pärrrr – tSihh! Jassoo-jassoo, eihän siinä ehtinyt kuin viikko – pari (tai jotain sinnepäin) heilahtaa kun toimiva polkupyörä on löytänyt tiensä parvekkeelle. Ja samalla tuhannen kilometriä polkuja on tullut täyteen ja vähän enemmänkin – 1106.5 km to be exact tällä hetkellä… Suunnatonta tyydytystä siis.
Päätin tosiaan pistää itselleni kokonaan toisen (eli uuden vanhan käytetyn) fillarin, kun tuo vanha sotaratsu ja sen korjaaminen olisi muutenkin ottanut jokusen satasen ja muutenkin osia olisi pitänyt vaihtaa jo tuoreempiin, jotta mm. katkenneita ketjuja ei enää tarvitsisi stressailla. Niinpä meikäläisen alla pyöriikin nyt vm.2010 Giant Trance X2 – tuo tyylikkäällä harjatulla alumiinirungolla varustettu konkeli. Ja noin saturaisen mettäkilometrin jälkeen, ei ainakaan vielä kaduta pätkääkään hankinta.
Siinähän sitä rautaa on, ensi hetket uudessa kodissa.
Ja vähän lähikuvaa, tottakai.
Peter lentää nopeilla poluilla.
Syksyn ajolenkit muuten ovat tuoneet mukanaan varsin hienoja hetkiä metsässä, kun esimerkiksi mennä viikonloppunakin melko kipakkakin yöpakkanen oli muuttanut pehmiät ja märät polut kovahkoiksi ja nopeiksi. Ainoa miinusseikka näin vilakoilla keleillä ajellessa on se, että mm. jo märällä liukkaat puunjuuret, ovat TODELLA liukkaita ollessaan kuurassa. Ja ylämäissä kuuraiset lehdet maassa pistävät jo puhisevan polkija sutimaan tyhjään siellä sun täällä – mutta kokonaisuudessaan syksyn ajolenkit ovat olleet mukavia. Vaatetus on tietysti toinen haastava tekijä kylmenevissä keleissä. Merino tuntuu muuten olevan valttia tässäkin touhussa…
H. Moilanen on myös varsin tykästynyt uuteen menopeliinsä.
Lenkillelähtökelit kohdallansa.
Lähes golfkentällä, Tuusulan par-5 väylä out-of-boundsin takana löytyy heti pikku haastetta.
NONII, TÄMÄ OLI KAUDEN VIMONEN FILLARIPOSTAUS – kattellaan seuraavaksi jotain talvisempaa kaiketi.
Edit; nietos äänestys oli ja meni – myöskään tällä kertaa ei videotekele jaksanut finaaliin saakka – mutta kiitos kuitenkin, jos tätä kautta joku äänensä kävi antamassa. Lopullinen sijoitus taisi olla niinkin kaukana kärjestä kuin 9. eli ei paljon spekuloitavaa jäänyt. Ohessa vielä tekeleeni:
Jaaa morjenstaa taas. Sehän olisi se aika vuodesta kun kansan pitäisi päättää, mitä pikku videoteoksia se haluaisi katsoa syksyn tulevissa Vapaalaskuiltamissa. Ja kuinka ollakkaan allekirjoittanut blogin pitäjä on myös lähtenyt leikkiin mukaan jälleen ja tuottanut 2minuuttisen tekeleen, joss hiihdellään viime syksyn ensimmäisiä putikoita Stadissa niin Malminakartanossa kuin Paloheinässäkin. Kandidaattien esittely ja äänestys tapahtuu täältä ja tottahan tokki toivon oman tekeleeni näkyvän myös iltamissa isolla kankaalla – viime vuonna jäätiin loppukirissä muiden jalkoihin… yhyyy..
Poks. Näin on melko kuiva ja mukava syksy taas edennyt edellisestä postauksesta kuukauden verran eteenpäin. Ja tapahtunut on seuraavaa – fillarilla on tullut kohellettua ja taiteiltua mittariin nyt kokonaisuudessaan 951kilometriä polkuja ja mantuja, fillariin on tullut päivitettyä uusi keula ja sitä myöten ajaminen on maistunut entistä mukavammalta, sekä paljon on edelleen uusia ja hienoja polkuja tullut eteen ihan lähimaastoista – elämä ja harrastaminen tuntuu siis sujuvan?!
