Aurinkoa ja vapaita käännöksiä Rendlissä

Julkaistu: 14.2.2018

Lumen tulo oli rauhoittunut ja ilmassa oli odotuksen tuntua. Ihmiset parveilivat aamusta alkaen kylän pääkadulla sijaitsevan ja samalla ainoan kahvilan liepeillä laskukamat päällään ja sukset hankeen pystytettyinä. Varmuutta vyöryporttien aukeamisesta ei ollut.

Toiveikkuus palkittiin iltapäivästä kun turvallisuusneuvosto päätti avata St. Antoniin kulkevan tien. Bussipysäkit täyttyivät äkkiä hiihtokansasta kuin lapsista, jotka pääsevät ensimmäistä kertaa maistamaan makeaa. Vaikka elimme odotuksessa jo kolmatta päivää, päätimme jättää iltapäivän laskut sikseen ja keskittyä seuraavan päivän suunnitteluun.

Odottamisen iloa

Seuraava päivä heräsi auringon säteisiin, jotka valaisivat ranskalaiselta parvekkeeltamme näkyvää vuoren rinnettä. Säteet olivat selvä merkki hyvästä päivästä lumiparatiisissa. Aikaa ei lumivyörysulun takia ollut kiertää jokaista St. Antonin kohdetta, joten valinta osui Rendliin, sillä sen ylähissit eivät olleet olleet auki edellisinä päivinä. Lisäksi Rendlin rinteiden vierustat olivat täynnä mahdollisia laskulinjoja.

Olimme heränneet ajoissa ja odottelimme kahdeksan jälkeen St. Antoniin menevää bussia. Huomasin, kuinka Valtsu verytteli bussipysäkillä selkäänsä innostunut hymy korvissaan. Bussi ajoi pysäkille ajallaan ja kaikki tähdet olivat kohdallaan, kunnes…

Kunnes itseään täynnä oleva maasturikuljettaja päätti itsevarmoin ottein aivan liian kovaa ja aivan liian ahtaassa mutkassa ajaa suoraan bussin kylkeen – bussin, jossa me matkustimme. Siihen päättyi meidän matkamme aamun ensilumille. Odottelimme jonkin aikaa poliisia, jotta olisimme päässeet jatkamaan matkaamme, mutta eihän poliisi näin pieneen kylään hetkessä ilmaantunut. Jono perässämme kasvoi ja seuraava bussi odotteli matkustajineen takanamme, mutta turhaan, sillä autot eivät hievahtaneet.

Odottelu oli liikaan Valtsun aiempien päivien kyllästämille hermoille ja lähdimme astelemaan kauemmas toiselle bussipysäkille useiden muiden matkustajien vanavedessä.

Janika nautiskelee

Helposti lähestyttävää oli ympäri laskualuetta

Hinter Rendl

Kun vihdoin pääsimme ahtautumaan yläasemalle vievään kabiiniin, oli kello jo lähemmäs kymmentä. Vaikka osa rinteiden sivustoista oli koluttu kun me pääsimme paikalle, alueella riitti edelleen laskettavaa.

Vietimme aamupäivän rennosti hissioffilla. Lounaalla suunnittelimme pientä kevyttä haikkia, joka mahdollistaisi koskemattomampia laskupaikkoja iltapäivään.

Hyppäsimme ylös vievään tuolihissiin, jonka yläasemalla heitimme sukset ja laudat selkäämme. 15 minuutin kevyen tallustelun jälkeen löysimme harjanteelta aukon, joka vietti Rendlin takapuolella sijaitsevaan laaksoon. Tarkoituksena oli ollut laskea rinteiden puolelle, mutta Rendlin takaosa alkoi huipulla seistessä vetämään puoleensa, ja koska kyseinen reitti oli katsastettu ennen matkaa, ei sekään estänyt menoa. Turvallisuusarvion jälkeen päätimme lähteä seikkaululle.

Alun hankalin osuus oli jyrkkä ja jo hieman kulutettu pätkä. Alkujyrkänteen jälkeen pystyi pienellä poikittaissiirtymällä valitsemaan puhtaan linjan, joka vei alas laaksoon. Jokainen vuorollaan laski oman reittinsä, kun muut odottelivat turvallisessa paikassa alempana kumpareen päällä.

Laakson pohja jatkui kohtuullisen loivana, mutta mukavana puuterin pöllytyksenä. Vaikka lumi ei ollut enää alkupäivien kaltaista höyhenen kevyttä, oli siinä mahtavaa surffailla. Kumpuilevassa maastossa jokainen sai valita laskulinjansa makuunsa sopivaksi. Hienon laskun jälkeen saavuimme jyrkkään kulutettuun kumpareikkoon, jonka perästä laskettiin vielä kapeaa vuoristotietä kylään vievälle rinteelle saakka. St. Antoniin päästyämme reiden huusivat hoosiannaa ja silti gondolin ala-asemalla hymy oli herkässä. Valtsu katsoi kelloa ja totesi muiden yllätyksesksi: ”Vielä ehtisi yhden!”.

Yhden Valtsu ja Sakke päättivätkin vielä vetää. Uskomatonta kyllä loppupäivästäkin löytyi laskematon kuru, jota kohti pojat lähtivät määrätietoisesti painelemaan.

Valtsu

Eero

Kahdesta viimeisestä kuvasta kiitokset Joonas Leppäselle!