Finale Ligure – lokakuinen maastopyöräilymatka Italian Rivieralla

Julkaistu: 16.11.2019

Enduro World Series:stäkin tunnetussa Italian Finale Liguressa riittää maastopyöräilymaastoja noin yhdeksänkymmenen polun ja neljänsadan kilometrin verran. Kaupunki on kehittänyt pyöräilymaastojaan ja palvelujaan muita lähialueen kohteita paremmaksi helposti toimivien shuttle-palvelujensa ansiosta.

Meri velloo ennustaen seuraavalle päivälle sadetta ja tuulta. Valkopäiset aallot kohisevat kuuluvasti paiskautuen rannan sileään hiekkaan. Muutamat ovat päättäneet uhmata luonnonvoimia ja menneet uimaan tai surffaamaan. Vaikka onkin lokakuun puoliväli, Italian Rivieralla Finale Liguressa ei takkia tarvitse vielä pitää.

Kääntäessä katseen rannasta pois voi vuorten nähdä piirtävän taivaanrajaan tumman siluettinsa. Finale Ligure onkin mainio paikka sekä ranta- että aktiivilomalle. Kiipeily ja maastopyöräily näkyvät vahvimmin kaupungin katukuvassa ja niiden voisi sanoa olevan Finale Liguren tavaramerkki sekä matkailuvaltti.

Aamupäivisin maastopyöräilijät kokoontuvat yhdelle lukuisista shuttle-palvelua tuottavista yrityksistä ja nostavat pyöränsä traileriin matkaten kilometrin korkeuteen ja aloittaen maastopyöräilyn täytetteisen päivänsä. Ilta-aikaan ravintoloiden edustat täyttyvät kypäräkansasta. Viimeistään Finalessa käsite after ride tulee tutuksi.

Finalen erikoisuus piilee nimenomaan shuttle-palvelujen helppoudessa. Parhaimmillaan asiakas voi varata joko kertakuljetuksen (10€) tai koko päivän kestävän opastuksen netistä (50€) ja ilmestyä paikalle viisi-kymmenen minuuttia aikaisemmin. Vaikka yritykset pääsääntöisesti vievät asiakkaansa peruskohteisiin, voi tarvittaessa sopia myös muunlaisista mahdollisuuksista.

Base Nato on nimensä mukaisesti Naton entinen tukikohta. Matka reilun tuhannen metrin korkeuteen kiemuraisia vuoristoteitä kestää puolisen tuntia. Paikka yllättää ensimmäisellä kerralla. Ränsistyneet vanhat rakennukset ja ympärillä humisevat tuulimyllyt yhdistettyinä shortseihin pukeutuviin maastopyöräilijöihin tekevät paikasta kiehtovan. Vaikka Base Natolta voi rämistellä lukuisia polkuja suoraan alas, se on myös erinomainen lähtöpaikka pidemmille retkille.

Din tai toiselta nimeltään Melogno on välipysähdys matkalla Base Natolle. Korkeuserometrejä ei näiden kohteiden välillä kuitenkaan suuremmin ole. Diniltä lähtee myös yksi suosituimmista Finalen reiteistä. Rollercoasteriksi kutsuttu polku on kuuden kilometrin pituudelta ja vaihtelevilta maastoiltaan sekä kokemisen arvoinen että nimensä veroinen.

Sarajevo, Balkanin helmi – maastopyöräilyä, olympiahenkeä ja sotahistoriaa

Julkaistu: 20.8.2019

Saavumme Sarajevoon iltamyöhällä. Lämpö hyökyy iholleni kun raotan auton ovea. Viimeiset metrit olemme pujotelleet kapeilla kaduilla, mutta vihdoin olemme löytäneet etsimämme – siistin huoneiston aivan keskustan kupeesta kaupunkia halkovan joen eteläpuolelta. Ikkunan takana viereisellä tontilla komeilee moskeija ja sen korkea minareetti, josta kajahtavat pehmeä-ääniset rukouskutsut. Takapihan moskeija ei suinkaan ole kaupungin ainoa, vaan torneja näkee mihin ikinä päänsä kääntää. Moskeijan jälkeen katse siirtyy iltavalaistuksessa upealta näyttävään sodan jälkeen korjattuun paikallisten ylpeyteen kaupungintalona ja myöhemmin kansalliskirjastona toimivaan rakennukseen. Hirmu pitkään en ehdi näkymää ihastella, sillä vatsani murahtaa antaen merkin, että on aika lähteä syömään.

