Keitä ovat nämä ihmiset ympärilläni? Miten ihmiset voi tunnistaa, jos he vaihtavat laskutakkinsa väriä?

Julkaistu: 03.12.2018

Kausi on lähtenyt käyntiin ja olen jälleen jokavuotisen dilemman ääressä. Keitä ovat nämä ihmiset täällä hissin ala-asemalla tai mäen päällä? Onkohan tuo se viimekaudella oranssitakkinen? Olenko laskenut tuon kanssa vuosia täällä vai onkohan se joku ihan random-kävijä? Onko tuo joku laskumediassa näkynyt vai ehkä se sittenkin on skeittaamasta tuttu? Kuuluuko näille moikata?

Olen todella, siis AIVAN KÄSITTÄMÄTTÖMÄN huono tunnistamaan ihmisiä. Sen sijaan olen aivan loistava tunnistamaan ihmisissä jotain mukayhtenäisiä piirteitä, jonka perusteella nopeasti päättelen aivan totaalisen väärin, kuka henkilö voisi olla. Näinpä saatan käydä pitkiäkin keskusteluja ihmisten kanssa luullen heitä aivan toisiksi.

Sosiaalisesti vaivaannuttavaa? Kyllä!

Otetaanpa esimerkki. Olin metrossa, ja sinne tuli henkilö, joka moikkasi tuttavallisesti. Kas, Mattihan se siinä! Varmaan joku epävarmuus käväisi kasvoillani, sillä henkilö vielä varmisti, että muistanhan minä hänet. Joo, totta kai, mitä kuuluu? Juttelun aikana alan epäröidä. Joku ei nyt mätsää, ei tämä ehkä olekaan Matti. Vaikka saattaa toki ollakin. Miltä Matti näyttikään, eikös sillä ollutkin ruskeat hiukset ja se ehkä asui tämän pysäkin paikkeilla? Miten siinä tilanteessa enää voi selvitä kuivin jaloin, että on ensin sanonut, että tietää, kuka toinen on, ja sitten ei ehkä kuitenkaan tiedäkään. Kertoilin jotain yleispätevää, johon henkilö sanoi että joo, sä kerroitkin kesällä tosta. Ei hitto, ollaan siis nähty kesällä? En siis tunnekaan häntä laskuhommista? Ei kai tää oo sittenkin työkuvioista? Skeittaamasta? Joku kaverin kaveri? Ei enää mitään hajua. Mahdollisesti-Matin jäätyä metrosta stalkkaan Facebookia ja Instagramia ja huomaan, että Matti ei kyllä todellakaan näyttänyt yhtään tuolta. Siis itseasiassa Matin kuvia katsoessa kellään muulla ei varmaan olisi voinut tulla mieleenkään, että se olisi voinut olla Matti. Kuka se sitten oli? Sehän ei tietysti koskaan selviä.

Toiset ihmiset muistaa paremmin, mutta jotkut kasvot ei vaan kerta kaikkiaan jää mun aivopoimuihin. Latelta kuuluu syvä huokaus, kun kysyn kymmenettä kertaa, että kuka tuo olikaan. Normaalisti ihmiset tunnistaville on varmaan tosi vaikea käsittää, että ihmisiä ei vaan erota toisistaan ja ei voi hahmottaa, näkeekö jonkun elämässään ensimmäistä, viidettä vai kahdettakymmenettä kertaa. Nyt tosin Latelta jo usein tulee automaattisesti selvennys, että tuo on se-ja-se ja olet nähnyt sen siellä-ja-siellä, jos yhtään näytän siltä että palaset ei loksahda kohdilleen.

Kyse ei muuten ole huonosta nimimuistista. Muistan nimet oikeastaan aika hyvinkin, kunhan vaan tiedän, kuka henkilö on. Yleensä opin ekan lumilautailutunnin aikana oppilaideni nimet ja muistan ne kyllä lopputalven ajan, jos he vaan eivät vaihda laskuvaatteita.

Tää tyyppi näkyy peilistä, sen tunnen

Mulla on kaveri, joka muistaa kaikki tapaamansa ihmiset, sekä kasvot että nimet. Oon siitä ominaisuudesta niin kateellinen! Kuinka hienoa olisi joskus elää vaikka viikkokin niin, ettei ole yhdessäkään vaivaannuttavassa tilanteessa… Toisin kuin vaikkapa juuri tänään: lähden luentosalista muiden mukana syömään, mutta kun olen saanut ruoan haettua, en ole enää ihan varma, missä pöydässä istuvat ne, keiden kanssa tulin, sillä en muista, miltä he näyttivät (kunnes siihen tuli yksi, joka oli ollut aiemmallakin kurssilla ja kenet muistin).

