Kuulumisia ja fiiliksiä Rukan rinteiltä

Julkaistu: 29.12.2018

Kaksi viikkoa on jo vierähtänyt Rukan reissusta, mutten ole ehtinyt kaikenlaisten kiireiden keskellä sanansäilää suoltamaan. Opettajana joulunalusaika on vuoden toiseksi kiireisintä ja sittenhän tuohon pujahti vielä joulukin, jonka kai itse kukin on halunnut rauhoittaa omalla tavallaan – minä perheen kanssa pelaillen.

Mutta nyt näyttäisi taas siltä, että laskurintamalla alkaisi taas tavallisen tehokas talvi, joten kaikenlaista mukavaa on tiedossa. Pysykääs siis langoilla!

Ja sitten takaisin muutaman viikon takaiseen Rukan reissuun… Alkukausi on ollut kautta maan valitettavan vähäluminen eikä Ruka tehnyt poikkeusta tässä asiassa. Lunta oli onneksi satatut edes hiukan ja maisemat olivat saaneet valkean lumipeitteen ylleen. Tämä oli sinänsä jo voitto, sillä olin kaivannut lunta vaihteluksi etelän mustalle maisemalle (vaikka kaikeksi onneksi talvipäivänseisauksen tienoilla satanutta lunta on vielä maassa viime päivien nollakeleistä huolimatta).

Heikko lumitilanne heijasteli valitettavasti alkukauden ensimmäisiin laskuihin. Itsenäisyyspäivä tarjosi monelle mahdollisuuden pidennettyyn viikonloppuun ja sitä oli tullut useampi hyödyntämään Kuusamon kuuluisimmalle kukkulalle.

Rinteet kuhisivat eri tasoisia laskijoita. Rukalla ei oltu saatu kovinkaan montaa rinnettä auki ottaen huomioon, että oltiin menty jo ohi joulukuun alun. Tämä tarkoitti yksinkertaisesti ruuhkaisia rinteitä. Lastenrinteiden ja parkin lisäksi rinteitä oli auki kahdeksan mukaan lukien kumpareikko. Muutamalla lisärinteellä ihmiset olisivat levinneet jo mukavasti keskuksen alueelle.

Vuodet eivät totta tosiaan ole veljeksi keskenään!

Sen lisäksi, että laskutamineisiin sonnustaunutta kansaa oli hurjasti, eivät rinteet olleet ihanteellisessa kunnossa. Väki väheni onneksi alkuviikosta, jolloin Saaruassa joutui enää väistelemään kiviä.

Huono alkukausi ja muutamat kisat (kumpareet ja hiihto) Rukalla olivat selkeästi vaikuttaneet sekä lumetettujen rinteiden lukumäärään että kuntoon. Rukan eduksi täytynee kuitenkin sanoa, että täydet pisteet heille on annettava eturinteiden uudistetusta tuolihissistä – kymmenen pistettä ja papukaijamerkki! Sen verran vauhdikkaasti kyseinen kapistus vie ylös, että vanhaa ei tule ikävä.

Ensimmäiset laskut tuntuivat, kuten aina, jännittäviltä ja kankeilta, mutta lasku laskulta paremmalta. Innostuin jopa hyppelemään. Varo vaan Autti, täältä tullaan!

Minimalististen hyppyjen lisäksi rinnelaskulle pientä kivaa vaihtelua antoivat erilaiset hiihtokoulutyyliset treenit ja muut leikkimiset harjoitteet. Valtsu kävi myös lainaamassa Hankibaarista Pusun suksia, jotka tuntuivat kuuleman mukaan mahtavilta. Haasteista huolimatta erinomainen ensireissu kauteen 2018-2019!

Sunnuntaina suuntaamme Pyhälle. Saa nähdä mitä kivaa sinne keksimme, kun takamaastoihin ei vielä ole asiaa.

Laskijan lahjavinkit – Mitä antaa lahjaksi talviurheilun ystävälle?

Julkaistu: 06.12.2018

Joulu lähenee ja monet pähkäilevat kuumeisesti, mitä lahjapaketteihin tänä vuonna meinaa pakata. Vai voisiko lahja kenties olla jotakin, mitä ei voi niin helposti kääriä paperiin. Päätimme koota ilmastoystävällisiä ja erilaisia lahjavinkkejä laskijoille ja muille talviurheilun ystäville.

Aloitteleva vapaalaskuharrastajan toivelistalla on muutamia tuikitärkeitä välineitä. Hanki hänelle lumiturvavälineet tai Vapaalaskusta kertova kirja ja miksei vaikkapa lumiturvakurssi.

