoja kuin heidän skeittausta harrastavat lapsukaisensa.

Kaikkein hämmästyttävintä on kuitenkin, että jotkut ihmiset luulevat, että näitä lajeja harrastaa, koska haluaa tuntea itsensä nuoreksi. Let’s face it, en käytännössä missään muussa päivittäisessä elämänpiirissäni koe itseäni niin VANHAKSI kuin laskemassa tai skeittaamassa, koska parhaimmillaan seuraavaksi vanhimmat on PUOLET mua nuorempia. Jos haluaisin tuntea itseni nuoreksi, harrastaisin jotain ihan muuta. Kun kävin polvileikkauksen vuoksi aamuisin vesijuoksemassa, olin ihan junioriosastoa.

Jos nyt kuitenkin sattuu tykkäämään lumilautailusta, tässä muutama vinkki ikäkriisin selättämiseen.

  1. Harrasta aamulla. Vanhusten laskuvuorot on useimmiten ekana aamulla, kuten muutkin eläkeläisharrastukset.
  2. Laske paippia. Kaaret alkaa kiinnostaa yleensä aikasintaan kolmekymppisiä, joten siellä ei juuri junnuja näy. Tämän voi myös yhdistää kohtaan 1 ja päätyä Talman paipin päälle lauantaiaamuna tunkemaan muiden ikäloppujen kanssa.
  3. Laske vain muiden vanhusten kanssa. Tämä on mahdollista joko seuraamalla kohtia 1 ja 2 tai lähtemällä takamaastoon omien ikätovereiden seurassa.
  4. Ylipäätään käy laskemassa takamaastossa. Kerran Riksgränsenin läheisellä kukkulalla oltiin topissa huilaamassa pienen haikin jälkeen, kun noin kahdeksankymppinen ruotsalaismummo hiihteli sinne, osoitteli horisonttiin että tuolta olen tulossa ja toiseen suuntaan että tuonne olen menossa. Tuli nuori olo, että tässähän on vielä hyvinkin neljä vuosikymmentä takamaastotouhuja edessä.

lr-2338

Yli sata vuotta laskukaveria yhdessä kuvassa

Kannattaako lapsi laittaa hiihtokouluun?

Julkaistu: 23.1.2018

Sain tehtyä ensimmäiset opetustunnit tälle kaudelle viikonloppuna. Meillä oli toisen opettajan kanssa 10 hengen ryhmä innokkaita pikku lumilautailijoita ja kehitys oli huimaa.

lr-29

(Kuva viime kauden kurssilta)

Keräsin sen innoittamana pienen listan, miksi lapsi kannattaa laittaa hiihtokouluun opettelemaan laskettelua tai lumilautailua.

  1. Opettajan auktoriteetti
    Monesti oppilaan vanhemmat sanoo tunnin jälkeen, että juuri noin hekin yrittivät opettaa, mutta lapsi ei kuunnellut yhtään. Opettaja on vieras ihminen, jonka sana painaa eri lailla. Ei vieraalle opettajalle näytetä mieltä, jos ei heti opi, tai sanomisia kyseenalaisteta, vaan yleensä kuunnellaan ja sitten yritetään tehdä. kuten neuvottiin.
  2. Opetustaidot
    Toinen juttu onkin, että vaikka vanhempi luulee opettavansa samalla tavalla, hän ei välttämättä tee niin. Hyvä opetustaito ei ole sama asia kuin hyvä laskutaito, vaan opetuskin on taitolaji jota paljon tekemällä kehittyy. Esimerkiksi vanhempi saattaa päätyä kannattelemaan spagettijalkaisena valuvaa lasta siinä, kun samassa tilanteessa opettaja antaa kevyen tuen, mutta vaatii samalla seisomaan omilla jaloilla.
  3. Porukalla on hauskempaa
    Ryhmässä huomaa, että muutkaan eivät osaa ja ovat samassa tilanteessa. On myös motivaatio oppia samoja juttuja kuin muut. Ryhmässä on myös hauskaa.
  4. Apuvälineet
    Opettajilla on käytettävissä eri tilanteisiin sopivia välineitä, joten esimerkiksi hissiinmenoa voi harjoitella rauhassa irtokapulalla etukäteen tai voidaan tehdä juuri senhetkiseen tasoon sopiva rata. Hyvä apuväline ruuhkapäivinä on myös hiihtokoulun oma portti hissiin.
  5.  Pääsee itse laskemaan
    Lasten kanssa laskeminen tarkoittaa pääosin takaperin auraamista tai takaside auki luisuttelua poislukien ne muutamat hetket, kun näyttää, miten joku asia tehdään, jolloin puolestaan laskee niin asioita ylikorostaen, ettei se ole lähelläkään luonnollista. Saman ajan voi laskea itse ja lähteä yhdessä kotiin fiilistellen, kuinka hienoa laskeminen onkaan.