Jos haluat pysytellä anonyymina, muutama vinkki, jonka jälkeen en todellakaan tiedä kuka olet: Soluttaudu eri porukkaan kuin kenen kanssa yleensä lasket tai liikut, voi olla melko varma, että en enää pysty yhdistämään. Myös tapaaminen jossain eri ympyröissä kuin tavallisesti on varma tapa saada mut totaalisen hämmentyneeksi. Vaatteiden tai vaikkapa hiusten värin vaihto on tehokas keino. Hetken kestää, ennen kuin viime laskukauden punahousuiset pystyy ymmärtämään tämän kauden sinihousuisiksi. Liian selkeä tuntomerkki on myös paha. Jos jollain on vaikkapa sininen tukka, ja sitten ympyröihin ilmestyy joku toinenkin, jolla on sininen tukka. Miten ne voi erottaa? Ei kuulkaa mitenkään. Elän juuri nyt tilanteessa, että epäilen, että skeittihallilla käy kaksi eri vihreätukkaista, joille juttelen kuin yhdelle henkilölle. Perus. Sanoinko jo, että elämäni on sosiaalisesti vaivaannuttavaa?

Mistä yleensä taas tunnistan tyypit? Helpoiten tyylistä. Olin viime talvena Hiedanrannassa skeittaamassa kahtena perättäisenä päivänä, eikä siellä toisena päivänä ollut mun lisäkseni kuin yksi toinen. En mielestäni ollut koskaan kyseistä henkilöä nähnyt, kunnes hän teki ensimmäisen tyylitellyn rokkarin poolikuppiin, jolloin muistin, että olihan hän ollut siellä edellisenäkin päivänä. Ei mitään muistikuvaa henkilön kasvoista, vaatetuksesta tai varusteista, mutta temppu oli kirkkaassa muistissa.

Ja jotkut vaan jää mieleen. Jos siis juttelen sulle ihan normaalin oloisesti sisällöllisesti järkevää asiaa, saattaa olla sellainenkin mahdollisuus, että tiedän kuka olet.

 

Suuri paljastus – ihmiselle ei olekaan täysin synnynnäistä liikkua sivuttain jalat sidottuna yhteen lautaan

Julkaistu: 12.11.2018

Setäni alkoi pelata bridgeä ja kertoi, että sen oppiminen on ihan helppoa. Tarvitsee vain opetella säännöt ja pelata kaksikymmentä vuotta. Tulipa tämä mieleen, kun taas kerran tuli lumilautailusta puhe jonkun kanssa ja sain taas kerran kuulla tarinan, kuinka hänkin on lumilautailua kerran kokeillut eikä se ollut oma juttu kun se oli hirveän vaikeaa. Olen kuullut tämän kymmeniä kertoja eri tilanteissa. No, ei lumilautailu tietenkään ole kaikkien juttu monestakaan syystä, mutta vaikeus yhdellä kokeilukerralla mitattuna on vähän kyseenalainen syy tehdä moinen päätelmä.

Lumilautailun perusasento ei ole kovinkaan ihmiseen syntymässä sisäänrakennettu. Siinä on kaksi raajaa sidottu yhteen lautaan, jolla liikutaan sivuttain. Tiesittekö, että tutkimusten mukaan moni hankalalta tuntuva laji alkaa tuntua ihan mukavalta 50 tunnin harjoittelun jälkeen? Se on aika monta laskukertaa. Jos käy mäessä kaksi kertaa talvessa kahden tunnin ajan, sen saavuttamiseen menee reilu 12 vuotta.

ripley_greg

Laskukaveri Greg Mt Ripleyllä

Millainen sitten on lumilautailun julkisuuskuva? Lumilautailuhan on hauskaa ja rentoa, kysy keneltä vaan lumilautalijalta. Tarkoituksellinen harjoittelu puolestaan ei aina ole välittömästi hauskaa. Jos multa kysyttäisiin (ja totta kai kysytään koska tää on mun blogi), niin musta lumilautailusta maalattu kuva on epätosi. Toki se on keino erottautua muista lajeista, mutta myös lumilautailussa uuden oppimiseen liittyy ikäviä, ponnistelua vaativia vaiheita (jotka sitten tuottavat oppimisen mielihyvää). Vasta, kun taidot on kehittynyt niin, että osatoiminnot nivoutuu yhteen rutiininomaisesti, laskemiseen voi tulla sitä mainostettua rentoutta.

Toki mielikuva on siinä mielessä tosi, että lumilautailuun jää helposti koukkuun ja sitä innokkaasti harrastavat viettävät yleensä aikaa laudalla todella paljon, jolloin taidot kasvavat nopeasti ja rentous sekä hauskuus sitä kautta entisestään lisääntyy. On kuitenkin kohtuutonta verrata itseään aloittelijana näihin laskijoihin – silti ihmiset tekee sitä vertailua hämmästyttävän paljon. Vähän realismia peliin sen suhteen, kuinka paljon itsellä on tunteja laudalla kertynytkään, ennen kuin vertailee itseään muihin laskijoihin, niin kyllä se hauskuuskin sieltä löytyy.