Lumiturvälineet ovat ensimmäisiä tarvikkeita, joita tarvitaan siirryttäessä pois rinteiltä ja siksi ehdoton lahja aloittelijalle.
Mikäli lahjansaaja ei vielä omista Matti Verkasalon tai Jarkko-Juhani Henttosen Vapaalasku-kirjaa, on se erinomainen opus Vapaalaskua harrastaville. Kirjassa on niin paljon asiaa, että sitä tulee luettua kerta toisensa jälkeen useaan otteeseen. Vahva suositus!
Lumiturvakursseja on paljon erilaisia tarjolla ympäri Suomea. Toiset kurssit saattavat panostaa enemmän toiminnan harjoitteluun ja toiset tietopuoleen, mutta jokaisesta on varmasti hyötyä.

Ihmiselle, joka arvostaa tekoja tavaran sijaan kannattaa antaa aineeton lahja. Aineettomat lahjat tekevät lahjansaajan yhtä onnelliseksi, mutta niiden valinnassa täytyy tuntea lahjansaaja hyvin.

Protect Our Winters Finlandin jäsenmaksu tai kannatusjäsenmaksu voisi toimia talvea rakastavalle, joka ei halua itselleen mitään konkreettista tai joka mielellään lahjoittaa hyväntekeväisyyteen.
Soiden ennallistaminen sitoo hiilidioksidia maaperään. Hiilipörssin tarkoituksena on auttaa suoluontoa elpymään ja vesistöjä puhdistumaan. Tämä onkin varsinaisen luontoystävän ja lumesta nauttijan lahja.
Vapaa-ajan antaminen on aina erinomainen vaihtoehto. Randoreissu eväsretkellä tai lumikenkäkävely nuotiokaakaolla ovat oivia ja mieleenpainuvia lahjoja eivätkä tee myöskään hallaa ilmastolle.
Hierontalahjakortti on varmasti toimiva lahja urheilevalle ihmiselle. Selkä jumiutuu helposti lumessa rymytessä, joten tämä lahja ei varmasti mene hukkaan.
Laskureissujen aikana hiihtokeskuksissa esiintyy Suomalaisia eturivin artisteja. Osta keikkalippu parhaalle yställe. Näin pääsette viettämään mukavaa aikaa yhdessä lempiartistin seurassa tulevalla hiihtoreissulla.

Mikäli haluat kuitenkin paketoida lahjasi kääreisiin, on siihenkin tarjolla ilmastoystävällisiä vaihtoehtoja.

Mikäli tiedät ystäsi tai perheenjäsenesi todella tarvitsevan jotakin materiaa, hanki lahja vastuullisesta yrityksestä, jonka yritystoiminta on läpinäkyvää. Esimerkiksi suomalainen Weekendbee myy kestävästi tuotettuja urheiluvaatteita eri brändeiltä.
Itse tehdyt lahjat, kuten villasukat lämmittävät sekä mieltä että jalkoja.
Talvi-ihmiselle kasvisruokakeittokirja on oiva valinta, sillä meistä jokainen tietää, että ruokavalinnoilla voidaan vaikuttaa lumitilanteeseen eli talvilajien harrastamismahdollisuuksiin myös tulevaisuudessa.
Panosta aikaakestävään lahjaan eli puukot, monitoimityökalut tai muut vuosikymmeniä kestävät lahjat ovat järkihankintoja.
Junalippu tai bussilippu pohjoisen lumille on sekä ilmastoa säästävä että tarpellinen lahja. Mikäli perheenjäsenesi tai sukulaispoikasi on lähdössä Lappiin laskulomalle, mikä olisikaan parempi tapa lahjoa kuin antaa lahjaksi matka lumiparatiisiin.

PS: Postaus on puhtaasti omasta halusta tehty, eikä siihen liity yhteistyö minkään yrityksen kanssa.

Kauden 2017-2018 parhaat laskut

Julkaistu: 29.11.2018

Kynttilät valaisevat hentoisesti olohuonetta ja taustalla pyörii naisten sprinttihiihtoa. Lumitilanne Rukalla näyttää harmillisen huonolta. Siitä huolimatta mieli kaipaa jo lumille, on haikaillut koko marraskuun ajan. Viime kauden kuvien selailemisella ja reissujen muistelemisella on yritetty edes hiukan vähentää vieroitusoireita. Sen innoittamana koottiin kauden 17-18 parhaat laskut.