Huoneen vuokrannut nuori mies osoittaa sillan toiselta puolelta nousevaa savua, joka on merkkinä lukuisista vanhan kaupungin ravintoloista, ja kehottaa meitä suuntaamaan tossumme sitä kohti. Kapeilla kujilla ja kaduilla tuoksuvat makkaroilla tai lihapötkelöillä täytetyt ja sipulilla ryyditetyt pitaleivät, cevapit sekä taikinakääreiset burekit ja monet muut Bosnian herkut. Vaikka en lihaa syökään, hiillostuksesta muodostuva savu tunkeutuu nenääni ja saa veden herahtamaan kielellä.

Kolmen ja puolensadantuhannen asuttama Sarajevo; Bosnia ja Hertsegovinan pääkaupunki vaikuttaa aivan ensi hetkistä ihastuttavalta. Tunnelmaa on vaikea kuvata, mutta adjektiivit eksoottinen, lämminhenkinen ja avulias tulevat ensimmäisinä mieleeni kaupunkia ja sen ihmisiä ajatellessa. Euroopan mittakaavassa hyvin erilaisena esiintyvä Sarajevo erottautuu muista uskontojen moninaisuuden, henkeäsalpaavien vuoristomaisemien ja mielenkiintoisen sotahistoriansa ansiosta – eikä matkailija pysty ummistamaan silmiään kaupunkia kohdanneista murhenäytelmistä.

Vaikka nyt kaupungissa vallitsee rauha ja sopu, on se kokenut viimeisen vuosisadan aikana muutaman valtavan tragedian. Eräällä kaupunkia halkovan joen silloista kuultiin kuuluisat ensimmäiseen maailmansotaan johtavat Sarajevon laukaukset 1914, jossa kuolivat Itävallan kruununprinssi ja arkkiherttua Frans Ferdinand sekä tämän vaimo. Toinen murhenäytelmä koski Sarajevon lisäksi koko Bosnia ja Hertsegovinaa ja muita Balkanin maita. Yhdeksänkymmentäluvun karmaisevat muistot voi selvimmin nähdä kaupungin rinteillä valkoisina hohtavista valtavista muslimihautaismaista sekä talojen seinillä ammottavista luodinreijistä ja kranaatti-iskuista jääneistä jäljistä, ja tietysti katukuvassa esiintyvistä punaisiksi maalatuista kuuluisista sarajevonruusuista. Sarajevo ei tyydy ainoastaan esittelemään sotahistoriaansa, vaan sen upeat ulkoilumaastot houkuttavat tutustumaan kaupunkiin myös toisella tavalla.

Sarajevo herää seuraavaan aamuun kuumana. Kaupunki loikoilee vihreänä kohoavien vuorten syleilyssä Miljacka-joen molemmilla puolilla paahteessa kun kävelemme läheiseen kahvilaan aamiaiselle, mutta ilmeisesti vieläkin kuumempaa on luvassa. Onhan vielä kesäkuun alkupuolisko. Meinaan läkähtyä kuumuuteen katsellessani mustiin burkiin pukeutuneita musliminaisia, mutta myöhemmin luen, että musta löyhä vaate saattaa viilentää valkoista paremmin.

Hikiseltä tuntuvasta päivästä huolimatta lähdemme maastopyöräretkelle läheiselle vuorelle. Aivan keskustan siimeksestä matkansa aloittava hissi kuljettaa meidän tuhannen ja kuudensadan metrin korkeuteen. Pyöräilijöinä saamme erikoiskohtelun, joka hiukan jopa ahdistaa. Pääsemme tai joudumme jonon ohi ostamaan lippua, jonka jälkeen meidät kuljetetaan ohituskaistaa hisseille. Matka ylös mahdollistaa kaupungin näkemisen lintuperspektiivistä. Aivan niin korkealle ei ole välttämätöntä nousta maisemien vuoksi, sillä keskustasta on inhimillinen kävelymatka vuorten rinteille.