No ei aivan. Tavoitteena oli nähkääs kovasti nykästä ainakin se tonni täyteen maastokonkelilla, mutta eikös siitä fillarista sitten lauennut se kaikista vaikeiten korjattava/korvattava osa eli runko. Matkamittari siis pysähtyi harmillisesti juurikin loppukirin aikana ja saa nyt nähdä että vieläkö tässä jonkun sortin mankelin saa alle ja tavoitteen täytettyä… Onhan sitä kaverit jo ihmetelleet, että mitenkä tuo vanha rotisko kestää moista ajoa – ja eihän se kestänyt.
Mutta ei tässä nyt kannata missää nimessä murehtia vastoinkäymisiä (mitä nyt säästötilille tulee taas pikku lovi fillarihankinnasta), mutta kivaahan tuon rautahevon seljässä on ollut – ja todisteena pikku fiilistelyvideo syksyn keleistä (hirmu vaivailloista kuvailla 50-60km lenkin ohessa järkkärillä ja sliderilla) ja lisää fotoloita fillaroinnista. Ja Keijolla on kyllä nyt vahva tunne, että seuraavan kerran postatessa mehustellaan jo jotain muuta kuin polkupyöriä…
Puussa alkaa lehti jo kivasti kellastua – joten rupee siis toi hiihto pikku hiljaa kiinnostaa vähä turhankin paljon… Onkin eri hyvä pitää edelleen mieli ja keho aktiivisina fillaroinnilla. Tuntuu muutenkin tuo kondis-kondis olevan iha hyvässä jamassa noin niinku tulevan talven menoja silmällä pitäen, jospa sitä kerrankin pysyisi skinnatessa edes keskikastin mukana…? Mutta juu, pidemmittä teksteittä vähä pokkari- ja kännyfotoja sekä yksi tiukahko korpopätkä mennäpäivien polkemisista. Toivottavasti tämä ”Lumipallon” blogi saataisiin taasmahdollisimman nopeasti takaisin lumille. Btw – knoppin sen verran että n. 590kilsaa on polkuja takan toistaiseksi tänä kesänä – jospa sitä sen 700-800km ehtisi ennen kylmiä rapakelejä?
Eipä voi damagelta välttyä, ku tarve on kovasti mennä.
Käytiin Japanistakin tuttujen poikain kanssa vähä ”ryhmäpolkemassa” keravan lähimaastoja – kandee laittaa hoodee päälle niin on jotain järkee tossa…
Hartsa ja Valdo speksaa – moinen kuuluu huomattavana osana polkupyärharrastukseen!
Löytöretkellä uusia polkuja
Afteri paikallisen Liiterin parkkiksella – toimii.
Joskus pitää uhmata kaikkia polkupyöräilyn etikettejä – myös värimaailmassa…
Ville kävi näyttämässä hienoja Lahden polkuja – ja tulipa käytyä Tiirismaallakin ekaa kertaa.
SeomMoro! Taivaalta satelevan veden myötä on ajatukset vahvasti taas kiinni syksyssä ja sitä myöten tulevassa talvessa ja siitä tulikin mieleen, että voisin heittää ilmoille vähän kokemuksia tuosta BCA:n float- repusta. Nimittäin pari reissua on se selässä tullut laskettua ja skinnailtua, koko koje on pamautettu ja testattu, sekä nyt on myös ensi kertaa omasta toimesta paineputeli täytytetty ja kytketty takaisin reppuun kiinni – joten värkit ovat jälleen iskussa ja valmiina uuteen kauteen.