1. Norja, Lofootit Geitgallien

Ensimmäisenä komeilee tämä Lofooteilla sijaitseva Skandien vuoriryhmään kuuluva huippu, jolla on korkeutta mukavat 1085 metriä. Kiipeäminen alkaa muutaman metrin korkeudelta aivan vuonon rannalta. Tällä kuten muillakin vuorilla pätee erinomaisesti sanonta ”aikainen lintu madon nappaa”. Yllätykseksi ei kuitenkaan tarvitse herätä kukonlaulun aikaan, vaan matkaan lähdetään yhdeksän aikoihin. Yläpuolellamme kulkee ainoastaan yksi kolme hengen ryhmä. Puolimatkassa alapuolella näkyy jo paljon väkeä.

Ylhäällä pidämme evästauon ja satula alkaa kerätä laskijaa. Jokainen meitä ennen laskemaan lähtevä valitsee eteläpuolen kurun. Ruisleivät vatsalaukuissa ja energiat kohonneena otamme suunnan sinne, mistä tulimmekin. Saamme tykitellä aivan rauhassa nousureittiä ja tehdä ensimmäiset käännökset pehmeässä lumessa. Tältä puolen Geitgallienia pääsee laskemaan muutaman kourun lisäksi monenlaisia maastoja.

2. Andorra, Arcalis metsäkurut

”Tuuripeliä!”, sanon. Kun lunta tulee, paikka on upea. Silloin jokaisella laskulla on mahdollisuus saada tuoreiden jälkien tuntua. Ja kun lunta tulee paljon etenkin viiman kera, on laskijoita huomattavasti vähemmän liikkeellä, sillä kurja lumipyry ja harmaa taivas ei auringonpalvojia innosta. Ei ollut kaukana, että olisin itsekin pistänyt pillit pussiin noustessani autosta tuulen mylviessä ympärilläni. Huppu tiukasti pään ympärille ja lippua ostamaan.

Lisäpisteitä paikalle antaa pakettiautokuljetus, jolla saa kyydin takaisin hisseille. Kävelyä ei taideta katsoa muutenkaan kovin suopeasti, sillä tiellä ajaa lumisateen aikaan jatkuvasti aura-autoja. Autokuljetuksen ansioista toistoja saa päivän aikana useita eikä niitä tarvitse kuitenkaan tehdä täysin samoja linjoja myötäillen.

Aurinkoinen päivä onkin jo sitten toinen juttu. Tällöin nopeat syövät hitaat ja etenkin lähioffarit on koluttu ennen kuin ehtii kissaa sanoa.

3. Norja, Lofootit japanisimulaattori

Kuvitelkaa talven paljastamat koivut, valtavat lumihiutaleet leijailemassa hitaasti alas taivaalta ja soliseva puro. Minun ajatuksissani tuo kaikki voisi erehdyttävästi kuulostaa myös Japaninreissulta. Vielä kun nämä maisemat yhdistetään vastasataneeseen puuterilumeen mielikuva muuttuu entistä vahvemmaksi.

Lofootit tarjoavatkin kaikessa monipuolisuudessaan monenlaisia laskuelämyksiä. Perinteisemmän vuorilaskun lisäksi Lofooteilla voi kokea upeita metsälaskuja.

4. Itävalta, St.Anton Rendl:n takapuoli

Vietimme useamman päivän erityksissä, sillä St. Antoniin menevä tie oli suljettu lumivyöryvaaran takia. Vihdoin vyöryennusteet laskivat kolmosen tasolle ja pääsimme laskemaan. Onneksemme Rendlin yläosissa hissit olivat olleet suljettuina aiemmat päivät, joten saimme laskea myös koskematonta lumen pintaa pitkin. Rendlillä pyöriessämme ja päivän edetessä oli etsittävä jatkuvasti uusia paikkoja, joissa laskea. Näinpä laitoimme sukset selkään ja kiipesimme hiukan matkaa ylöspäin. Alun perin ajatuksena oli ollut laskea hiihtokeskuksen puolelle, mutta harkinnan jälkeen olimme valmiina kohti uusia kokemuksia.

Rendlin takapuolelle lähtevässä laaksossa pystyi valitsemaan fiiliksen mukaisen laskulinjan joko hieman kevyempien käännösten merkeissä tai itseä enemmän haastaen. Pääsääntöisesti reitti oli kuitenkin helppo laskettava.

5. Norja, Lofootit Vården

Mitä mahdollisuusia Lofooteilla asuvalle, ja tietysti matkaavalle, tarjotaan! Ulkoiluvaihtoehdot vaikuttavat rajattomilta. Ja norjalaiset tuntuvat hyödyntävän upeat maisemansa kiitettävästi. Talviaikaan etenkin vuoristo vetää puoleensa meidän matkailijoiden lisäksi myös paikallisia. Ulkoilu on perheiden yhteinen ajanviettotapa, ja mikäs upeissa maisemissa ulkoillessa. Ei ole ihme nähdä samoja perheitä hiihtelemässä ylöspäin. Näimme saman perheen muutamana päivänä yhtä aikaa huipulla. Kohtasimme sekä Vårdenin että Pilanin huipuilla.