Huipulta on lasketeltava hiukan alaspäin pysäköintialueelle, josta lähtee hiekkatien tapainen ylöspäin maastopyöräilypoluille. Tien poikki kulkee useampi maastopyöräreitti ja vastaamme tulee muutama kenties paikallinen polkija, joita yritän yllyttää hyppäämään tien ylittävästä laiturinpätkästä. Muutamaa polkua lukuun ottamatta maastopyöräily Bosnia ja Hertsegovinassa tuntuu olevan vielä lasten kengissä. Maan matala palkkataso ei erityisemmin helpota kapeiden metsäpolkujen rakentamista maastopyöräilyyn. Myöskään mihin tahansa ei kannata lähteä omin neuvoin, sillä yhdeksänkymmentäluvun sodan jäljiltä maahan kylvettyjä miinoja on vielä ilmeisen rutkasti jäljellä.

Paluumatkalla käymme vielä laskemassa vuoden 1984 talviolympialaisten maamerkin eli kelkkaradan maastopyörillä. Rata on graffitien peitossa, mutta vielä täysin kunnossa. Tämäkin mielenkiintoinen kokemus jo itsessään.

Kevät Lofooteilla – huomionarvoisia vinkkejä laskijoille ja muille retkeilijöille

Julkaistu: 24.5.2019

Leipoessani pakasteesta löytämistä keltavahveroista piirakkaan, huomasin miettiväni kauden viimeistä laskureissua. Vaikka kesä tömisteli kengänpohjiaan jo rappukäytävässä ja katse kuului olla tulevissa retkissä, en saanut viimeisiä laskupäiviä mielestäni. Matka Rundfjelletille ja takaisin oli ollut täynnä hullunkurusia sattumuksia eikä muinakaan päivinä kommelluksilta vältytty. Tästä intoutuneena päätin kirjoittaa muutaman huomionarvoisen pikkuseikan kevätaikaan Lofooteilla seikkaileville tai sinne jonakin päivänä aikoville. Vinkkien lomassa pääsette kuulemaan muutaman herkullisen tarinan.

Vuoristopurot

Purot saattavat kevätaikaan näytellä jos ei pää- niin ainakin sivuroolia varsin useassa vuoristokohteessa. Luonnonrinteille himoitseva laskija voi joutua hypähtelemään useammankin kerran vuoristopuron puolelta toiselle. Toista metriä leveiden jokimaisten vesialueiden ylittäminen haastavat tasapainon ja ketteryyden lisäksi raajojen ulottuvuutta. Eikä varpaiden tai muidenkaan kehonosien kastuminen ole mahdotonta.

Sopivaa ylityskohtaa etsiessä on hyvä muistaa, että maltti on valttia. Vaivannäkö palkitaan kunhan viitsi käyttää hiukan aikaa puronylityspaikkaa hakiessa. Jokainen törmällä oleva kivi, avulias kaveri ja valpas mieli ovat retkeilijän parhaita varusteita.

Hapuilu kiveltä toiselle on jo itsessään haastavaa, mutta kun soppaan lisätään vielä ylättävän suuri virtaus, tulee ylittämisestä melko vaikeaa. Eräällä paluumatkalla päätin tepastella useamman metrin levyisen lätäkönpätkän läpi, jotta repussani matkannut kamera säästyi kastumiselta. Toisella kerralla Iida mätkähti keskelle lammikkoa urhean hyppy-yrityksen harmillisena seurauksena.