 

 

 

 

 

 

Mielihyvän tunteen saamisen vaikeus, kun itsesuojeluvaisto estää yrittämästä liikoja

Julkaistu: 05.11.2018

Katsoin expo-viikonlopun kunniaksi ekan laskuleffan tälle kaudelle, all girls -reilipläjäyksen nimeltä The uninvited. Leffa oli lajissaan ihan hyvä, mutta silti suurimman osan siitä pohdiskelin dopamiinin tuotantoa. Tätä nää opiskelut teettää.

Oon monessa aiemmassa blogitekstissä avannut sitä, että oon pelkuri enkä siksi opi juuri uutta. Nuorena en ollut, mutta silloin olin koko ajan jostain rikki, enkä siksi oppinut juuri uutta. Itsesuojeluvaistolle on biologinen selitys, nimittäin dopamiinin tuotanto. Aivot tarvitsee stressiä ja sen tyyntymistä. Jokainen laskija voi tunnistaa, miten tämä yhtälö mäessä toimii. Hyppyri tai siitä suunniteltu temppu kuumottaa, mutta kun sen saa tehtyä, tunne on mahtava. Sama tunne ehkä tulee vielä toisella kerralla, mutta jos joka päivä hyppää saman tempun ja se tulee jo lihasmuistista, palkitsevuus lakkaa ja sitä pitää hakea joko isommista hyppyreistä tai eri tempuista. Ainakin, jos on nuori. Silloin dopamiinin eritys voimistuu, ja sen jano kasvaa. Lisäksi nuoruuteen kuuluu vinoutunut arviointiasteikko, jossa valintoja suunnataan ylioptimistisesti eli riskit arvioidaan pienemmiksi ja hyödyt suuremmiksi. Tunnistan tän niin hyvin omasta menneiden vuosien toiminnasta. Nykyään en ole valmis juurikaan ottamaan riskejä, koska tiedostan loukkaantumisen mahdollisuuden paremmin sekä mun sosiaaliset ympyrät ei samalla lailla kannusta siihen. Vaikka tekisin minkä tempun, niin tiedän, ettei kukaan pitäisi musta sen enempää ihmisenä, jolloin sosiaalinen painekin on pienempi. Nuorempana sitä ajatteli, että myös taitotaso harrastuksessa määrittelisi enemmän ihmisarvoa ja tokihan se tietynlaista sosiaalista hyväksymistä tuo.

Totta kai mulla on edelleen elämyshakuisuutta omassa toiminnassa, tuskin muuten ylipäätään laskisin. Mutta arviointiasteikko on nykyään siinä määrin balanssissa, että vältän riskejä niin pitkälle, kuin se on mahdollista niin, että kuitenkin edelleen tekee juttuja, mistä erittyy dopamiinia eli saa mielihyvää siitä jännityksen jälkeisen stressin tyyntymisestä.

ripley

(Kuvassa itseäni rohkeampi laskukaveri Mt Ripleyllä)

Miten sitten aikuisena pystyy saamaan harrastamisesta mielihyvän tunnetta, vaikka kaikki pelottaa? Asioita tarvitsee vain tehdä pienin askelin niin, että kuitenkin tekee uusia juttuja. Se onnistuu, kun pystyy tunnistamaan, että kehitystä on tosi pienetkin jutut, eikä niiden tarvitse olla sellaisia oikeita temppuja, millä on nimi.

Oma lähiskeittiparkkini on muodostunut sellaiseksi, jossa käyn useimmiten yksin ja melko nopeasti. Kun muutin Vuosaareen, mulla oli pitkä skeittitauko takana polvileikkauksen ja raskauden takia. Niinpä aloin kotiparkilla ottamaan vanhoja temppuja takaisin yksi kerrallaan. Siitä sitten muodostui tapa, että tein joka kerta siellä käydessäni jonkun uuden tempun. Tapa on säilynyt nyt kolme ulkokautta niin, että aina talven jälkeen koko ulkokauden ajan teen joka skeittikerta ensin edellisellä kerralla tekemäni uuden tempun uudestaan ja sitten jonkun uuden tempun. Talven jälkeen lähtö siis nollasta, että joka kesä voi sentään tehdä samoja temppuja, eihän mun muistikaan ihan niin pitkälle kantaisi, jos pitäisi kolmen vuoden takaiset temput muistaa. Uusi ei myöskään tarkoita täysin uutta temppua, van esimerkiksi jo aiemmin tehty temppu johonkin uuteen kohtaan. Onneksi parkki on aika iso, niin siellä niitä kohtia riittää. Kun on saanut päälle sen edellisen kerran tempun ja uuden tempun, pitää vielä pitää huolta, että kokoajan on työn alla mahdollisia tulevia temppuja.