Vården on yksi niistä kohteista, joihin Lofooteilla matkaavat helposti piipahtavat muiden kirjoihin merkittyjen kohteiden lisäksi. Erittäin suosituksi paljastui Vårdenin itäseinä. Toisaalta voi lähteä etsimään omia vaihtoehtoja, joissa ei välttämättä ole samalla mitalla muita laskijoita. Vården seutu tarjoaakin useamman laskulinjan, joista valita mieleisensä.

6. Pyhän lähioffarit

Vietimme viime kaudella uudenvuoden Pyhällä ja aiempiin vuosiin verrattuna Pyhällä oli jo poikkeuksellisen paljon lunta noihin aikoihin. Nautimme useamman hetken rinteiden vieruksia kolutessa. Hotelslope, Tajukangas sekä Jackson saivat pitkästä aikaa arvoisensa kohtelun. Lähioffarit kunniaan!

Talven odottelua ja laskuleffoja

Julkaistu: 06.11.2018

Joka ikinen syksy tämä vimmattu himo valtaa mielen sopukat. Kuin huomaamatta se hiipii luokse ja iskee pahimpaan aikaan. Se ei kysele tai pyydä, vaan vaatimalla vaatii valkeisiin maisemiin huutaen pään sisällä:

”Pakko päästä lumille!”

Pystyn jo maistamaan Hanki Baarin omenaglögin tai Tsokan herkulliset vohvelit. Haistan paukkupakkasilta tutun savun hajun ja toisaalta viime vuoden Lofoottien matkalta tutuksi tulleen kuivatun Turskan. Kuulen mielessäni hiihtohissien kolahdukset, mutta myös ihanan hiljaisuuden takamaastoissa. Näen itseni laskemassa Japanin puuterilumilla ja tunnen kuinka valtavat lumihiutaleet putoilevat kasvoilleni. Olen valmis talveen!

Viime aikoina katsotut laskuleffat eivät ole helpottaneet laskukauden alun odotusta. Enni Rukajärven ja Antti Autin tähdittämä Svalbard Unplugged nosti laskufiilikset kattoon Vapaalaskuiltamissa. Rami Hanafin huumorilla maustettu ja valokuvin, videoin sekä äänin höystetty esitys elokuvan teosta oli mielenkiintoinen pohjustus leffalle. Lyhytelokuvan upea kuvaus leikkauksineen, äänimaailma ja tunnelma yhdistävät laskemisen ja luonnon taidokkaasti.

Toinen vähintään yhtä mielenkiintoinen on Ape Majavan ja kumppaneiden Mission Mountain – paluu Patagoniaan -elokuvatrilogia. Vaikka elokuvan tehostekeinot eivät ole samaa luokkaa kuin Svalbardissa, on Etelä-Amerikan koluamattomat maisemat henkeä salpaavia ja retki itsessään kunnioitusta herättävä. Dokumenttihenkinen elokuvakokonaisuus kertoo herrojen selviytymisestä vaikeasti ennakoimattomalla reitillä Chilen ja Argentiinan rajalla oikukkaiden säiden armoilla. Elokuvassa esiintyvät paikalliset asukkaat ystävällisyys nostaa hymyn huulille.

Ilmeisesti tämän ajan laskuleffoissa tavoitellaan laskemisen lisäksi myös kokemuksia. Sekä Svalbard Unblugged:ssa että Mission Mountain:ssa luonnon armoilla oleminen ja sen kanssa sulassa sovussa eläminen nostetaan yhdeksi teemaksi.

Mitä muita laskuleffoja suosittelette?

Kuvia viime kaudelta:

Vuoden paras lyhäri 2018 -äänestys

Julkaistu: 24.10.2018

Taas on tullut se aika vuodesta, kun kilpaillaan vuoden parhaan lyhytelokuvan tittelistä. Osallistuimme jälleen itsekkin kilpailuun elokuvalla The Photographer, joka löytyy kilpailusta numerolla 15. Käy katsomassa ja äänestä suosikkiasi!

Linkki äänestykseen

Ensikosketus Mielakkaan

Julkaistu: 30.9.2018

Lippuja myyvä nainen istuskeli auringolta suojassa varjon alla. Katsoi minua päästä varpaisiin ja totesi: ”Tonne pitäisi kyllä olla polvarit ja fullari”, kun pohdiskelin lipun ostoa. Eipä ollut, sillä en tällaisia paikkoja yleensä kolua. Ehkä ne olisivat muutenkin hyvä hankinta, mutta tähän hätään niitä ei ollut saatavilla.