Luostolla päätin vimosena ”takamaastopäivänä” tussauttaa paukkurepun testimielessä, jotta a)on jonkin sortin kuva kuinka paljon kahvasta pitää nykiä, b)kuinka nopeasti pussi täyttyy ja c) minkälaisen pussukan reppu tarjoilee. Handelia ei kovinkaan kovaa tarvitse nykästä, vaan kahvaa kiskastaessa laukaisuvaijeri vetää paukkupullosta venttiilin auki ja homma on sitä myöten selvä. Pussukka täyttyy miehekkään suhinan saattelemana täyteen n.1-2 sekunnissa ja pussi täyttyy melkolailla kivikovaksi. Pussin tyhjennys hoituu painamalla peukalolla (niin että kynsi irtoo) tyhjennysventtiilistä ja samalla rutistamalla pussukkaa tyjhäksi, ja sanotaanko näin että kaverista on tässä toimessa apua.
Pussin taittelu takaisin laukaisuvalmiiksi kandee hoidella kotona tai kämpillä vasta kovan alustan päällä, koska pussin taittelukuvio on yksinkertainen, mutta tarkka jotta nyssäkkä livahtaa taas repusta ulos kuten pitääkin. Ilmapussin repun sisällään pitävä vetoketju ei ole minulla ainakaan kertaakaan lähtenyt itsellään aukemaan käytössä (kuten mm. Snowpulsen kanssa on tuttavillani käynyt) ja taitellun pussin saa näppärästi myös vetoketjun taakse takaisin.
Viime keväisen laukaisun jälkeen tosiaan piti sitten ruveta keksimään, että mitenkäs pullon saa täytettyä ja repun taas iskukuntoon – suomestahan ei käsittääkseni löydy virallista BCA:n dealeria eikä refilleriä. Sen verran olin relaasta kysellyt ennen bca:n hommaamista, että jonkin sortin varmuus pullon täyttämisestä suomessa jo oli ennen tätä hetkeä. Rupesin kuitenkin sen verran setvimään ominpäin hommelia, että paineilmapullo täytetään samalla suulakkeella/adapterilla kuin splättiksessä käytettävien painball-pyssyjen putelit. Siitäpä rohkaistuneena kyselinkin sitten ”kotimäki” Talman paintball ukkeleilta, josko kokeiltaisiin täyttämistä. Aikaisempaa kokemusta siis Talman porukalla ei moisen pullon täyttämisestä ollut ennen tätä.
Ensimmäisen kerran kävin jo keväällä toukokuussa Talmassa puteli kainalossa täyttöaikeissa pyörähtämässä, mutta silloin meikäläisen oma taustatyö oli tekemättä ja paukkupullon laukaisumekanismia en sitten ollut resetoinut – eli asettanut laukaisimen o-rengasta paikalleen/vaihtanut koko renkulaa. Täten siis pulloon lähes 300baaria työnnettäessä kaikki ilma tuli suoraan läpi eikä homma ”oikein” onnistunut. Google-hetken jälkeen päädyin pistämään emailia suoraan ameriikkaan BCA:n kavereille, kun ei tuntunut löytyvän kohtuuhinnalla euroopasta ns. refill-kittiä (sis. muutaman o-renkaan, hammastikun ja vaseliinia), että mistähän tuommoisen kitin voisi hommata. Ja positiivisesti yllätettynä heput laittoivatkin free-of-charge meiningillä kitin tulemaan postissa pikapikaa.
O-renkaan vaihdon ja rasvailun jälkeen käväsin uudelleen Talmassa näyttämässä putelia ja kas kummaa kompuran ilmat jäivätkin pulloon sisälle. Ja vaikkakin moisen pullon täyttö oli ensimmäinen kerta henkilökunnalle niin pullon jäähdyttyä ilmanpainemittari näytti tasan mitta-asteikon yläreunaan, eli siihen mihin pitääkin! Jos muuten muilla on haluja käydä täyttämässä pulloa Talmassa niin maksua siitä otetaan 5€ ja kannattaa etukäteen laittaa Janille paintball-puolella sähköpostia, jotta kompurassa on tarvittavat paineet mennessä paikan päälle ( Talman sivut tästä näin! ).