Tälläsellä ajattelumallilla mulla on aina vähän paine takaraivossa, kun lähden Vuokkiin, sillä ainahan ei ole parhaimmillaan ja pysty tsemppaamaan päälle mitään vähänkään kuumottavaa. Toisaalta aina jotain uutta on tullut tiristettyä päälle ja hyvät fiilikset taattu. Ihan samaa en ole kokeillut Talmassa, koska siinä lajissa olosuhteet vaihtelee todella paljon ja joka päivä on muutenkin vähän erilainen nokkien, luiston ja lumen suhteen. Yritän silti pienessä mittakaavassa pitää samaa yllä ja kokeilla aina jotain uusia juttuja, vaikka kuinka pieniä. Samalla oppii näkemään eri lailla mahdollisuuksia – sidehittejä, liptrikkejä, switch-kikkailua ja sitä rataa.

Mites muut pitää motivaatiota yllä?

Talvi opintovapaalla

Julkaistu: 31.10.2018

Talma aukesi eilen! Ite en vielä sinne rynnännyt, mutta silti fiilis tietää, että halutessaan pääsisi jo laskemaan. Sträpit tulee kiristettyä viimeistään joulukuun puolivälissä, kun suunnataan Laurin kanssa jo perinteiseen (toinen vuosi peräkkäin = perinne) kauden aloitusreissuun Rukalle.

Ruka

Tästä kaudesta onkin tulossa erilainen kuin muutamaan vuoteen. Jäin syyskuun alusta opintovapaalle, eli päivätyöt eivät haittaa harrastamista. Opiskelut toki jonkun verran, mutta aikaa jää silti enemmän kuin normaaliarkena. Syksyn mittaan muutaman kerran karkasin arkipäivän päiväskeiteille tenttiin lukemisen ja esseen kirjoittamisen välissä, ja se on todellista luksusta se. Lisäksi on melkein pakollista alkaa miettiä keväälle jotain haikkausreissua, sillä oon myös käynyt lenkillä jo monikossa mainittavien kertojen verran. Näen itseni jo kevyesti kipaisemassa törmien päälle keväisessä Norjassa.

Laskemisen lisäksi saattaa olla, että tänä kautena on myös vihdoin taas enemmän aikaa lumilautailun opettamiseen. Se kiinnostaa, varsinkin kun teoriatieto aiheesta on lisääntynyt suuressa määrin jo syksyn aikana – opiskelen nimittäin opettajan pedagogisia opintoja. Luennoilla istuessa oon miettinyt monien asioiden yhteyttä lumilautailuopetukseen, siitä kun mulla on pisin opettajakokemus.

Alun perin hakeuduin lautaopen hommiin, koska ajattelin, että sitä kautta pääsee viettämään mahdollisimman paljon aikaa mäessä. Pikkuhiljaa alkoi kuitenkin kiinnostaa myös se oppimisen ja opettamisen puoli. Alotin lumilautaopetuksen tuoman opettajakokemuksen rohkaisemana  yliopisto-opintojen ohessa tekemään myös sijaisuuksia yläkoulussa – ihan pokkana melkein missä aineessa vaan, meni köksät, terveystiedot ja matikat. Vaikka päämotivaatio oli raha, yhä enemmän kiinnosteli myös opettajuus sinänsä.

Koska mun pääaineella (viestintä) ei liiemmin ole mahdollisuuksia mihinkään peruskoulun tai lukion tehtäviin, se sitten jäi. Sovin itseni kanssa, että sen sijaan että alan vaihtaa pääainetta, nautin kolmesta talvesta putkeen (yksi siis Uudessa-Seelannissa) ja sitten tuuppaan gradun ja meen töihin. Näin tapahtuikin. Tein useampia vuosia viestinnän alan duunia mutta koulutus ja ohjaaminen kiinnosti edelleen. Nyt sitten päätin, että on aika kääntää se kortti. Pääsykoehaastattelut oli keväällä ja siellä toki päädyin haastattelijan kanssa puhumaan laskemisesta (hän oli telemark-naisia), mikä näemmä kannatti, sillä paikka yhteiskunnallisten aineiden kiintiössä aukesi Helsingin yliopistoon. Voitteko muuten arvata, mitä harjoittelun ohjaajani harrastaa? Kappas kun sattui olemaan laskija hänkin, joten jutusteltavaa löytyi heti ekalla tapaamisella myös ammatillisten asioiden ulkopuolelta.

Ilman halua viettää enemmän aikaa mäessä en ehkä koskaan olisi päätynyt opettamaan yhtään mitään. Olisihan se saattanut tulla jotain muuta kautta, mutta vaikea uskoa, että olisin uskaltautunut lähteä tekemään sijaisuuksia yläkouluun, jos en olisi jo tottunut käsittelemään ryhmiä lumilautailua opettaessa. Lisäksi, pedagogiset valmiudet kehittyvät tutkitusti hitaasti. Ite aloin kehittää niitä Vuokatissa joulukuussa 2001 yhdeksän päivän lumilautaohjaajan kurssilla ja aloitin opetustyöt sen jälkeen Ylläksellä. Silloin oli intoa, mutta kyllä opetustaito on vuosien mittaan rakentunut ihan eri tasolle. Sen huomaa varsinkin ryhmien käsittelyssä. Viime vuonna ehdin opettaa Talmassa kahta kurssia (kumpaakin vaan puolikkaan kurssin) ja silloin mietin, että kyllä tässä aika erilaista vastinetta oppilaat (tai niiden vanhemmat) saa rahalle kuin silloin aikanaan mun ensimmäisten vuosien oppilaat. Mutta jostain pitää aina aloittaa, ei sitä muuten kehity.

