Purjehdus

Kaikki muu paitsi purjehdus on turhaa!

Julkaistu: 09.8.2018

Kun astin Eivoriin, tunsin sen. Olin onneni kukkuloilla, samalla tavalla kuin muutamaa viikkoa aiemmin kuullessani pääseväni purjehtimaan. Silloin hihkuin intoa sisarelleni, vaan nyt sama innostus oli toisessa muodossa. Ulkoa olin rauhallinen, mutta vatsassani perhoset olivat alkaneet räpiköimään. Minua oli jo vuosia vaivannut kaipuu vesille, tuulen vietämäksi purjeet pulleina kulkemaan maailman merillä. En ollut ikinä saanut tarpeeksi suurta tyydytystä moottorin paukkeessa päristellessä.

Lähdin matkaan Helsingistä kolmen aikaan yöllä ehtiäkseni kahdeksalta lähtevään yhteysalukseen. Vielä muutama tunti ja olisin Nötössä valmiina viikon mittaiselle purjehdukselle.

Sinilevästä vihreät vaahtopäät loittonivat aluksen kyljestä muuten rauhallisella saaristomerellä. Vanhemmat miehet tähystelivät kiikareillaan lähiluotoja kuin kilpailisivat keskenään lintubongauksen herruudesta. Aurinkorasvan tuoksu leijaili laivan täpötäydellä kannella yrittäessäni etsiä edes pientä koloa, johon auringonsäteet eivät yltäisi.

Mainos, sisältö jatkuu alla
Mainos, sisältö jatkuu alla

Lintubongarit Eivorin kyydissä

Yhteysalus Eivor

Tarkkaillessani muita matkustajia ja tyyntä merimaisemaa unohduin omiin ajatuksiini.

Mietin outoa intohimani purjehtimista kohtaan, vaikka en sitä ole käytännössä tehnytkään. Muistot kulkivat pikakelauksella silmieni edessä. Ensimmäisessä istuin purjeveneemme sinipäällysteisillä penkeillä sisareni kanssa syöden jogurttia yöpuvuissa. Seuraavassa makasin etukajuutassa lukemassa Mauri Kunnaksen koirakirjoja veneen heiluessa puolelta toiselle hirveän myräkän keskellä keulan kattoikkunan tiputtaessa vettä sisään pieninä tippina jokaisella aallon lyömällä, mutta jotka tuntuivat saavilliselta vettä. Kävin myös sen muiston läpi, josta itselläni ei ollut varsinaista muistikuvaa, mutta jonka olin kuulluut kymmeniä kertoja. Näin mielessäni elokuvamaisen kohtauksen, jossa joka ainoalla veneen miehistöstä itseäni lukuun ottamatta oli naamat vihreinä meripahoinvoinnista Kreikan saarten liepeillä.

Hiukan ennen laivan saapumista satamaan havahduin aattoksistani.  Ymmärsin nautiskelleeni purjeiden tuomasta tunteesta pistämättä tikkua ristiin koko hommaan.

Lähdin rauhallisesti etsimään matkatavaroitani autokannen rullakosta ja. laivan keulaluukun avautuessa hyppäsin samalla laiturilla odottavaan purjeveneeseen. ”Vihdoin pääsen purjehtimaan, tuntemaan tuulen, meren aallot ja kaiken sen, jota olen sisimmissäni kaivannut”, ajattelin. Ihka oikeasti purjehtimaan.

Ensimmäiset päivät sain kaikessa rauhassa harjoitella purjeiden kiinnitystä, nostoa ja laskua, opetella kaikkea uutta lähes tuulettomassa ympäristössä. Lilluimme hitaasti eteenpäin, mutta emme käyttäneet moottoria juurikaan. Oli tyyntä ja vielä tyynempää. Aurinko kuumotti niin, että hiki valui norona pitkin selkärankaa. Siitäkin syystä ja siitä huolimatta kaikki oli täydellistä.

On niitä ihmisiä, jotka tahtovat mahdollissimman nopeasti paikasta toiseen ja sitten on niitä, jotka kokevat intohimoa luonnonvoimien avulla etenemisestä. Minä kuulun niihin jälkimmäisiin.

Björkön kaunis luonnonsatama

Kapteeni itse ohjaksissa

Navigointia tyylillä

Helsinholmenin satamassa

Auringonlaskun aikaan

Helsingholmen rantakallioilta

 

Kommentoi blogikirjoitusta

Jätä omat kommenttisi: Kommentoi nimimerkillä tai Kirjaudu sisään.
Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *