Sedrunista Andermattiin, junalla hiihtovaellukselle Sveitsin Alpeilla

Julkaistu: 11.4.2020

Punavalkoinen hieman vanhanmallinen juna on juuri lähdössä. Viimeisenä komeilee graffitein koristeltu after ski -vaunu. Konduktööri viittoo meidät sisään ja puhaltaa povitaskustaan kaivamaansa pilliin. Varmistelen vielä, että lippuja voi ostaa junasta ja maksuvälineeksi kelpaa myös kortti.

Sedrunin asemalle junan odottelua

After-ski junassa

Junan ikkunasta on mieletöntä ihailla Alppien maisemia

Raiteet kolisevat alla junan puksuttaessa eteenpäin. Autenttista tunnelmaa luovat junan pillin vislaukset. Olen aiemmin kuullut puhuttavan Sveitsin rautateistä positiiviseen sävyyn ja kuulopuheet tuntuvat pitävän paikkansa. Jo 45 minuutin matka Sedrunista Andermattiin palkitsee matkaajan upeilla maisemilla. Parhaimmillaan juna kulkee vuoristoisessa maastossa reilun 2000 metrin korkeudella merenpinnasta. Katse vaeltelee ulkona siintävissä valkealumisissa näkymissä.

Hinnat vaihtelevat luonnollisesti matkan pituuden mukaan. Välillä Sedrun-Andermatt joutuu kaivelemaan kuvetta 13€:n verran. Jonkinlaisia alennuslippuja on myös tarjolla ja ilmeisesti sellaisen saa, jos hihataskussa komeilee hissilippu lähirinteisiin. Pahin ruuhka-aika junissa tuntuu olevan aamuaikaan. Puolenpäivän paikkeilla  ja iltapäivästä laskukansa jakautuu tasaisemmin eikä samanlaista sumaa synny.

Yhtenä päivänä jäämme kyydistä Oberalppassin kohdalla ja jatkamme matkaamme hiihtokeskuksen toisella puolella sijaitsevaa vuorijonoa kohti. Samoihin aikoihin asemalta lähtee yksi isompi seurue oppaansa kanssa ja toinen kahden hengen porukka. Ensimmäinen ryhmä erkanee alkumatkasta jatkaen vaellustaan toiseen suuntaan ja toisen kanssa kuljemme peräkanaa vielä jonkin aikaa. Lopuksi emme näe enää heitäkään, sillä vaihtoehtoisia reittejä on useita.

Pidämme evästauon ylhäällä Pazolastockin vuorenharjateella auringon lämmittäessä poskipäitämme. Aamulla koottu valkoisesta hötöstä valmistettu voileipä ja sveitsiläinen Gruyere-juusto maistuvat raikkaassa alppi-ilmassa täydelliseltä välipalalta. Matka jatkuu harjannetta pitkin eteenpäin. Korkeanpaikankammosta kärsivänä kapeimmat kohdat ja alaspäin kulkeminen saa minut keskittymään ja hidastamaan etenemistä. Valtsulle yläilmoissa tallustelu on verrattavissa iltapäiväkävelyyn. Tarkoituksena on laskea harjanteelta länsipuolen seinä, mutta sen ollessa kovan jääpinnan peittämä, teemme yhteisen päätöksen tulla alas vastakkaiselta puolelta lähtevää reittiä.

Jaloitteluhommia

Evästauko harjanteella

Naakka eväiden perässä

Pilvien korkeudella

Harjanteella tallustelua

Valtsun laskulinja

Laskun paras osuus takana

Pintalumi on mukavan pehmeää ja erityisesti laskun alkupuolella se tuntuu hyvältä. Mitä alemmas reittiä mennään sen paremmin pehmeän lumen alta paljastuvat vanhat laskujäljet, joita edellisyönä satanut lumi ei riitä peittämään. Pientä päänvaivaa ja huonoa laskutuntumaa aiheuttaa edellisen reissun lopussa hajonnut mononsolki, jota ei yrityksistä huolimatta saanut korjattua. Viimeiset kilometrit kuljetaan skiroutea pitkin Tschamutin kylään vievää siirtymää, josta loppunousun voi tehdä tietä pitkin suksen reppuun kiinnitettyinä. Harmiksemme myöhästymme minuutin junasta ja katsomme muutaman metrin päästä kun konduktööri puhaltaa tuttuun tapaan pilliinsä merkiksi ja astuu samalla junaan.