Käytännöllisyydestä sen verran, että juomapussin letkun (itsellä paksu eristetty malli) saa kulkemaan näppärästi kummastakin olkaviilekkeestä ja luonnollisesti laukaisukahvan voi myös pistää kulkemaan haluamallensa puolelle. Repun tiloista sen verran, että 32litraa on mallimerkintä ja tilaa taitaa ollakin sen verran. Repun tavarasektorilla kulkee kivasti skinit, ea-pussukka, 2litran juomapussi, eväät, järjestelmäkamera (vaihtoputkelle ei vältsiin jää tiloja) ja pipot sekä vaihtohanskat. Varustetaskuun puolestaa sujahtaa omille paikoilleen niin lapio ja sondi sekä kaikenmoista pikku tilpehööriä. Kahden ison taskun lisäksi repussa on yläosassa ilmeisesti laskulaseille tarkoitettu pehmustettu tasku, jossa hyvin kulkee nopeasti käsille tarvittavat nippelit ja nappelit. Sukset saa reppuun kiinni suurehkoihin lenkkeihin diagonaalina ja a-systeemilläkin varmaan onnistuisi, mutta ilmeisesti ilmapussi ei pääse täyttymään jos sivakat virittää a-miesten tyylillä.
Loppuun vielä putelin täytöstä kiinnostuneille videopätkä, jossa mm. perehdytetään hiihtomiähet kumirenkaan sujauttamiseen pikku putken päälle ja sen jälkeen rasvaamaan sen, hihihiii…
BadaBing-BadaBum! Se on kesä – tai siis se on kesä jo ainakin kalenterin mukaan ehtoon puolella. Kesällä ei ole hiihdetty, ei hiekalla, eikä vedessä, mutta sen sijaan kuntoa on kohotettu kovasti.
Hommasin keväällä itselleni kitsaana miekkosena käytetyn fillarin, sellaisin täysjoustovehkeen. Pitkään kun on lenkkeily käynyt hermon päälle ja mielessä on pyörinyt konkelin hommaaminen, niin nyt tuli eteen käypäsellä hinnalla käytetty käypänen fillari. No okei, käypästä hintaa voideltiin vielä yhdellä suksiparilla välirahan lisänä – mutta mielestäni hyvät kaupat tein.
Nyt kun olen tähän päivään saakka kesän aikana sotkenut menemään reilut 300 kilometriä polkua ja hiekkabaanaa, niin figetsu on myös osoittaunutu yllättävän kestäväksi kapistukseksi. Eipä ole muuta vielä polkukoneesta hajonnut kuin yksi satsi kettinkejä – onhan tietty kuusiokoloavaimelle ja pumpulle ollut tarvetta ”tien päällä”, mutta kaikesta on selvitty joku mutteria kääntämällä tai ilmaa lisäämällä.
Fillarikonkeli on vaikka mukava kulkupeli lentskaribongaukseen!
Kaikinpuolin hauskaa hommaahan tuo fillarointi on. Yksikseen sotkiessa ja eksyillessä lähi- ja vähän kauemmissakin mettissä, ja miksei myös pikku porukallakin – köörissä kun painaa niin eipähän tule ainakaan hidasteltua suotta, kun ei kehtaa… Ja kuntoilumuotonahan maastossa painaminen on mitä mainiointa. Tuntuu, että ajaminen on kuin jonkin sortin intervalli-automaatti, sykkeet painaa vähän väliä lähellä maksimeita ja sitten taas alamäessa ja tasaisemmalla keho rauhoittuu kuin itsestään, ja myös tylsyys on kaukana kun metsien miehenä sompailee pitkin polkuja rytkyyttäen. Puolesta toista, kahteen tai jopa kolmeen tuntiin venähtävä lenkki sujuu kuin siivillä, kunhan muistaa vaan tankata camelipussakan täyteen juomaa. Myös strategisista paikoista pehmustetut ajobyysät takaavat mukavahkot kilometrit.