Tällä kaudella blogissa ehkäpä siis asiat painottuu opettamisen ja oppimisen pohtimiseen, mutta toki muutakin jorinaa laskemisesta on perinteiseen tapaan tulossa.

49 laskupäivää

Julkaistu: 24.4.2018

Tämä kausi hävisi viime kaudelle laskupäivien määrän suhteen vaivaisella kahdella päivällä. Se on aika vähän, tuntui nimittäin, että en tällä kaudella juurikaan edes käynyt laskemassa kuin viikonloppuisin.

lr-2628

Ruka joulukuussa

Kausi alkoi lyhyellä Rukan visiitillä joulukuun puolivälissä. Mikä sen parempaa alkukaudesta, kun saada sekä rinnekruisailua että pientä parkkilaskemista samoille päiville! Sen jälkeen kausi jatkui kuitenkin hieman yskähdellen. Talmassa oli auki vain harjoittelurinne presseineen. Siellä tuli muutaman kerran käytyä. Myöskään Sappeen kausarista ei ollut iloa alkukaudesta, tarjonta vielä vuodenvaihteessa oli kaistale eturinnettä ja muutama pressi. Enemmän laskemista samoihin aikoihin tarjosi päiväreissu Himokselle.

Kun Talma vihdoin aukesi, etustreetin nokat näyttivät ihan liian isoille omaan laskutatsiin suhteutettuna. Onneksi heti perään ilmestyi myös pieniä hyndiä, jolloin turhautuminen omaan pelkuruuteen vähän helpotti. Paippi saatiin auki helmikuun puolessa välissä, ja se oli samantien todella hyvässä sheipissä. Kuukausi myöhemmin samaisessa ojassa tuli myös kauden ainoaksi isommaksi osumaksi jäänyt polven kolhaisu, joka kuitenkin haittasi koko loppukautta. Fyssarikaveri mäestä epäili imusolmukkeiden saaneen osumaa ja suositteli hoidoksi runsasta uimahallissa käyntiä, jolloin veden paine toimisi lymfaterapian tavoin. Se alkoikin nopeasti auttaa, mutta vasta ihan viimeisinä laskupäivinä pystyi laskemaan niin, ettei polvi muistuttanut itsestään.

Polven turpoilusta huolimatta todella onnistunut viikonloppu vietettiin maaliskuun lopussa Himoksella, jossa tuli sekä rinnelaskua että pienistä hyppyreistä otettua haltuun tämän kauden ainoita uusia juttuja temppupuolelta eli etukantin caba satku. Temppu on oikeinpäin oikein luonteva, mutta switchinä en ole ennen saanut sitä oikein lähtemään.

Yksi kauden parhaita laskupäiviä oli vuosittainen päivä Serenassa pääsiäisenä. Aurinkoinen keli, hyvä seura ja kaikkea itselle sopivaa laskettavaa, mitäpä sitä muuta laskemiselta kaipaa.

Levillä huhtikuussa

Loppuun käytiin Laten kanssa vielä neljän laskupäivän erinomainen Levi-visiitti, jonka jälkeen Talma hemmotteli vielä parilla aurinkoisella kevätpäivällä.

Siinä taas yksi kausi paketissa. Nyt laskukamat ja blogi kesäksi hyllylle, palataan taas kun lumihommat alkaa olla ajankohtaisia!

 

Voisiko lumilautailija omistaa vain sata tavaraa?

Julkaistu: 15.4.2018

Nykyään on aika paljon puhetta tavaramääristä. Itselläni ei ole tarvetta konmaritukseen, sillä en tykkää edes tarpeellisen tavaran ostamisesta puhumattakaan turhan tavaran hamstraamisesta. Mutta sitten kun mennään nextille levelille, kuten esimerkiksi sadan tavaran omistamiseen, oon miettinyt että mulla tulee se tavaramäärä täyteen jo pelkästä harrastuskamasta. Ja niistä luopuminen ei tuottaisi mulle minkäänasteista tyydytystä, ei vaikka kuinka olisi loput tavarat värijärjestyksessä tilavissa kaapeissa.