En ostanut myöskään hissilippua, vaan päätin ottaa muutaman tunnin rupeaman kuntoilun kannalta. En ollut ennen käyttänyt ankkurihissiä pyörän kanssa, joten Mielakan jyrkkä nousu ei siksikään houkutellut kokeilemaan. Nousin omin voimin mäennyppylän ylle ja tulin ilman polvareita ja full face -kypärärää alas lipunmyyjän ehdotusta uhmaten. Ja tätä samaa toistin kunnes paikka sulkeutui. Hyvää myyjä kommentilla ehdottomasti tarkoitti. Ajatteli, että en turhaan satuta itseäni. Turvallisuus ennen kaikkea!

Valtsu osti niin sanotun kannatuslipun, joka lauantaipäivänä maksoi 20 euroa. Hän meni kerran ylös ja tuli selkää pidellen alas. Viikko aiemmin selkä oli mennyt muissa harrastuksissa eikä ilmeisesti edelleenkään ollut kunnossa. Jo pelkkä nousu ylös oli saanut selän sellaiseen kramppiin, ettei auttanut muu kuin lopettaa polkeminen heti alkuunsa.

Mielakassa löytyi poljettavaa kaiken tasoisille pyöräilijöille 77 metrin korkeuserolla. Virallisesti helpohkoja ratoja on neljä, haastavia tai vaikeita seitsemän ja endurolinjoja kuusi. Mutta muutama reitti on sen verran lyhyt, että niiden laskeminen kokonaan omiksi radoiksi on jokseenkin turhaa.

En tiedä millainen määrä pyöräilijöitä Mielakassa yleensä on. Vaikka kauden päättäjäisissä oli jonkin verran porukkaa, oli määrä sen verran maltillinen, ettei se häirinnyt millään mittakaavalla omaa laskua.

Lähdin Mielakkaan, vaikka en ole bike park -ihminen. Minulle maastopyöräilyssä yksi tärkeimmistä asioista on luonto – sen hiljaisuus, raikkaus ja vapaus. Bike parkit eivät useinkaan tätä vaatimusta täytä. Silti sain vietettyä oikein mukavan parituntisen Kouvolan keskustan kupeessa. Maastopyöräily on parasta hyvässä seurassa ja sellaisessa aika kuluu mukavasti, vaikka alamäkiajo ei olisikaan oma juttu. Täytyy tällekin hommalle antaa vielä mahdollisuus eikä tuomita bike parkkeja maastopyöräilyn alkutaipaleella.

On ollut mukava pitkästä aikaa kirjoitella. Syksy on mennyt kiireisissä merkeissä, mutta toivottavasti kirjoittamiselle löytyy taas enemmän aikaa. Nautinnollista syksyä kaikille!

Karu Jurmo – Saaristomeren helmi

Julkaistu: 12.8.2018

Purjevene Veera lipuu helteisessä saaristossa kohti karun kaunista Jurmoa. Saarta, jossa kasvillisuus on matalaa katajikkoa ja kanervaa ja puita on vain osassa saarta. Jurmo on täysin erilainen kuin monet muut saaristomeren saarista. Sen tunnusmerkkeinä on matalan kasvillisuuden lisäksi sen pitkälle jatkuvat kivirannat, jotka kuumana kesäpäivänä polttavat jalkapohjia. Saari kivirantoineen voisi edustaa suomalaista versiota japanilaisesta puutarhasta.

Karuudella on syynsä. Perimätiedon mukaan Kustaa Vaasa oli kuullut kertomuksia Jurmossa palavista oudoista tulista ja epäillyt Jurmon edustan haaksirikkojen ja tulien välillä olevan jonkinlaisia yhteyksiä. Niinpä hallitsija päätti lähettää tiedustelujoukkoja saaren asukkaiden harmiksi. Jurmolaiset nimittäin harrastivat rantarosvousta ja tulien tarkoituksena oli antaa vaikutelma majakanvalosta. Näin saaristossa kulkeneet kauppalaivat ajoivat karille ja köyhät saaren asukkaat onnistuvat saada harrastuksensa ansiosta ”lisätiennestinä” himoittua tavaraa.