Tässäpä pieni pätkä, kävin tyyppäämässä miten gorpo istuu fillariin;
Syksyllä on kyllä mukava päästä puntaroimaan, onko tämä monen muunkin hiihtomiehen suosima kesälaji parantanut hiihtokuntoa? Ainakin kesän kuntokuuri on tuntunut huomattavasti mukavammalta kuin aikaisemmin – jopa golffin pelaaminen on jäänyt lähes kokonaan, kun ”ei ole ehtinyt” fillarilenkeiltä. Loppuun vielä sen verran heittoa ensi talvesta, että Japaniin on jälleen lähtö edessä ja kyllä, tammikuussa Hakubaan. =) Näemme siellä.
Kesä sekoitti muuten pään myös autorintamalla ja melkein 190tkm ajettu reissurauta Opeliksi vaihtu toiseen reissurautaan… Koskaan en oo näin uutta auto omistanu ja hauska on päästä talvella tyypittämään, josko Insigniasta on Vekkulikekkulin mantelin perijäksi – ainakin se menee pirusti kovempaa!
Noni, kuten luvattua, meinasin nyt pistää lyhyesti yhteen sen mitä jäi käteen toissaviikkoisesta Lappi-turneesta. Kuten jo kaiketi blogin lukijoille on selvinnyt kävimme kiepauttamassa siis viikon sisään kolme hieman matalamman profiilin tunturia Lapissa, joihin kuuluivat Luosto, Pallas ja Olos. Reissuun lähtöasetelma oli jonkin sortin puolueeton lähestyminen ainakin itselleni näihin suhteellisen tuntemattomiin reissukohteisiin ja nauttia kelin sekä olosuhteiden rajoissa uusista paikoista. Odotukset olivat siis melkoisen olemattomat (Pallasta lukuun ottamatta, jossa on jo tullut vierailtua ja yllätyttyä positiivisesti aikaisemminkin) ja reissuun lähdin ”takki auki”. Ohessa hetsilleen lupaamani reissuvideo, jossa lähinnä meikäläisen omia klippejä:
Kokonaisuudessaan (kuten toivottavasti videostakin selviää) keikka oli menestys, ainakin omasta näkökulmasta. Luosto yllätti varsinkin yllättävän monipuolisilla ja easy-access:maisilla offareillaan, bäkkärillä olisi hyvillä lumilla melko jyrkkääkin tarjolla ja säätutkan alla puolestaan vähän lunkimpaa, mutta silti hyvää siivua ja niitä lähinnä kolusimme hyvien lumien vuoksi.
Pallas on tietenkin täysin oma lukunsa suomalaisten hiihtokeskusten kartalla ja hehkutuksia varmaan irtoaa aika hyvin aikaisemmasta postauksesta. Mutta siis lyhyesti tunnelma ja ympäröivät tunturit jo pelkästään luovat Pallakselle täysin omalaatuiset puitteet.
Olos, joka puolestaan näkyy jo Pallakseltakin varsin hyvin ja näyttää lähinnä Himosta hieman korkeammalta nyppylältä, tuotti tietynlaisen pettymyksen noin niinkuin murtolumen laskumahdollisuutensa puolesta. Okei, ihan kaikkea mahdollista ei lähdetty koluamaan aika heikkojen kelien vuoksi, mutta mm. bäkkäri ei kyllä kaltevuutensa, pituutensa eikä muotojensa puolesta vaikuttanut kamalasti. Samoin rinnealueiden oikealle puolelle johtavat metsälaskut jäivät mieleen lähinnä varsin loivina lojotuksina.
Näin, tulipa muuten Vappuna sinetöityä muutenkin laskukausi Himoksella. Mäki oli yllättävän hyvänä pälvikohdista huolimatta ja meininki myös. Aurinko paistoi ja keli oli lämmin. Ohjelmassa oli lätäkön ylitystä ja rinnekoneen lakitusta, myös skumppaa tarjoiltiin terassille ja porukka oli varsin vähän – hyvä meininki siis. näihin jorinoihin on siis hyvä päättää tämä laskukausi, mutta eiköhän sitä vielä jonkun sortin kausieditti ja pari muutakin videopätkää kevään aikana ilmoille saada?! Palalaikka – kohta pelataan taas kolopalloo ja ajellaan fillarilla!