Koska alkaa olla aika pakata laskukamat joka tapauksessa pois silmistä, päätin laskea, kuinka monta lumilautailuun liittyvää tavaraa omistan. Tämän laskelmanhan voi tehdä hyvin erilaisilla rajauksilla, mutta pyrin laskemaan mukaan tavarat, jotka minulla on, koska tarvitsen/olen joskus hankkinut ne päätarkoituksena lumilautailun harrastaminen. Käytän toki vaikkapa ristipäätä siteiden laittoon, mutta minulla olisi sellainen joka tapauksessa, joten en laske sitä mukaan. Minulla on untuvatakki, jota käytän välillä muutenkin, mutta olen ostanut sen offareille taukotakiksi ja niistä ominaisuuksista maksanut enemmän rahaa kuin kaupunkivaatteesta, joten sen lasken mukaan. Lisäksi en laske vaikkapa kypärää ja kypäräpussia erillisiksi. Lisäksi en käytännössä omista näistä kaikkia itse, esimerkiksi lautabägi ja voitelukamat ovat Laurin, mutta minulla on ollut sellaiset ennen kuin muutimme saman katon alle, olen vain myynyt omani tarpeettomina tuplakappaleina.

Tällä tavoin laskin omistan 67 lumilautailuun liittyvää asiaa. Ilman offarikamoja minulla on 42 asiaa ja offarikamoja siihen määrällisesti 9 mutta tilaahan ne vie merkittävästi. Loput 15 asiaa on turhia, osa harmittomia ja osa sellaisia, mistä voisi hankkiutua eroon.

Laskuvarusteita:

Lauta
Siteet
Kengät
Lautabägi
Hanskat
Paksummat kintaat
Kypärä
Kypärän aluspipo
Gogglet
Lautapussi
Tukeva polvituki
Kevyet polvituet
Selkäpanssari
4 Hissikortit
Takki
Goretakki
Tekninen ruutupaita
4 laskusukat
5 merinovillakerrastovaatetta
3 Kauluria (eripaksuisia)
Paksummat laskuhousut
Kevyemmät laskuhousut
Kenkäkuivain
Voitelutelineet
Sikli
Huoltopussukka
Rauta
Voiteet
Lautalukko
Kypärän vaihtopehmusteita pussi

Offarivarusteita:

Putskulauta
Piippari
Sondi
Lapio
Reppu
Lumikengät
Sauvat
Radiopuhelimet
Untsikka

Ja sitten tämä kyseenalainen osasto:

Vanha kypärä (koska se ei varsinaisesti ole rikki, vaan huononmallinen)
Edelliset siteet (menossa ehkä veljelle jos muistais hoitaa asian)
Vanhat hanskat (vara)
Vanhat kintaat (vara)
5 muuta kerrastovaatetta, joita en juuri käytä
Kolmannet laskuhousut, vaihtelu virkistää ja ostettu kaverilta käytettynä
2 vanhoja goggleja
Cortinan hissilippukotelo (jos joskus vielä Japaniin…)
Jojo (olisko jossain vielä tarve!)
Karkuremmi

IMG_2132m

Roinaa lojumassa. Kuva Lauri

Kun googletti sadan tavaran haasteen, vastaan tuli pääosin haasteita, että luopuisi sadasta tavarasta. Itselläni siinä ei olisi mitään järkeä (jos nyt puhun siis koko omistamastani tavaramäärästä, alle sadasta ei toki sataa edes pysty vähentämään), koska en ole missään vaiheessa täyttänyt kaappejani tavaralla mitä en tarvi. Lisäksi se itsessään, että tavaran saa pois omista kaapeista, ei ole ympäristöteko. Toki juuri nuo muutamat tavarat – kypärä, siteet ja gogglet -jotka on jo saaneet korvaajat, pitäisi laittaa uusiin koteihin, missä ne olisivat käytössä.

Sadan tavaran kanssa eläminen tähän laskukamppeeseen silti aika hyvin kaatuisi, sillä vaikka hankkiutuisin tuosta ylimääräisestä kamasta eroon, 51 olisi mittarissa jo pelkistä laskuvarusteista. Siinä jäisi aika vähän muuta tavaraa.

Toisaalta myös kappaleiden määrä on sinänsä epäoleellista, koska vaikka minulla olisi vaan yksi hissikortti (joka on mahdotonta tässä keydata/access/snowcard -hiihtokeskusten maassa), säästyvällä tilalla ei tee mitään. Yhdet lumikengät vähemmän niin siitä jo tulisi tilaa! Lisäksi tavaroiden merkitys ei ole pelkkä käyttötarkoitus. Varmaan pärjäisin yksilläkin sukilla, mutta olisiko vielä reissuseuraa jatkossa?

Onkohan tämä perusmäärä laskukamaa nurkissa? Puolitatko vai tuplaatko omalla tavaramäärälläsi?

Leppoisasti Levillä

Julkaistu: 10.4.2018

Reilu pari vuotta ehti vierähtää ilman Levin visiittiä, mutta nyt ennätin loppukauden pitkän viikonlopun sinnekin. Kyseessä oli luksusreissu, sillä ipana jäi mummoa ja vaaria viihdyttämään. Neljä laskupäivää, joista yksi iltapäivän saapumis- ja toinen puolen päivän lähtöpäivä oli ihan hyvä setti tähän väliin kautta. Kelikin oli monipuolista. Perjantain sumussa ei nähnyt muuta kuin metsässä, mutta onneksi sieltä löytyi laskematonta lunta. Lauantai ja sunnuntai laskettiin kirkkaassa auringonpaisteessa, maanantaina rinteessä odotti puolestaan kymmenisen senttiä kevyttä lunta, joka riitti kelluttamaan lautaa sen verran, että tuntui ihan putskun laskemiselta. Ja kirkastuikin vielä ensimmäisen puolen tunnin jälkeen.