Seuraava juna kulkee aseman ohi tunnin kuluttua. Odotellessa pistelemme viimeiset eväät suihimme auringon pikkuhiljaa laskiessa vuoren taakse. Samalla lämpö katoaa, ja tilattuamme junan pysähdyksen asemalle menemme sisätiloihin odottelemaan junaa saapuvaksi. Odotushuone ei ole kummoinen, mutta se pitää meidät riittävän lämpiminä.

Tunnin odottelu pienellä juna-asemalla Tschamutissa

Schladmingin rinneravintolat (ja muutama muu) – mistä saa parasta paikallista

Julkaistu: 26.3.2020

Suhteeni Itävaltaan on kaksijakoinen. Matkustamisen yksi tärkeimmistä iloista on tietysti syöminen ja itävaltalainen ruoka ei ole saanut sydäntäni lepattamaan lukuisista yrityksistä huolimatta. Lihapitoiset rasvalla ryyditetyt annokset toisensa perään, joissa kasviksia on vain nimeksi eivät pidemmän päälle viehätä. Päätimme kuitenkin arvioida Schladmingin itävaltalaistyyliset rinneravintolaruoat.

Tuhti hodari Knappl´s Bergschlößl:ssä 

Hauser Kaiblingin laskualueella Knappl´s Bergschlößl tarjoilee huiman kokoisia hodareista perinteisillä herkuilla. Hodari on verrattavissa PyhäWurstin hodareihin, mutta kooltaan ne ovat kaksi kertaa suurempia. Suuren nälkään suositeltava annos, mutta kannattaa harkita puoliksi jakamista.

Jättimäinen hodari suureen näkään àla Knappl´s Bergschlößl

Uuniperunayllätyksiä Dachsteinin jäätikköravintolassa

Perunat eri muodoissa vaikuttavat olevan saksalaisen ruoan peruspilareita. Milloin tarjoillaan omissa hiihtokeskuksissakin tuttuja ranskalaisia ja milloin listalta voi valita ruoan kylkeen perunasaalaatin tai uuniperunan. Koska lihaa en juuri syö, tilasin hieman skeptisenä Dachsteinin jäätiköllä sijainneesta ravintolasta uuniperunan perinteisesti hapankermalla. Maku oli yllätyksekseni hyvä ja annosta koristamaan oli ripoteltu reilusti paprikanpaloja ja herneenversoja.

Pinaattidumplingsit tomaattikastikkeessa Schutzhaus Kaiblingalmin tapaan

Dumplingsit eli mykyt ovat ruokalaji, jossa taikinapallon sekaan tai sisään on lisätty muita aineita ja jonka jälkeen ne kypsennetään joko keittämällä, hauduttamalla, paistamalla tai höyryttämällä. Schutzhaus Kaiblingalmin mykyt olivat juustolla ja pinaatilla ryyditettyjä. Kolme keskisuurta mykyä loikoilivat hennon, mutta sitäkin tärkeämmän tomaattikastikeen päällä. Kaksi söin, kolmatta en enää jaksanut. Herkullisilta ne kuitenkin maistuivat ja kaikessa kiireessä unohdin kuvata annokseni. Samaisen paikan perinteistäkin perinteisempi gulassikeitto tarjoiltiin pienessä kattilassa ja maistui syöjien mukaan erinomaiselta, joten sekin lienee maistamisen arvoinen annos.