Näin. Reissuryhmä on kotiutunut jo hyvän aikaa sitten, mutta viimeisimmästä valloituksesta reissullamme ei ole täällä blogiloisessa ollut vielä mitään mainintaa pikku kiiruusta ja duunihommista johtuen… Vielä ei siis lumijournalismi elätä… Mutta juu – elikkäs viimeisenä kolmen tunturin keikalla vuorossa oli Olos. Nimenä monta monituista kertaa kuultu, mutta kuka voi väittää oikeasti olleensa kiinnostunut missä se on ja mikä se on?
Ensimmäisen hupaisan aamupalan (yllä) jälkeen alkoi homma sitten selventyä, että mistä puusta se kummallinen olos on tehty. Tunturi ei ole sieltä isoimmasta päästä ja topissa pyörivät tuulivoimalat saavat törmän muistuttamaan lähinnä maassa lepäilevää zeppeliiniä, jota koristaa havupuut. Tunturiksi mäki kaiketi lasketaan kun karvatonta lakeakin löytyy jonkin verran, mutta taivaanrannassa siintävälle Pallaksen se häviää uljaudessaan 6-0. Ennalta ei siis oikein ollut mitään odotuksia, mutta ensimmäisen yön aikana maahan pamahtaneet 20-25cm uutta lunta loivat kummallista optimistisuutta muuten niin harmaaseen ensimmäiseen aamuun.
Olo kuvattuna Taivaskerolta
Hissien aamulla auettua selvisi nopeasti, että mikä olisi päivän ”agenda” – sumussa ei paljoa kiinnostellut lähteä sen enempiä könyämään ennalta suunniteltuja ”takamaastoja” vaan päätettiin suihkia koskemattomia ja ajamattomia rinteitä rauhassa piirrellen omia jälkiä koskemattomiin rineteiden pintoihin. Lumi ei luonnollisesti ollut mitään paupauta, vaan kosteahkoa putikkamuhjua, mutta niin tai näin hauskaa laskettavaa! Rinteiden vietto riitti siis hienosti ajeluttamaan ukkoja lumen pinnalla, jos jätetään laskuista pois siniset rännit. Hauskaa piisasi iltapäivään saakka, jolloin lumi muuttuikin sitten kunnon liisteriksi ja hissillekäynti muuttui lojottelusta ”selviytymiskamppailuksi”.
Simo Oloksen bäkkärin mini-norjassa.
RISU!
Normi rinnelaskut
rinnemuhjis
Reissun vimosen päivän kunniaksi keli pikkasen päätti vielä aueta ja sitä myöten suhautettiin ennen ajamista Kolariin ja yöjunaan, Oloksen suhisevien tuulimyllyjen tykö ja tarkoituksen käydä tsiigaamassa kitukasvuisia koivuja sisällään pitävä bäkkäri. Lumi oli mennyt melkoisen haastavaksi tökötiksi yön aikana kun lämpötila oli kaiketi käynyt tuulen kanssa pakkasen puolella. Kantena oli se 20cm paksu lähes kantava kova kerros ja alla sitten pehmeämpää ja upottavaa tavaraa – ja sitä myöten tuli kokolailla pannutettua lähes jokainen käännös sillä keikalla =) ja päätin lähinnä keulia loppuajan. Skinnailu myös epämääräisesti kantavassa lumisalaatissa oli aika mielenkiintoinen kokemus ja pikku vertistä huolimati hiki yllätti hiihtäjät. Bäkkärin lisäksi katteltiin sivustoilta myös muita ”offareita”, mutta a) lumi oli shaisssea ja b) maasto melko loivaa. Parin mäkipäivän kokemuksella Olosta ei kyllä missään nimessä uskalla suositella murtolumihiihdon perässä suihkiville hiihtoihmisille, vaan bäk-uppina Pallaksen sinkkipäiville, jolloin skimbailu ja slaalomi onnistuu hienosti oloksen metsänsuojaisilla rinteillä. Majoituksellisestihan Olos tarjoaa täysin päinvastaista meininkiä Pallaksen kanssa, joten jos siis jakutsit ja taulutelkkarit napostelevat enemmän kuin rauhallinen hotellimiljöö, niin Olos on oiva vaihtoehto majoittua – siitä kuitenkin isompaa mäkeä ja puuttomampaa meininkiä kauniilla ilmalla halajavalle on mahdollista suhauttaa hetkessä Pallaksen keroille.