Levi on mun suosikkikeskuksia sen takia, että rinteitä on moneen suuntaan ja aika monien niistä välistä löytyy pientä metsälaskua. Jos jossain päin on lumet lähtenyt tuulen mukana, ne todennäköisesti löytää jostain toisesta suunnasta tunturia kunnon kerroksena.

Visiittiin innosti myös South park eli etelärinteen uusi parkkialue. Se olikin kiva ja monipuolinen, jokaiselle jotakin. Parasta oli kornerit molemmille puolille samaan laskuun! Leppoisa tuolihississä istuskelu jäi kylläkin ajatuksen tasolle, sillä loiva loppulosottelu parkin jälkeen tuolihissille on niin pitkä, että ei maksa vaivaa mennä sinne asti, kun ankkurihissilläkin pääsee.

Lisäksi oli todellakin ollut ikävä Lappiin, ihan vaan tunturimaisemaa katselemaan. On se rauhoittavaa.

Aktiivisen harrastamisen ja fanaattisuuden raja

Julkaistu: 02.4.2018

Laskupäivämittari näyttää päälle neljääkymmentä. On päiviä – kuten tänään – kun mietin, meneekö homma fanaattisen puolelle. Että voisiko vaan jäädä kotiin, jos järkikin sanoo että valmiiksi väsyttää ja kelikin on ihan karmea.

Kävin pääsiäisenä joka päivä laskemassa, kolmena päivänä Talmassa ja yhtenä Serenassa. Tänään tosiaan satoi lunta ihan kunnolla. Silti oli pakko lähteä iltapäivällä vielä ajelemaan Talmaan, vaikka oikeastaan ei edes huvittanut lähteä. Mutta kun kausi loppuu kohta! Perillä oli odottamassa lumipöperöä ja huono näkyvyys. Ei mennyt ikimuistoisten laskukertojen joukkoon.

Fanaattisuudesta tuli kuitenkin mieleen, että on ollut aikoja kun oon ollut ihan oikeasti vältellyt kauden loppumista. Vaikka vietin talvisin pitkiä pätkiä Lapissa, talven pituus ei riittänyt. Niinpä tein loppuvaiheissa opiskeluja päätöksen, että kesää ei ole pakko lusia jos ei halua, koska toisella puolen maapalloa on samaan aikaan talvi. Pakkasin Suomen laskukauden lopuksi kamat lautabägiin ja lensin Uuteen-Seelantiin.

Ihan kokonaan en kesältä välttynyt silloinkaan, sillä 8 kk visiitin aikana ehti vuodenajat vaihtua ja talvi oli jo ihan kunnolla käynnissä, kun tammikuussa palasin Suomeen. Yksi tärkeimmistä havainnoista kyseisellä reissulla olikin juuri se, että en ollut ainoa talven perässä reissaaja, vaan maailmassa sitäkin populaa riittää, jotka kauden tultua päätökseen pakkaavat kimpsunsa ja vaihtavat manteretta tehdäkseen taas uuden kauden duunia lautaopeina tai kissakuskeina. Siinä porukassa tunsi itsensä ihanan tavalliseksi.

Queenstown1

Maisemia The Remarkablesin hiihtokeskukselta käsin

Minulla reissaaminen jäi kuitenkin yhteen kauteen. Yksi syy oli varmaan, että sillä reissulla innostuin taas enemmän skeittaamaan, jolloin kesä ei ajatuksena enää tuntunut täysin turhakkeelta.

Vielä on varmaan kuitenkin pari viikkoa kautta ja yksi Levin reissu edessä, joten ei kesästä sen enempää.

 

Viikonloppu Himoksella

Julkaistu: 27.3.2018

”Ollaan munuaisemme teille velkaa tän reissun innovoinnista!”

En ainakaan tällä hetkellä tarvi uutta munuaista, mutta mukava palaute reissujärjestelyistä kuitenkin. Houkuteltiin kaksi kaveria kahden lapsensa kanssa viikonlopuksi Himokselle. Koska mulla sattui olemaan eniten intoa ja aikaa, toimin pääorganisaattorina mökin, tarjoilujen ja ohjelman suhteen.

Varasin mökin kriteereinä sijainti ihan ytimessä, tarpeeksi iso, järkevä pohjaratkaisu ja turvalliset portaat. Kukaan ei tullut portaita pää edellä, saatiin nukuttua ja ennen kaikkea kaikki ehtivät nopean vaihtomatkan ansiosta laskea mahdollisimman paljon, joten onnistunut valinta! Ruokaa oli tulomatkan kauppareissun jälkeen riittävästi koko viikonlopuksi ja kokkaamiseen ei mennyt aikaa, joten kaikki ehtivät laskea mahdollisimman paljon. Ohjelmana oli laskemista vuoroissa ja vähän pientä kivaa lapsille mm. pääsiäismunaetsinnän ja virpomisvitsojen teon merkeissä. Virpomassa käytiin tietysti hiihtokoululla.