Gulassikeitto

Wienerschnitzel ja omenastruudeli alá Gasselhöhe-Hütte

Schnitzel, tuo keskieurooppalainen nuijitusta lihasta leivittämällä valmistettu liha-annos, on ylpeä itsestään sellaisenaan eikä kaipaa rinnalleen vehreyttä vaikka asiakas sitä haluaisikin. Se kun tarjotaan yleensä aiemmin mainitsemani perunan sekä puolukkahillon ja sitruunan kera. Gasselhöhe-Hütten wienerschnitzel oli valmistettu porsaasta eikä vasikasta kuten osa parhaista ja tarjoiltiin hieman tylsästi ranskalaisten kera. Menomatkalla poikkesimme nälkäpäissämme Gollingissa sijaitsevaan hotelli-ravintola Hauslwirtiin, jonka samaisen annoksen kruunasivat paistiperunat. Vasikanlihasta valmistettu annos taisi muutenkin lyödä vertaisensa mennen tullen. Sen sijaan Gasselhöhe-Hutten apfelstrudel eli omenastruudeli vei voiton wienershnitzeliltä. Perinteinen herkku tarjoiltiin isoäidin reseptillä valmistetun vanhanajan vaniljakastikkeen kera, eikä siinä oltu kitsasteltu.

Omenastruudeli vaniljapedillä

+ Koska paikallinen ruoka alkaa muutamassa päivässä – jollei jo nopeamminkin – tökkimään, kannattaa illallinen käydä herkuttelemassa muiden makujen keittiöissä. Bonuksena kehunkin keskustassa sijaitsevaa italialaista Ristorante pizzeria Amalfia. Sen herkulliset pizzat ja pastat saa kohtuuhintaan. Tomaattikeitto, äyriäispasta ja buffalon mozzarellalla maustettu pizza margherita saivat parhaat pisteet meiltä.

Schladming – Itävallan rauhallisempi hiihtokeskus

Julkaistu: 12.3.2020

Vain vaivaisen sadan kilometrin päässä Mozartin kotikaupungista Salzburgista sijaitsee yksi Itävallan lukuisista hiihtoalueista, Schladming-Dachstein. Vaikka paikka ei ehkä yltä aivan parhaiden hiihtoalueiden kärkikymmenikköön tai ole ensimmäisenä mielessä Itävallan laskumahdollisuuksista puhuttaessa, on se varteenotettava kohde Itävaltaan matkaa suunnitteleville. Erityisesti Planai ja sen lähikeskukset tuntuvat yrittävän nostaa mainettaan ja pysyä mukana jatkuvassa kilpailussa. Planain viimeisin uudistus on ollut vastikään joulukuussa käyttöön vihitty kymmenhenkinen gondolihissi. Uusi hissi on ilmeisesti lisännyt kapasiteettia huimasti, eikä ainakaan hiihtolomailjan tarvinnut ala-asemalla jonotella.

Samalla Ski Amaden hissikortilla saa kattavan annoksen laskettavaa, ja keskuksista jopa neljä (Hauser Kaibling, Planai, Hochwursen ja Reiteraml) on yhdistetty toisiinsa hissein. Muihin keskuksiin on bussikuljetus, joka kuuluu hissilipun hintaan. Rinteet soveltuvat monentasoisille, mutta toki rinteiden pituus ja toisinaan kunto voi jännittää aivan aloittelijaa tai Suomen hyväkuntoisiin rinteisiin tottunutta.

Gipfelbahn – Hauser Kaibling

Planai

Varsinainen vapaalaskupaikka Schladmingin seutu ei ole, mutta yllättäen siellä saa kelpo laskuja myös rinteiden ulkopuolella. Mutta kuten jokaisessa keskuksessa, myös Schladmingissa rinteiden vierustat lasketaan päivän aikana ruvelle. Samanlaista kilpailua hiihtoalueella laskulinjoista ei kuitenkaan ole, kuten muutamassa muussa Itävallan kohteessa. Jyrkimmät paikat aivan rinteiden tuntumassa on vielä alkuiltapäivästäkin laskematta. Lisäksi pienellä vaivalla ja nousukarvojen käytöllä saa melko helposti lisää laskettavaa ja puhtaita laskulinjoja. Yllätykseksi Dachsteinin jäätikön alapuolelta löytyy paljon turvallista rinteiden ulkopuolista laskettavaa. Edes edellispäivän sateet ja aurinkoinen sää eivät välttämättä vedä puoleensa kymmenittäin laskijoita ja temmellettävää riittää koko päiväksi. Toki sielläkin helpoimmat linjat viedään ensimmäisenä.

Dachstein

Laskulinja

Auringonpaistetta Dachsteinilla

Dachstein Sky Walk

Kun reisiä alkaa poltella ja lasku takkuaa, voi jalkoja mennä vetreyttämään kaupungin kaduille. Pikkuisesta kaupungista löytyy kaikki perinteiselle hiihtokeskukselle olennainen lukuisista putiikeista afteriin, mutta vielä mielenkiintoisempaa kaduilla kuljeskelun lomassa on ihastella kaupungin vanhoja rakennuksia ja ihmetellä sen historiallisia juuria. Varhaisimman ja edelleen olemassa olevan 1300-luvulla rakennetun muurin jäänteet ja kaupungin vanha portti muistuttavat eletystä ajasta, jolloin alueelta kaivettiin hopeaa ja muita metalleja. Myöhemmin kaivostoiminnan loputtua rautatiet taisivat pelastaa kaupungin, sillä se toi alueelle aluksi kesäturisteja ja 1900-luvun alkuvuosina kaupunkiin perustettiin talviurheiluyhdistys. Seitsemänsataa vuotta vanhan muurin lisäksi kaupungissa voi ihastella 1884 rakennettua raatihuonetta tai kahta kirkkoa.

Schladmingin keskusta-aluetta

Finlav 1 ja mietteitä lumiturvallisuudesta

Julkaistu: 22.2.2020

Sade piiskaa eteläsuomalaisen kerrostalokodin ikkunaan helmikuisena lauantaina. Olemme saapuneet edellisenä yönä yhden aikaan kahden viikon laskulomalta Itävallasta ja Sveitsistä. Istun alas koneelle ja päätän kirjoittaa aiheesta, jota olen pitänyt sisälläni vuoden päivät. Aion avata sanaisen arkkuni ja puhua hieman lumiturvallisuudesta lähinnä tuoden omia pohdintojani luettavaksi. 

Lumiturvallisuus aiheena on tietyllä tapaa ajankohtainen erityisesti nyt, kuten tietysti jokaisena talvena, sillä Suomessa on tänä vuonna lunta poikkeuksellisen paljon ja rinteiden ulkopuolella laskevien määrä tuntuu jatkuvasti kasvavan. Ei ole mitenkään poikkeuksellista nähdä toppa- ja kuorivaatteisiin sonnustautuneita laskettelusuksin tai laudoin varustautuneitä hiihtokansalaisia rinteiden ulkopuolella paikoissa, jotka voisivat olla potentiaalisia vyöryalueita kuitenkin ilman minkäänlaisia lumiturvallisuusvälineitä. Mietinkin, mitä pitää tapahtua, että ihmiset hiukan heräisivät hysterisoitumatta kuitenkaan liiaksi.

Itse olen keskimäärin joka toinen vuosi käynyt jollakin lumiturvallisuuteen liittyvällä kurssilla. Ensimmäiset aiheeseen liittyvät kurssit olivat reilun puolen päivän mittaisia luentoja, joissa perehdyttiin aiheeseen ja käytiin läpi pelastamiseen liittyviä toimenpiteitä jopa käytännön tasolla Ape Majavan ja Jarkko-Juhani Henttosen johdolla. Vuosi sitten tammikuussa osallistuimme Pyhällä järjestettävään kaksipäiväiseen Finlav lumiturvallisuus 1 -kurssille. Finlavin kurssilla aiemmin opittu syveni ja pääsimme asiantuntevan kouluttajan opastuksella harjoittelemaan kaveripelastamisen taitoja, reittisuunnittelun perusteita ja päätöksentekoa.

Kurssien lisäksi omaehtoinen harjoittelu ja oman tietotaidon ylläpito ovat merkittäviä lisäämään ymmärrystä ja pahimmassa paikassa toimimisen kykyä. Vertaisinkin lumiturvallisuutta autolla ajoon. Samoin kuin autokoulussa, lumiturvallisuuskurssilla päästään sekä tekemään käytännön harjoituksia että opiskelemaan tarvittavia teoriatietoja. Mikäli autokoulun jälkeen jättää kortin hyllylle ja auton talliin, ei opittu vahvistu ja autolla ajamisen taito kehity. Samoin on lumiturvallisuuden laita ja siksi harjoittelu vaatii toistoja. Runsas määrä toistoja opettaa ymmärtämään kokonaisuutta paremmin ja vaikuttaa toiminnan automatisoitumiseen. Silti automatisoitumisessakin on omat riskinsä. Jokaisena päivänä täytyy olla tarkka samojen risteysten kanssa ja pidettävä mielessä liikennesäännöt. Tutusta tasoristeyksestä odottamattomaan tai epätyypilliseen aikaan pyyheltävä juna aiheuttaa todellisen vaaranpaikan tarkkaamattomalle. Jokainen uusi merkki ja tilanne niin tiessä kuin takamaastoissa on huomioitava ja jokikinen kerta olosuhteet on mietittävä uusiksi.