Bäkkärihiihtoa, kirjaimellisesti.
Mutta-mutta, lähipäivinä complete-lappi-kierros-video-edit tulossa myös blogiin ja sitä myöten muutenkin tekee mieli heittää Lapin kierros pähkinänkuorissa yhteen myös blogipostauksen merkeissä, eli ”näkyy myöhemmin!”
Pöö – sanoo pöllö! Reissuryhmämme kävi muutaman päivän pyörähdyksellä Pallakselle, jossa myös varsin perinteikäs hiihdonopettajien/viihteentakaajien ryhmä Pallaksen Pöllötkin toimivat. Meille Pallas tarjoili kelien suhteen oikeastaan täyslaidallisen kaikenmoista kevätkeliä, paitsi pakkasta. Satoi lunta ja vettä, aurinko paistoi, sinkkiä pukkasi, sumussa sohittiin ja inverssiotakin päästiin ihailemaan.
Romanssikahviossa on tunnelmaa.
Vastaanotto muutoinkin Pallaksella oli loistava ja paikassa huokuu tietynlainen yhdessäolon ja -tekemisen meininki. Tämän fiiliksen tietysti luo aika pitkälti hotelli, jossa lähes kaikki alueella majoittuvat pyörivät hiihdon lomassa päivät pitkät ja naamat tulevat tutuiksi. Myös Pallaksen Pöllöt pyörittävät jos jonkinmoista aktiviteettia ympäri tunturia ja hotellia, joten yhdessä todellakin tehdään ja kikkaillaan vento vieraiden kanssa.
Hissiltä hissille tämmöistä timankia.
Meikäläiset pääsivät lyhyen piipahduksen aikana paistelemaan lättyjä (Jallu flambeerauksella ryyditettynä) ja suihkimaan täyssinkissä Suomi-Slalomia Pöllöjen johdolla. Hiihdollisesti saavutettiin kolmen mäkipäivän aikana melkein kaikki mitä oli odotettu, eli laskettiin hyvin pidettyjä rinteitä, korkkailtiin firniä hissiltä hissille päivän verran ja skinnailtiin Taivaskeron kautta Pyhäkuruun korkkaamaan sekin pirulainen. Ainoa harmillinen takaisku oli että kakkosmäkipäivä oli kelien puolesta melko mätä sinkkitunnustelupäivä, joten mm. kiinnostavat Palkaskeron etelän puoleiset mäjet jäivät katsastamatta. Muutoinkin olisi ollut kiva kinnailla enemmän keroja käynnin aikana! Kiitokset varsinkin Juuso-Pöllölle pelipaikkavinkeistä vielä!
hyvvee baannoo.
Kyllä se vaan on todettava, että jos ei ole kaupunkilaisen infran perään pohjoisen reissulla, niin Pallas on paras! Tunnelma, hiihto, luonto, kerot, hotelli ja kokonaisuus – pelkkää timanttia. Ja varsinkin hiihdollisesti Pyhäkuru kertoo karua faktaa siitä, että suomessakin hiihto voi olla todella hienoa ja jossain määrin myös vaativaakin. Varsinkaan kuvat eivät tee minkäänlaista oikeutta kys. paikalle, vaan Pyhäkuru on käytävä itse hiihtämässä. Reissuedittiä on tottakai luvassa myöhemmin ja kypäräkemerasta saa sitten jo jonkunlaista kuvaa ”parhaudesta”.
Meikäläinen ykköskierroksella Pyhäkurun yläpellissä – Simo kuvaa.
Ylööskin on tultava – alku bootpackia ja meikäläinen vetäs kinit jalkaan heti kun mäki vähänkin loiveni.
Kakkospudotus – pelkkää jiihaata.
Siitä se meni.
Hotellilla masentaa sinkki, yliksessä ei.