 

Lumi vyöryy päälle, mä vaan hiihdän

Julkaistu: 15.1.2018

Ostin lapselle kirpputorilta kuudella eurolla murtsikkasukset. Jotta moinen sijoitus ei menisi hukkaan, oli suorastaan pakollista mennä Kivikon hiihtohalliin ja maksaa 14 euroa niiden kokeilemisesta. Suksien remmisiteet oli ihan sudet, joten lapsi käveli ne jalassa lumella 10 metriä toiseen suuntaan ja sitten takaisin, jona aikana kiinnitin sukset uudelleen jalkaan kuusi kertaa ja homma riitti mulle (lapsi sanoi että oli kivaa). Ettei itse hiihtoreissuun panostettu rahasumma mennyt hukkaan, mun piti sitten hiihtää loppurahan edestä. Aattelin että kohtuulliseen kustannustasoon päästään puolen tunnin hiihdolla, joten lapsi ja Late lähtivät ulos leikkimään siksi aikaa, kun mä luisteluhiihdin ympyrää. Kun olin rehkinyt itseni hikeen kahdenkytä sentin sokerilumisohjossa, oli kulunut kymmenen minuuttia ja totesin, että puoleen tuntiin sisältyy lapsen kanssa hiihdetty aika. Kakskytä minuuttia sain sitten lopulta suoritettua.

Tämä blogi kuitenkin käsittelee kaikista keski-ikäisten harrastuksista juuri lumilautailua, joten mennään asiaan. Kaikki eivät tiedäkään, että hiihto liittyy lumilautailuun yllättävänkin tiiviisti, ainakin lumilautailun opetukseen. Tai siis liittyi. Vanhoina hyvinä aikoina nimittäin lumilautailuopettajakursseilla piti opetella myös murtomaahiihdonopetusta. Siinä oli takana joku sellainen ajatus, että suomalaisessa tutkinnossa päästäisiin kansainvälisen tutkinnon kanssa samoille leveleille, kun oman lajin lisäksi tulisi joku oman maan ominaislaji, ja koska se täällä tasaisessa pohjolassa ei ole luontevasti esim. vuorikiipeily, oltiin päädytty hiihtoon.

Tarkistin juuri nykyisen ohjelman, ja mikä on tilanne nyt? Nykynuoret oppivat hiihtämisen sijaan lumiturvallisuutta. Mitä tästäkin vellihoususukupolvesta on odotettavissa, kysynpähän vaan! Kyllä se vaan on niin, että jos lumivyöry uhkaa, oma (lautaopettaja)sukupolveni kyllä sitä pääsee pakoon HIIHTÄMÄLLÄ MURTOMAASUKSILLA eikä kaivelemalla kuoppia ja haistelemalla tuulensuuntia.

Kävin yhteensä kolme kurssia, viimeisellä niistä mua sijaisti murtsikkaosuudella alter-egoni Marja-Leena Kirvesmieli. 

 

Tyyliä kahdenkymmenen vuoden takaa

Julkaistu: 08.1.2018

En pidä itseäni tavaran hamstraajana, ja aiemmin kun muutin vähän väliä, käyttämättä jäänyt roina lähti aina viimeistään muuttovaiheessa kiertoon. Näin olen itselleni uskotellut, mutta kappas kun joululomalla Tampereella ollessani äiti kysyi, haluaisinko tyhjentää vanhan komeroni, kun sinne on jäänyt jotain mun tavaroita. Sieltä löytyikin sitten aikamoisia aarteita.

Mun ensimmäinen laskutakki, jonka ostin yhtä aikaa ensimmäisen lumilautani kanssa, oli musta maailman hienoin. Ei siis ihmekään, että se oli tallessa. Hieman isompi ihme oli, että olin päättänyt säästää myös mun ensimmäiset skedekengät, aikoinaan kermanväriset, myöhemmin likaisenharmaat Globet, joita palavasti rakastin enkä pohjien mentyä puhki sitten ollut raskinut luopua. Takin säästin edelleen, mutta kengät arkistoitui kyllä ihan roskikseen.

lr-8549

Takki käytössä Messilän pipessä vuonna 2000 eli neljäs käyttövuosi menossa ja vielä muutamia edessä. Gogglet ajanmukaisen tyylikkäästi.

IMG_8539

Sama takki 17 vuotta myöhemmin, onneks ysärillä oli löysät laskuvaatteet niin menee edelleen ihan sujuvasti päälle. Myös pipo arkistolöytöjä, se oli tosin isän pipolaatikosta aikanaan omittu ja vanha jo silloin eli Lahden MM-kisapipo -78. (Lauri otti kuvan.)

Lisäksi komerossa oli varaosavarasto kaikkea tarpeellista, jos nyt siis sattuu tarvitsemaan vuosituhannen vaihteen ajan lumilautasiteiden osia. Ja kyllähän niitä aina joku tarvitsee, laitoin Facebookin kirpparille ilmoituksen niin melkein kaikki käytiin hakemassa. Samaan laatikkoon olin heitellyt karkuremmit, niitä oli sievoinen kokoelma pitkää ja lyhyttä mallia. Onkos ne vielä jossain pakollisia?

Lisäksi löytyi valokuva-albumeita ja mun ensimmäinen läppäri, joka oli mulla kun lähdin Erasmus-vaihtoon 2005. Onneksi sain sen vielä heräteltyä henkiin ja tyhjennettyä. Samalla juutuin tietysti yömyöhään selailemaan kaikkia sen ajan vanhoja tekosia, kuten opiskeluaikana tekemiäni verkkosivustoja, joiden koodit ja kuvakansiot oli edelleen tallessa.

Oli mukavaa vähän hengitellä nostalgiahöyryjä (ja ihan vaan pölyä), mutta ihan mukavaa että kehitys kehittyy. Totakin laskukuvaa kun katsoo, niin kypäriä ei käytetty eikä niitä edes kivannäköisiä saanut ja sträpit painoi jalkoja niin että tunto lähti. Toki silloin nuo mukavuustekijät eivät olleet kauhean merkittävässä roolissa, kunhan vaan pääsi laskemaan.