Kevätaurinko

Aurinko, tuo yksi elämän mahdollistavista elementeistä, porottaa pyyteettömästi taivaalta näyttäytyen toisinaan enemmän ja toisinaan vähemmän. Kevät pohjoisella pallonpuoliskolla on kuitenkin ilon aikaa, sillä valon määrä kasvaa huimasti ja lämpimien ilmojen lisääntyessä talveksi sisätiloihin suunnanneet talvenvihaajatkin kömpivät ulos koloistaan.

Vaikka itse pidän talvesta, tuntuu kurvailu auringonpaisteessa mukavalta vaihtelulta pakkaskelien jälkeen. Kun lämpö tunkeutuu vähäisten laskuvaatteiden läpi, voi auringossa paistatella pidemmänkin päivän. Tänä vuonna kevät oli puhjennut Lofoottien saariryhmällä aikaisin ja saimme mukavan sohjolumen lisäksi nauttia auringon lämpöisistä säteistä sekä rantamaisemista.

Auringonpaisteessa on myös miinuspuolensa. Auringon vaikutus on syytä ottaa huomioon laskureittiä suunniteltaessa, mutta myös talven valkaisemassa herkässä ihossa. Meidän 12 henkisestä tiimistä muutama poltti pärstänsä punertavaksi elokuun juhlakaluksikin kutsutun saksiniekkaa muistuttavan olion kaltaiseksi.

Vuorovesi

Suomessa vuoroveden vaihtelu ei käytännössä näy, mutta Norjassa tilanne on toinen. Vuoroveden korkeusero Lofooteilla vaihtelee joidenkin tietojen mukaan puolestatoista metristä kolmeen ja puoleen metriin. Etenkin keväisissä keleissä, jolloin edes lahdenpoukamat eivät ole jäiden peitossa on vuoroveden vaikutus on syytä ottaa huomioon.

Olimme tehneet pitkän päivän Rundfjelletin ympäristössä. Paluumatkan maisemat rantatörmällä tuntuivat muuttuneen alkumatkasta. Maasto vaikutti vetisemmältä, mutten kiinnittänyt siihen suurempaa huomiota. Viimeiset metrit paljastivat tuntemukseni kuitenkin todeksi. Aamupäivällä kuljettu hiekkatie oli veden valtaama. Lahteen päivittäin ryöppyävä vesi oli noussut ainakin puoli metriä. Omat jalkani olivat edellisestä päätöksestä läpimärät, joten ratkaisu oli helppo. Valtsu ja Joonas halusivat säästyä kuivin monoin seikkailusta ja päättivät ylittää tienpätkän paljain jaloin. Vesi ylsi polviin, mutta mielestäni se ei tuntunut liian kylmältä. Poikien ilmeitä seuratessani ja kiljahduksia kuunnellessani päättelin, että ratkaisuni oli ollut ehkä oikea.

Sorry, huonolaatuinen video, mutta se saa ainakin minut joka kerta hymyilemään.

Kuumia kylpyjä ja ainutlaatuista lunta – 4 syytä lähteä Japaniin Hokkaidon saarelle

Julkaistu: 29.3.2019

LUMI

Yöllä satoi ja lunta tulee edelleen. Vaikka näkyvyyttä ei ole muutamaa metriä pidemmälle, ajoväylä on silti hyvin puhdistettu eikä yllätyksiä lumen suhteen ilmene. On suoranainen kulttuurishokki palata takaisin Suomeen ja kulkea auraamattomilla kaduilla. Kaaos saadaan aikaan paljon pienemmästä lumimäärästä.

Hokkaidolla sataa metritolkulla lunta. Kohteesta riippuen lunta voi tipahdella maahan kymmenen, jopa 15 metriä kauden aikana. Ja se, että lunta tupruttaa taivaalta kymmenen asteen pakkasessa tuntuu perin kummalliselta. Yleensä Suomessa lumi tulee nollan tuntumassa, mikä tekee lumesta raskaampaa. Hokkaidolla lumi on huomattavasti kevyempää.