Kustaa Vaasan lähettämille miehille jurmolaiset sepittivät tarinan lehmien kauloihin asetetuista lyhdyistä, joiden ansiosta lehmät osasivat tulla pimeässä takaisin kotiinsa kolhimatta jalkojaan kivikoissa. Asioiden todellisen tilanteen selvittyä Kustaa Vaasa päätti kostaa pahimman kautta polttamalla saaren ja mestauttamalla sen asukkaat. Tuhopoltto kuitenkin epäonnistui muutaman asukkaan selviydyttyä hengissä saaren luolaan piiloutuneina. Näin Vaasan teot saivat todistajia.

Se johtuuko Jurmon karuus Kustaa Vaasan teoista vai suurista hakkuista, joita saarella on harrastettu jää jokaisen omaan harkintaan, mutta varmaa on, että erityislaatuinen saari Jurmo joka tapauksessa on ja siksi myös ehdottomasti näkemisen arvoinen. Eläinten laiduntaminen on oletettavasti kuitenkin yksi syy, mikä on pitänyt saaren kasvillisuuden matalana. Tätä nykyä laiduntavia eläimiä ei saarella enää pidetä ja villeimpien arvioiden mukaan kasvillisuus saattaa alkaa jälleen rehottaa muuttaen saaren karua ulkomuotoa muiden saarten kaltaiseksi. Haihtuuko Jurmon erikoislaatuisuus tulevien vuosien, vuosikymmenten tai vuosisatojen aikana?!

Ainakaan saaren eksotiikkaa ei vähennä Jurmon kuuluminen Salpausselkiin. Kolmas ja lyhyin Salpausselkä kulkee Hämeenlinnasta Kemiönsaarelle jatkaen Jurmoon asti, joka on Salpausselän viimeinen maanpäällinen osa. Tämä näkyy saarella pääsääntöisesti sorasta muodostuvana jatkeena. Ja löytyypä saarelta myös ensimmäisen maailmasodan aikaisen venäläisen lentotukikohdan jäänteitä.

Kaikki muu paitsi purjehdus on turhaa!

Julkaistu: 09.8.2018

Kun astin Eivoriin, tunsin sen. Olin onneni kukkuloilla, samalla tavalla kuin muutamaa viikkoa aiemmin kuullessani pääseväni purjehtimaan. Silloin hihkuin intoa sisarelleni, vaan nyt sama innostus oli toisessa muodossa. Ulkoa olin rauhallinen, mutta vatsassani perhoset olivat alkaneet räpiköimään. Minua oli jo vuosia vaivannut kaipuu vesille, tuulen vietämäksi purjeet pulleina kulkemaan maailman merillä. En ollut ikinä saanut tarpeeksi suurta tyydytystä moottorin paukkeessa päristellessä.

Lähdin matkaan Helsingistä kolmen aikaan yöllä ehtiäkseni kahdeksalta lähtevään yhteysalukseen. Vielä muutama tunti ja olisin Nötössä valmiina viikon mittaiselle purjehdukselle.

Sinilevästä vihreät vaahtopäät loittonivat aluksen kyljestä muuten rauhallisella saaristomerellä. Vanhemmat miehet tähystelivät kiikareillaan lähiluotoja kuin kilpailisivat keskenään lintubongauksen herruudesta. Aurinkorasvan tuoksu leijaili laivan täpötäydellä kannella yrittäessäni etsiä edes pientä koloa, johon auringonsäteet eivät yltäisi.

Tarkkaillessani muita matkustajia ja tyyntä merimaisemaa unohduin omiin ajatuksiini.

Mietin outoa intohimani purjehtimista kohtaan, vaikka en sitä ole käytännössä tehnytkään. Muistot kulkivat pikakelauksella silmieni edessä. Ensimmäisessä istuin purjeveneemme sinipäällysteisillä penkeillä sisareni kanssa syöden jogurttia yöpuvuissa. Seuraavassa makasin etukajuutassa lukemassa Mauri Kunnaksen koirakirjoja veneen heiluessa puolelta toiselle hirveän myräkän keskellä keulan kattoikkunan tiputtaessa vettä sisään pieninä tippina jokaisella aallon lyömällä, mutta jotka tuntuivat saavilliselta vettä. Kävin myös sen muiston läpi, josta itselläni ei ollut varsinaista muistikuvaa, mutta jonka olin kuulluut kymmeniä kertoja. Näin mielessäni elokuvamaisen kohtauksen, jossa joka ainoalla veneen miehistöstä itseäni lukuun ottamatta oli naamat vihreinä meripahoinvoinnista Kreikan saarten liepeillä.

Hiukan ennen laivan saapumista satamaan havahduin aattoksistani. Ymmärsin nautiskelleeni purjeiden tuomasta tunteesta pistämättä tikkua ristiin koko hommaan.