Pikkutyypinkin kanssa käytiin kerran lautailemassa. Kuva Lauri.

Oon kyllä käynyt Himoksella sekä viime- että tällä kaudella, mutta molemmilla kertaa kauden alussa, kun vaan länsipuolen rinteet ovat olleet auki. Nyt pääsin vihdoin laskemaan koko aluetta. Pohjoisessa oli vanha tuttu oranssi kahden hengen tuolihissi, joka ei harmi kyllä lauantaiaamuna ollut vielä auki. Lisäksi minipaipin pohja oli vielä tunnistettavissa.

Keli oli rinnelaskuun suht täydellinen kevätkeli, ei liian kovaa eikä liian pehmeää, joten mikäs siinä rinteitä kruisaillessa. Lisäksi laskeskelin muutamaan otteeseen itsekseni lännen pikkustreettiä, joka oli oikein erinomainen hyppyreiden osalta (reilipuolta en käynyt katsomassa). Yhteen laskuun sai ensin yhden hyppyrin, joka toimi myös kornerina, sitten kolmen mukavan minihyppyrin linjan ja loppuun vielä mukava pätkä rinnekikkailua ja olisi siinä ollut yksi muoviputkikin vielä ennen hissiä. Polvi on vieläkin kosketusarka, niin putki/pressiosaston jätin kokonaan väliin, ajatus siitä että kolhasisi polvea johonkin ei houkuttanut yhtään.

 

Sillä se paranee…

Julkaistu: 19.3.2018

Tulipa viikonloppuna ekaa kertaa tälle kaudelle otettua paipissa ihan tosissaan lumituntumaa. Vieläkään en tiedä, mikä muhun iski, mutta bäkkiairin alastulon jälkeen seuraavaksi istuskelin keskellä flättiä. Damagesta päätellen etukantti nappasi ja takapolvi otti ensimmäisen iskun vastaan, siitä sitten etukäden kautta ympäri. Mitään mustelmia ja kokovartalojumia kummempaa varsinaista vahinkoa ei onneksi tullut. Sen verran alkaa perinteisesti ahdistaa laskukauden loppuminen, että seuraavana aamuna kun sai särkylääkettä naamaan niin ei kun uudestaan Talman pipelle notkumaan. Ja mikäs siellä oli seassa rennosti kruisailla, kun samassa kourussa laski paipin olympiamitalistit sun muut joten viihdyttävää katsottavaa riitti. Lopputulos oli, että kummasti sitä itekin vetristyi. Turha jäädä makailemaan, jos ei mitään tunnu oikeasti olevan rikki! Sillä se paranee, millä tulikin, olikos se viidakon vanha sanonta.


Kuva Lauri

Tässä alkaa paippisessarit käymään vähiin, kun kevään ohjelmassa on vielä viikonloppu Himoksella ja toinen, onneksi pitkä sellainen, Levillä. Neljänkymmenen paremmalle puolelle varmaankin pääsee laskupäivissä, mutta viiteenkymppiin ei taida olla asiaa. Edelleen hämmentää, etten onnistunut tälle kaudelle ujuttamaan kalenteriin koko viikon laskulomaa, mutta tänä vuonna näin. Parasta olisi sitä paitsi ujuttaa sinne huomattavasti viikkoa pidempi reissu, mutta se ei oikein tunnu tällä hetkellä mahdolliselta. Mikä on toki aivan täysin asenne- ja järjestelykysymys, jos opiskelijabudjetilla ei ollut mikään ongelma lähteä maapallon toiselle puolelle jatkamaan talvea, kun se omalta pallonpuoliskolta loppui.

Ehkä vähän laskuseuran puutekin vähentää motivaatiota suunnitella noita reissuja. Kotoa toki löytyy hyvää laskuseuraa, mutta sitten on se pikkutyyppi, jonka voi tällä hetkellä jättää yksin noin minuutiksi (kunhan pysyy kuuloetäisyydellä). Tokihan on kaikkia lastenhoitopalveluita. Uudessa-Seelannissa ollessani työskentelin sellaisessa itsekin. Skiwilandit oli (on varmaan edelleen) tarkoitettu 2-6 -vuotiaille lapsille, joista olikohan se 4-6 -vuotiaiden kanssa käytiin opettelemassa laskettelua aidatussa pikku pihamäessä. Sitten jos lapsi oppi jarruttamaan ja kääntymään, ne pääsi varsinaiseen mäkeen sieltä toisten hiihdonopettajien kanssa. Mä pysyin siellä aidatulla puolella hokemassa että french fries – pizza slice päivästä toiseen haha. Oi niitä aikoja.