Japania mainostetaan pumpulimaisesta lumestaan. Kuulopuheista huolimatta yllätyn, kuinka monesti pääsen kokemaan kevyen lumen hohdon. Kahteen viikkoon mahtuu myös muutama vähemmän pöllyävä päivä, ja näin saan nähdä myös toisenlaisen puolen Hokkaidosta. Koluttuamme useissa kohteissa aina Keski-Hokkaidolta Länsi-Hokkaidolle tulen kuitenkin siihen lopputulokseen, että saaren lumi on ainutlaatuista.

ONSEN

Laskupäivän jälkeen kaipailen saunaa, jossa rentouttaa väsyneitä lihaksia, mutta ensikerran onsenissa käytyäni olen lähes unohtanut tuon suomalaisen kulttuurin tunnusmerkin olemassaolon.

Sisäänpääsy onseniin maksaa saman kuin uimahalli Suomessa, viitisen euroa paikasta riippuen. Mitään muuta samaa niissä ei olekaan! Eikä tuota rentoutumisen paratiisia voi suomalaiseen kylpylään verrata, ei missään nimessä. Onsenissa eivät lapset riehu vaan käyttäytyvät hillitysti, aivan jokainen. Onsenin vesi ei myöskään ole kloorinhuuruista vaan sen mineraalipitoinen vesi on peräisin tuliperäisestä maasta, josta se johdetaan putkia pitkin kylpylään. Vertailukohteena voisi paremminkin olla sauna, sillä japanilaisille onsen tuntuu olevan yhtä pyhä, jollei jopa pyhempi.

Selviydyttyäni värikoodeista ja pukuhuonetavoista muita matkimalla, pääsen näkemään japanilaisen pesuhuoneen. Paikalliset istuvat matalilla jakkaroillaan ja kuuraavat kehoa pieteetillä pienen pyyhkeen avulla. Istumakorkeudella edessä pönöttävä peili tuntuu länsimaalaisesta hassulta, mutta kai sen avulla saa itsensä puhdistettua entistä tarkemmin. Peseydyn huolella, sillä vanhemmat japanilaisrouvat seuraavat silmä tarkkana, etten vahingossakaan pulahda veteen liian aikaisin.

Saatuani itseni puhtaaksi, ulkona odottava kuuma kylpy muuttaa kaiken. Ensin vesi tuntuu jopa shokeeraavan kuumalta, mutta hetken kuluttua siihen tottuu. Ainoa mitä kiveen kiinnitetystä kyltistä ymmärrän ovat lämpötilat. 42°– 45°, mukavan lämpöistä. Toiset suosittelevat viidentoista minuutin kylpyaikoja kerrallaan. Huomaan istuneeni taas tunnin kuumassa. Ei ihme jos hiukan pyörii päässä.

Hienoin Onsen-kokemus jää matkan viimeiseksi. Ajamme muutaman minuutin päähän laskukohteesta. Paikalla ei ole suihkuja, ei pukuhuoneita – ainoastaan lämmin allas. Heitän vaatteeni ripeästi vieressä olevalle kuormalavalle ja hilpaisen veteen.

RUOKA

Kuulen kehuja eräältä äitini japanilaiselta tuttavalta Hokkaidon saaren herkullisesta ruoasta. Kuuleman mukaan hän tilaa toisinaan ruokaa Hokkaidolta Honsulle. Tiedä siitä sitten sen tarkemmin. Mutta jotakin tiedän… Japanilainen ruoka Hokkaidolla on kaikessa erikoisuudessaan maistamisen arvoista ja toisaalta yksikertaisuudessaan erinomaista. Ramen, hot pot, tuore kala ja lukuisat muut japaninherkut pyörivät mielessäni pitkään.

Hokkaidolla useampi kaupunki on tunnettu ramenista. Asahikawalla ramenkeitto tehdään perinteisesti soijapohjaiseen liemeen. Keitossa lilluu nuudelia, kananmunan puolikas, kevätsipulia ja paljon muuta herkullista. Jätän sianlihan pois ruoasta. Sen lisäksi, että ramen sopii oivallisesti nopeaksi iltapäivän ruoaksi, on se erinomainen laskupäivän lounas. Jopa Nisekon rinneravintolan misokeiton pohjalle tehty kala- ja äyriäisramen on huikea. Se peittoaa mennen tullen suomalaiskeskusten nakkikorit ja muut.