Lumiturvallisuusvälineitä (vähimmillään piippari, sondi ja lapio + ea-varusteet) vertaisin turvavyöhön, joita ilman liikenteeseen on turha lähteä. Pahimmassa tapauksessa ne voivat pelastaa kuolemalta. Lumivyöryreppu, joita nykyään on markkinoilla yhä enemmän, on mielestäni verrattavissa auton turvatyynyyn. Turvatyyny saattaa estää esimerkiksi kuljettajaa loukkaantumasta ja vyöryreppu taas vähentää syvällehautautumisen riskiä. Kuitenkaan ilman tietotaitoa ja osaavia kavereita tai lumiturvallisuusvälineitä, ei repulla yksinään tee mitään, aivan kuten turvatyynykään ei estä auto-onnettomuuksien tapahtumista. Loppujen lopuksi ihminen on molemmissa se vaikein ennakoitava osanen.

Mitä mietteitä muilla on aiheesta?

Piipparilla lähietsintää

Sondi esiin ja etsimään

Löytyyköhän uhri?

Rinteen kulman arviointia

Pienellä joukolla oli helppo opetella asioita ja uskalsi kysellä asioita.

Perinteitä Pyhätunturissa – auringonnousun hiihtoretkiä ja tulevaisuuden haaveita

Julkaistu: 15.1.2020

Koko alkukauden olemme tuijotelleet lukuisia ja taas lukuisia videoita Lapin uskomattomista lumisateista. Suoranaista puuteritulvaa on eettereistä huudatettu tänne eteläiseen Suomeen. Meidän laskukauden ensimmäinen matka oli vasta uudenvuoden tietämillä ja sen kohteena oli Pyhätunturi, mikäs muukaan. Nyt taidammekin olla siinä pisteessä, että uskaltaisin sanoa Pyhän vuodenvaihteen muodostuneen meille jonkinlaiseksi perinteeksi.

Puuterin pöllyttelyä ei sanan varsinaisessa mielessä meidän reissulla päästy kokemaan, vaikka toki pääsimme tekemään muutaman oikein mukavan laskun takamaastoissa. Tällä kertaa teemana taisi olla upeaakin upeammat auringonnousut, joita saimme ihastella varsin monena aamuna. Joulun ja uudenvuoden ajan parasta antia ovatkin aina ihastuttavat auringonnousut, joiden vuoksi ei tarvitse herätä ennen kukonlaulua.

Aamun kajastus

Nousu Noitatunturille

Olimme sopineet treffit kahdeksaksi perherinteiden luokse, josta lähdimme hiihtelemään kohti Isokurua. Taisimme olla ainoina hiihtelijöinä liikeellä tuohon aikaan, tai ainakaan muita kuin koiranulkoiluttajia ei maisemissa näkynyt. Uudenvuodenpäivän jälkeen laskijat olivat vähentyneet etenkin takamaastoista.

Otsalamppujen valossa ja reilun kymmenen asteen pakkasessa etenimme aina Noitatunturille saakka, josta aloitimme ensimmäisen nousun. Katsellessani tunturin rinteeltä horisonttiin, muistin taas, miksi kaipaan tähän aikaa vuodesta Lappiin. Mielen syövereistä kaivautui kaipuu päästä pidemmäksi aikaa Lapin tunturiluonnon rauhaan hiihtelemään ja viettämään erilaista elämää. Toivottavasti pääsemme joskus toteuttamaan kauan haaveilemamme unelman.

Pikkukuru

Auringonnousu vai -lasku?

Kaamoslaskun upeutta

Skinit kiinni ja ylös

Päivän viimeiset valonrippeet