Lähdin rauhallisesti etsimään matkatavaroitani autokannen rullakosta ja. laivan keulaluukun avautuessa hyppäsin samalla laiturilla odottavaan purjeveneeseen. ”Vihdoin pääsen purjehtimaan, tuntemaan tuulen, meren aallot ja kaiken sen, jota olen sisimmissäni kaivannut”, ajattelin. Ihka oikeasti purjehtimaan.

Ensimmäiset päivät sain kaikessa rauhassa harjoitella purjeiden kiinnitystä, nostoa ja laskua, opetella kaikkea uutta lähes tuulettomassa ympäristössä. Lilluimme hitaasti eteenpäin, mutta emme käyttäneet moottoria juurikaan. Oli tyyntä ja vielä tyynempää. Aurinko kuumotti niin, että hiki valui norona pitkin selkärankaa. Siitäkin syystä ja siitä huolimatta kaikki oli täydellistä.

On niitä ihmisiä, jotka tahtovat mahdollissimman nopeasti paikasta toiseen ja sitten on niitä, jotka kokevat intohimoa luonnonvoimien avulla etenemisestä. Minä kuulun niihin jälkimmäisiin.

Paavolan tammi – muistojeni maisema

Julkaistu: 26.7.2018

Olen viettänyt yli kolme vuosikymmentä isovanhempieni ja sitä ennen isoisovanhempieni kesämökillä Lohjansaaressa – koko tähänastisen elämäni. Mökki on ollut tärkeä, mutta niin on ollut koko matka aina Lohjansaaren ja Jalassaaren väliseltä Paavolan sillalta Pietilään saakka. Ennen aikaan tuo silta oli puinen. Autolla ajettaessa sillan poikkipuut töksähtelivät takapuolen alla tärisyttäen koko autoa. Viimeistään sillan kohdilla havaihduin unesta, jonka autolla matkaaminen saa minussa aikaan. Nykyään silta on asfaltoitu eikä siksi ole enää niin sykähdyttävä.

Kuitenkin ennen kaikkea muistojeni syövereistä kaivautuvat kohtaamiseni luonnossa. Muistan pähkinäpuulehdot, joiden olemassaoloa ihmettelin aina lapsena. Muistan vattupusikot, jotka hakkuiden ansioista kasvoivat valtoimenaan aurinkoisella aukealla, ja joita mummini kanssa kävimme kesäisin poimimassa. Muistan mahtavat mustikka- ja sienimaastot. Muistan lukuisat peurat ja hanhet. Muistan armottoman pohjoistuulen, joka sai mökkipihamme vilun väreille. Muistan sen kaiken.

En kuitenkaan koko tuona aikana ole tiettävästi kuuluisaa tammea käynyt ihailemassa. En vaikka jossakin vaiheessa pahvinen kyltti ilmestyi opastamaan nähtävyydelle ja myöhemmin vaihtui sille varta vasten tehdyksi.

Tänä keväänä isoisäni myi mökin. Kaiho Lohjansaareen on palannut. Kuin murhaaja palaa rikospaikalleen, on minunkin palattava edes kerran Lohjansaareen, saman tien varteen jota kuljin kaikkina kesinäni. Tällä kertaa en kulje hiekkatien päähän vaan jään aivan sen alkuun.

Pietiläntielle käännyttäessä loputkin muistot ryöpshtävät mieleen kuin padon kourista vapautuva vesi juoksee valtoimenaan eteenpäin. Muistan ajaneeni isäni polvella hiekkatietä mökillemme. Rattiin sai nousta saaren koulun kohdilla. Sen vanhan koulurakennuksen, jota olen ihaillut satoja kertoja miettien miten ihanaa olisi ollut käydä tuollaista kyläkoulua. Sen samaisen koulun, jonka pihasta lähtee polku Paavolan tammelle.

Kesäisenä sunnuntai-iltana neljäsataa vuotiaan tammen luona käy kuhina, sellainen kuin nyt Lohjansaaressa sijaitsevalla tammella voi käydä. Ihmiset talsivat tietä ympäröivän puuston alitse jatkaen matkaansa pitkospuille, joiden lopussa odottaa tammi kaikkien niiden kuusten keskellä. He katsevat hetken ympärilleen ja jokunen käy tallomassa ylvään puun juuria, toiveista huolimatta. Sitten he poistuvat yhtä nopeasti kun ovat tulleet. Näin tammi on nähty.

Meidän täytyy ihailla sitä hiukan pidempään. Kiertää vielä samoissa maastoissa oleva luontopolku. Hyvästellä Lohjansaari. Nämä taitavat olla hautajaiset!