Käymme sushilla yllättävän monena iltana. Laskujeni mukaan neljästi. Japanilaisen raa’an kalan tuoreus ja kalapalojen suuri koko viehättävät. Vietämme Valtsun kanssa viimeisen illan pienessä sushiravintolassa Chitosen kaupungissa Sapporon tuntumassa. Siinä missä me syömme tarjottimellisen sushipaloja kahteen pekkaan, molemmilla puolillamme istuvat japanilaispariskunnat keskustelevat muutaman hassun sushipalan äärellä keskittyen ennemmin yhdessä oloon hihitellen samalla meidän hervottoman suurelle annoksellemme.

Mutta vaikka japanilainen ruoka on kaiken hehkutuksensa ansainnut, en kykene syömään aamiseksi riisiä, misokeittoa, grillattua kalaa ja pikkelöityjä juureksia, jota hotellimme tarjoilee toisena vaihtoehtona. Illallisella tai lounaalla ne menisivät, mutta aamiaisella tahdon syödä jotakin raikasta.

LUONTO

Jo parkkipaikalla on kiirehdittävä puisen rakennuksen taakse pissalle. Se ei käy niin yksinkertaisesti meiltä naisilta. Vaatteita pitää riisua ja kirpeä pakkanen meinaa tehdä hommasta vielä epämiellyttävämpää. Saanpahan ihastella samalla upeita maisemia ja alapuolellani tepastelevaa kettua. Se näyttää pullealta.

Kettu jatkaa matkaansa. Minunkin olisi aloitettava se. Aluksi lumi tuntuu pehmeältä, mutta mitä kauemmin ja korkeammalle jatkan, lumi muuttuu tuulen piiskaamaksi. Matka alas ei tule olemaan yhtä miellyttävä, mutta ei sen väliä.

Nämä maisemat! Vuoria, kirkas taivas ja maan sisältä nousevat savupylväät, fumarolit, lumoavat. Fumarolit haisevat mädälle kananmunalle niistä purkautuvan rikkidioksidin ansiosta. Hajusta viis, ne elävöittävät kummasti maisemaa. Niitä ei aivan joka paikassa näe.

Illalla selailen instagramia. Muutkin ovat nähneet saman ketun, jota parkkipaikalla ihastelin.

Koivikoita ja puuteripöllyjä Hokkaidolla

Julkaistu: 08.3.2019

Japanilainen metsä muistuttaa suomalaista. Hokkaidolla hiihdellessä törmää hiljaisena tönöttäviin koivuihin tai sekametsiin, joissa valkokaarnaisten kavereina patsastelevat tuuheat kuuset. Tikka naputtaa läheisellä puulla osoittaen meille, että tämä on hänen aluettaan. Hiihtoretken metsän keskellä kruunaa lumisadepilven takaa pilkistävä aurinko.

Haluaisin saada itselleni pienen osan tuota japanilaista mielenlaatua ja elämäntapaa, joka niin vetreänä ohittaa minut hiihtäen. Ihailen valtavasti näitä kanssani samalla vuorella hiihtäviä yli kuusikymppisiä. Noidenkin kahden täytyy olla lähemmäs 80-vuotiaita ja siinä he etenevät kuin nuorukaiset, ehkä hiukan rauhallisemmin, mutta taatusti tekemättä yhtään turhaa liikettä – ja meitä nopeammin perille.

Vaikka railakkaat huudahdukset kaikuvat korviini kovin kornisti, pääsee minunkin suustani muutama ilonkiljahdus japaninpuuteria kurvaillessa. Keveä lumi pöllähtelee ympärillä ja sukset kääntyvät kuin itsestään.

Ei ole sattumaa, että suomalainen rakastuu Japaniin melkein yhtä paljon kuin japanilainen Suomeen. Molemmat arvostavat luontoa viimeiseen asti ja nauttivat sen antimista mielellään.