Pitämävaaran lenkki

Syötteen poluilla – Pitämävaaran lenkki

Julkaistu: 27.6.2017

Kurvasimme alkukesän mini road tripillä Iso-Syötteelle ilta kuuden aikoihin. Olimme matkalla tutkineet hieman mahdollisuuksiamme maastopyöräilyn suhteen ja päätyneet Pitämävaaran lenkkiin. Kävimme hakemassa kaupasta jonkinlaisen kartan, sillä puhelimiemme paikannusjärjestelmiin ei ole ollut aina luottamista, mutta tässä kartassa näkyi ainoastaan puolet reitistä – sen alku ja loppu. Niinpä päätimme luottaa, ettei karttaa tarvittu. Olihan reitti kuulemma merkitty hyvin.

Lähdimme Iso-Syötteen ala-aseman parkkipaikalta ja tietysti tyylillemme uskollisina kadotimme reitin heti ensimmäisen kurvin kohdilla. Reitti oli merkitty vaaleapunaisin maalimerkein, mutta ensimmäisestä mutkasta vaaleanpunainen puuttui kokonaan. Ehkä reitin maalannut kaveri ei ollut jaksanut laittaa jokaiseen pylvääseen merkkejä.

Meille ominaisten alkumetrien jälkeen löysimme kuitenkin polulle ja pääsimme jatkamaan matkaa varmemmin mielin. Edessä oli netistä kalastamieni tietojen perusteella 25 kilometrin reitti, joka oli vaikeustasoltaan keskivaikea.

Alku Iso-Syötteeltä Portinojalle piti sisällään paljon pitkospuita. Itse en ole mikään pitkospuusankari, mutta matalat pitkokset olivat oikeastaan ihan mukavia tasapainoteltavia. Yleensä ongelmaksi muodostuu ns. rimakauhu. Saman tien kun pitkospuiden alla onkin vettä tai ne ovat tavallista korkeammat tai kapeammat, se vähäinenkin tasapaino katoaa ja kaadun päistikkaan vesiesteeseen.

Pitkospuita oli melko paljon Pitämävaaran reitillä.

Viisi kilometriä poljettuamme Valtsun hissitolppa hajosi, mutta päätimme jatkaa siitä huolimatta reitin loppuun. Hissitolppa ei pysynyt alhaalla eikä ylhäällä. Istuessa se vajosi täysin alas ja putkelta ajettaessa lähti tolppa hitaasti nousemaan ylöspäin. Ei varsinaisesti mukavin tyyli ajaa. Hajonneesta hissitolpasta huolimatta pitkospuiden ja metsäpolkujen vaihtelema maasto aina Portinojalle oli mukavan leppoisaa menoa.

Valtsun hissitolppa sanoi itsensä irti kesken matkan.

Portinojalla

Reitti ei ollut vielä kuivunut kaikista kaikkialta.

Portinoajalta alkoi hieman mäkisempi, mutta sitäkin vetisempi osuus. Näin alkukesästä polunpohjaa kulki lumesta syntynyt sulavesi ja paikoittain polulla oli lammikoittain vettä. Olikin melko mutaista ja märkää puuhaa polkea eteenpäin. Ja silloin kun ei tarvinnut polkea vesilammikoissa tai purossa, pääsi nautiskelemaan lumisohjokasoista. Erityisesti mäkien alosat olivat lunta täynnä toisinaan paksuinakin kerroksina. Mikäli ei tarvinnut taluttaa pyörää lumikasojen läpi, saattoi reitille osua pyöräilijän iloksi talvella tai keväällä kaatunut kuusi rehottavine oksineen kierrettäväksi. Niitäkin oli nimittäin kymmenkunta tällä pätkällä.

Vanhan myllyn jälkeen lähes koko loppu reitti kulki latupohjaa, mistä muodostui oma inhokini. Tätä oli kutakuinkin 6 kilometriä reitistä. Alkukesästä latupohja oli vielä talven jäljiltä niin märkä ja pehmeä, että reitin nopein osio olikin hitain. Tuntui kuin joku olisi vetänyt takapyörästä samalla kun yritti itse kaikin voimin saada pyörää liikkumaan eteenpäin.

Juuri ennen viimeistä laskua kohti Iso-Syötettä.

Pikku-Syötteen ala-aseman ohitettua alkoi vauhdikas pikkukivipolku ennen viimeistä pitkospuuosuutta, missä sai lasketella loivaa mäkeä niin kovaa kuin viitsi. Tällä osuudella pääsi parhaiten kokemaan vauhdin hurmaa.

Kellon gps:n mukaan matka oli n. 29 km, vaikka jätimme luontokeskuksen osuuden kokonaan polkematta. Tiedä sitten onko luontoon.fi ilmoittama 25km vai kellon mittaama 29km oikein. Gps:n tekemä reittikartta ei ainakaan tuntunut olevan hirmuisen väärässä.