Pyhäkeron kierto ja melkonen soija.
Kuru alhaalta.
Tomin timanttinen startti – Dinit kohdallaan.
Moilanen kävi myös hiihtämässä kilpaa – ja sijoittui tokaksi.
Loppuun vielä Juhan ja meikäläisen välinen kamppailu Pallaksen herruudesta Suomi-Slalomissa,
Zädäng! Tällä kertaa karavaani on suhaillut kohti Luoston ametistilouhoksia ja viettäviä mäkiä. Meikämandoliino on aikaisemmin pyörähtänyt Luostolla ainoastaan kesällä yhden hotelliyön verran ja silloin tunturi oli paksun sumun peitossa, joten eipä kovasti ollut kesämatkalaisella hajua, mitä sumu piti sisällänsä. Tällä kertaa ilmasto oli suotuisampi ja jo keroa kohti ajellessa näkyvyys oli loistava ja lähestyttäessä tunturin profiili muistuttaa erehdyttävästi Pyhää.
Mäkeen paineltaessa ei ruuhkasta pahemmin ollut tietoa ja sitä myöten rinnesuihkiminen ol huoletonta ja vaikkakin mäki pitää sisällään ainoastaan pari kipaletta pitkävetoisia ankkurihissejä, niin rinnevariaatiota on ainakin meikäläisen makuun yllättävän hyvin. Mutta aamupäivän rinnesuhailujen ja kelin aukeamisen ansiosta mieli rupesi todella vetämään kohti murtolumia ja offareiden tutkailuja. Paikallisen hiihdonoppetaja Olan johdolla käytiin läpi pikaisesti ilmansuunnittain mitä taka- ja sivumaastoista löytyy ja samoin tein oli selvää, että varsinkin Luoston takamaastoon ei pahemmin ollut asiaa kun tuhansien hainevien parvet pilkottivat lämpimien ja aurinkoisten päivän jäljiltä – eli Kattilakuru ja näköalatasanteen houkuttelevat ja jyrkähköt linja jäivät meiltä kokemati.
Sen sijaan pikku nitkuttelun jälkeen säätutkan saavutettuamme tunturin rinteiden puolelle avautuvat mäet näyttivät todella hyviltä ja sivuttaissuunnassa aaltoileva maasto oli kerännyt hyvin lunta tuulista huolimatta. Ja sehän tietää suksiaan rakastavalle ja jo jonkunsortin henkisen yhteyden laskuvälineisiin kehittäneelle murtolumen hiihtäjälle huolettomia kurveja. Päätettiin sivakoida lähinnä itä-kaakon suuntaisia mäkiä tutkalta alas ja skinnailla aina ylös laskun jälkeen – hissillekin pääsisi suihkimaan, mutta viriiliurheilumies kinnaa! Alueesta tulee välttämäkin mieleen Pyhän jackson, mutta ainakin omissa mielikuvissa lääniä oli ehkä jopa hieman leveämmälti, laskujen pituus hieman lyhyempi. Vasta lämmennyt keli tarjoili kyllä meikäläiselle ehkä parasta firniä ja kevät lunta mitä on tullut laskettua – liimalumi iski juuri vasta ennen loivenevaa puurajaa.
Kaikenkaikkiaan Luosto teki meikäläiseen täysin positiivisen vaikutuksen, varsinkin tunturin helppojen lähioffien osalta. Kuulemma lumisateen jälkeen ei pahempaa pauderiressiä tarvitse kärsiä vaan kilpailu omista jäljistä on lähes olematonta ja pehmeitä paikkoja löytyy hienosti. Rinteissä on hiljaista kaiketi ympäri talvea (verrattuna isompiin keskuksiin) ja muutenkin paikka huokuu tietynlaista kiireettömyyttä – ehdottomasti pitää itse palata Luostolle aikaisemmin keväästä vaikka pidennetyn viikonlopun merkeissä. Nyt karavaani jatkaa kohti Pallasta ja toivottavasti aurinkoisempia kelejä!!! Ja paljon hienoja kuvia Vunnelin Simolta!