Hämeen harjuilla hikoilemassa, Poronpolulla polkemassa

Julkaistu: 11.7.2018

Hämeen järviylängöillä Lopen kunnassa Räyskälän ilmailukeskuksen kupeessa kiemurtelee Poronpolku. Polku, joka toisille edustaa rauhoittumista ja rentouttavia patikkaretkiä ja toisille kuntoilumielessä tehtyjä pidempiä tai lyhyempiä reissuja, on juuri sopiva erilaisiin tarpeisiin. Sinne mahtuvat kaikki, sulassa sovussa, yhdessä tai yksin. Maastopyöräilyn yleistyessä yhä useampi on lähtenyt näille harjuisille seuduille myös polkemaan, muutenkin kuin Poronpolun polkaisu -tapahtuman aikaan.

Poronpolun historia alkoi vuonna 1967, jolloin järjestettiin kävelytapahtuma, jonka tarkoituksena oli kuntoliikunnan ja luonnon terveysvaikutusten yhdistäminen. Kaksi vuotta aikaisemmin samaiselle alueelle oli tuotu kymmenkunta poroa porojen keinoruokintaan liittyvän tutkimuksen varjolla. Tästä syystä Poronpulku sai nykyään tunnetun nimensä. Ja vaikka porot vuonna 1974 vietiin pois eikä sen jälkeen ole tulleet takaisin, päätettiin mielipidetiedustelussa nimi säilyttää ennallaan, ja hyvä niin. Nimi kertoo jotakin paikan historiasta.

Edellisiltana tehty suunnitelma Rautakoskentien itäpuolisen osuuden polkemisesta on käymässä toteen. Tarkoituksena on painaa menemään pisin Poronpolun reiteistä, vaikka vaihtoehtoja on kolmen kilometrin ja kahdenkymmenen kahdeksan väliltä useita. Seuraamme lähes koko matkan ”Poronpolku 28” kyltein merkittyä reittiä poiketen kerran käpypolulle, sillä samoilta kohdin menevä pyöräreitti kulkee tylsempää hiekkatietä pitkin.

Poronpolku on yksikertaisesti upea! Ehdottomasti yksi hienoimmista reiteistä, joita olemme Suomessa ajaneet. Henkeäsalpaavan kauniit maisemat muuttuvat matkan edetessä tarjoten jatkuvasti uutta katseltavaa. Nämä maisemat suorastaan pakottavat pysähtelemään. Yhtenä hetkenä näemme edessämme kauniin koivikon kuin suoraan kotimaisesta mustavalkoelokuvasta vanhoine rakennukseen ja toisena kulotetun mäenrinteen, jonka alaosasta mustuneet männyt ovat saaneet uutta puhtia metsänhoidon seurauksena.

Tsäk, tsäk, tsäk, tsäk… Korviin kantautuva tasaisesti säksättävä ääni saa huomioni. Yritän silmäillä puustoon, mutta en harmikseni löydä äänen tuottajaa. Joudun luovuttamaan, sillä en viitsi odotuttaa Valtsua pidempään.

Harjut ovat reitin haastavin osuus, mutta samalla sen suola. Harjujen päältä saa katsella upeaa metsä-, järvi tai suomaisemaa, mutta ennen upeita näköaloja reidet joutuvat koville, etenkin kun harjuja ilmestyy toinen toisensa jälkeen. Jopa muutamat kivikkokohdat harjujen kupeissa ovat poljettavia muutaman vuoden harrastaneelle. Harjujen lisäksi Poronpolun maastoa kuvaa kuivat ja kapeat hiekkapohjaiset neulasten peittämät polut, jotka saavat hymyn huulille nopeudessaan. Jokin Räyskälän maastoissa muistuttaa meitä viime vuoden Syötteen reissusta.

Aivan viimeisillä kilometreillä palaamme samalle alussa kuljetulle osuudelle. Melkutin jää meiltä tällä kerralla ajamatta. Parkkipaikalla Valtsun kello näyttää kolmeakymmentä neljää. Olemme ajaneet reitin hieman alle neljässä tunnissa.

Huomioita:

Lossi on toiminnassa ainoastaan Poronpolun polkaisu -tapahtuman aikaan.
Luutalammilla on mainio evästaukopaikka. Se sijaitsee noin puolessa välissä pitkää reittiä.
Reitti on hyvin hoidettu luontoa kunnioittaen. Poluilla ei ole suuria kaatuneita puita, jonka takia täytyisi nousta pyörän selästä.
Junanvaunukahvila Cafe Lättis Pilpalassa vuokraa läskipyöriä lajista kiinnostuneille.