Kaikin puolin lenkistä jäi hyvä maku. Kunhan kesä kuivattaa maaston ja erityisesti latupohjan kuntoon, on reitti varmasti vieläkin mukavampi. Aiomme ehdottomasti palata polkemaan Pitämävaaran lenkin joskus uudestaan, ehkä syksyaikaan tai loppukesästä. Silloin se on varmasti parhaimmillaan.

-Janika

Kommentoi

Hiihtoa läpi jäkälikön

Kesä, hiihtovaellus ja Pallaksen yötön yö

Julkaistu: 14.6.2017

Lapin lämpöaalto kipitti kärkipaikalla muun Suomen ottaen osaa kisaan alemmilla lämpöasteilla tai jopa sateella. Pohjoinen Suomi vei voiton tällä kertaa! Parhaimmillaan lämpötilat kolkuttelivat 26 asteen rajapyykkiä, mutta juuri tänä kesäkuun kahdeksantena  lämpötila liiteli 24 asteen kieppeillä. Tämä oli ensimmäinen kerta Pohjoisessa kesäaikaan. Täydellinen aika kaikin puolin tämän vuoden osalta, sillä aurinko helli eikä hyttysiä ollut vielä juurikaan.

Iltaa kohden sää alkoi muuttua kohtuulliseksi skinnailulle. Kauden viimeiseksi laskuksi valikoitui Muonion koillispuolella sijaitseva Pallaksen Pyhäkuru ja sen laskeminen yöttömän yön taianomaisessa tunnelmassa.

Sammakoiden kutuaika

Parkkipaikan lätäköiden litinä kuului kauas, kun sammakot hyppelivät kevään merkiksi. Nekin iloitsivat vihdoin saapuvasta kesästä, ja olivat kutupuuhissa. Poroperhe oli tullut nautiskelemaan iltapalaa samoille seuduille, eivätkä näyttäneen kiinnittävän liiemmin huomiota sammakoihin kuin meihinkään. Samalla kun me valmistauduimme yölliseen tarpomiseen, saapui shortseihin pukeutunut mies omalta laskureissultaan.

”Kengät vai skinit”, pohdimme. Skineillä lähdimme ja hyvä niin. Vaikka tunturin kasvillisuus pilkotti ylös mentäessä koko ajan enemmän, alku olisi ollut mahdotonta tarpomista kengät jalassa. Lopulta kuljimmekin sukset selässä kivikkoisessa aluskasvillisuuden pilkottamassa maassa ja paikka paikoin yli polven upottavassa lumessa. Pyhäkeron jäkäläisellä kivikkohuipulla lumesta ei ollut enää tietoakaan. Aurinko oli sulattanut sen täysin paljaaksi kesäisellä voimallaan. Ehkä kevään sateilla oli ollut myös osansa.

Aurinko alkaa näyttäytyä tunturin takaa

Melkein perillä

Lähestyminen Pyhäkuruun olisi varmasti ollut hieman vaivattomampaa vielä muutamaa viikkoa aiemmin, jolloin skinnaillen olisi voinut päästä pidemmälle. Tästä syystä matka Pyhäkurulle tuntui pitkältä ja hitaalta. Viittä kilometriä myöhemmin saavuimme kurun suulle.

Pyhäkurun suulla

Kuvakaappaus videolta. Pyhäkurun lasku.

Ensimmäiset käännökset sukset jalassa olivat kankeita, mutta vauhtiin päästyä laskutuntuma alkoi olla samaa luokkaan kuin kaksi kuukautta sitten Norjassa. Kurun lumi oli sohjomaista ja mukavaa laskettavaa. Tuotahan olisi voinut laskea useamman kerran alas, ainakin niin makealta se maistui. Valitettavasti kehoni ei ollut samaa mieltä.

Matka takaisin Pyhäkurun pohjalta tuntui vähä vähältä raskaammalta. Kurun eteläseinä oli sulanut lähes täysin, joten sukset selässä lähdimme kapuamaan aina vain jatkuvaa kivikkojen ja jäkäläplantaasien vuorottelemaa seinämää ylös. Toistakymmentä tuntia valvoneena jaloissa alkoi painaa myös unen puute. Lihakset eivät jaksaneet tehdä työtä samalla tavalla kuin virkeinä. Tämä olikin täydellinen tahdonvoimatreeni.

Taivaskeronsatulalla loppu alkoi jo häämöttää ja jostain löytyi taas uutta puhtia. Laskettelimme Taivaskeron seinämää kohti Laukukeroa ja siitä yli jäkälämättäiden, kunnes kohtasimme ensimmäisen laskettelurinteen. Rinne vei Vatikuruun. Tunturien välissä poukkoilevan puron vierus oli ehdottomasti paras alastulopaikka, sillä lumi ei ollut sulanut pohjalta laikuille yhtä tehokkaasti kuin muualla tunturissa. Samalla pystyi ihailemaan vieressä vinhaa vauhtia mutkittelevaa ja solisevaa puroa.

Seitsemän kuukautta sitten aloitettu laskukausi sai arvoisensa päätöksen Pallaksen yöttömässä kesäyössä!

Laskukamojen kuivatusta

-Janika

 

1 kommentti