”Kyllästyykö tähän koskaan?” Tokaisi useita kymmeniä Euroopan laskettelukohteita kolunnut ystävämme katselessaan vuoristomaisemaa Ra Vallesin terassitasanteella. ”Tuskin!” Vastasin.

Jyrkkä aivan omaa laatuansa oleva Dolomiittien vuoristomaisema on houkuttanut ja koukuttanut monella tapaa. Suunnitelmat Dolomiiteille lähdöstä alkoivat viime keväänä (vai oliko se jo edellissyksynä) ja siitä lähtien olimme odottaneet tätä reissua. Vapaalasku- ja skitouringreittejä oli selailtu eri kirjoista niin, että tuntui kuin kyseiset laskut olisi laskettu useampaan kertaan. Säätiedotuksia oli seurattu kuin kuuta nousevaa ja oli ehditty myös odottaa lumen tuloa, jota ei ikävä kyllä koskaan satanut. Paitsi tietysti nyt loman jälkeen.

Hiihtoloman puuterilaskut jäivät vain haaveeksi, sillä tänä vuonna Cortinan seudulla on ollut kuivaa. Järkyttyneenä tokaisinkin: ”Täällähän on vähemmän lunta kuin viime kesänä”, muistellessani kesäkuun alun via ferrata retkeämme ja alastuloa pohjoispuolen kurua pitkin. Tätä laskureissua ja lunta odoteltuamme saimme huomata, että odottelu ei päättynyt lentokoneen noustua ilmaan. Italiassa pääsimme odottamaan vielä moneen kertaan.

Ensimmäisen yön vietimme siskonpedissä upeassa linnahotellissa Fortezzan kylässä. Cortinassa meistä piti huolta majapaikkamme Villa Casanova, jonka nimi herätti hilpeyttä jo ennen reissua. Sanottakoon kuitenkin, että Casanovan suihku ei toiminut enää samaan tapaan kuin sen nuoruudessa, jonka takia peseytyminen ja erityisesti hiusten pesu tuotti omat haasteensa. Muuuutta kyllä sillä vesilirulla pystyi tulemaan toimeen. Ottaen kuitenkin huomioon talon sijainnin ja sopuhinnan, ei valittamiseen ollut aihetta.

Nyt kun on nähnyt Cortinan sekä kesä- että talvipuvussa, voi todeta kaupungin olevan fantastinen. Ravintoloita on yllin kyllin, eikä kauppoja kierteleväkään jää paitsiolle. Kaupungissa turkisladyt ja tavantallaajat kulkevat sulassa sovussa. Jokainen mahtuu sen kaduille, eikä tule sellainen olo, etteikö sopisi joukkoon. Vuorten syleilemässä mainion kokoisessa pienessä kaupungissa on kaikki tarpeellinen kävelymatkan päässä. Jopa Tofanan sekä Falorian laskualueille pääsee suoraan keskustasta (laskualueista tarkemmin seuraavissa blogipostauksessa).

Perinteistä itävaltalaistyylistä after ski -kulttuuria ei Cortinassa näkynyt. Italialaiset nauttivat sivistyneemmin dopo ski:n tunnelmasta. Löysimme kaupungista mainion pikku baarin, jossa tunnelma oli tosiaan italialainen viineineen ja pienine makupaloineen. Kaupunkilaiset ja turistit kävivät pistäytymässä pienessä baarissa lasillisella ja jatkoivat matkaansa. Erityisesti sen omistajapariskunta saa kiitosta lämpimästä vastaanotostaan. Heidän tapansa saada virailijat tuntemaan olonsa tervetulleiksi oli mieleenpainuvaa kaikessa yksinkertaisuudessaan.

Tofana, Faloria – Monte Cristallon hiihtoalue ja Sella Ronda tuli koluttua viikon aikana. Valitettavasti Cinque Torri jäi näkemättä, sillä Valtsu sai harmiksemme selkänsä niin jumiin Sella Rondan reissusta, että tämä käveli kaksin kerroin loppumatkan eikä laskettelu onnistunut häneltä enää viimeisinä päivinä. Selästä johtuvan rauhallisen aamun jälkeen saimme raahattua viimein itsemme ja muutamat sukset Tofanalle vievälle hissille. Ajatuksena oli mennä nautiskelemaan auringosta, sillä pilvet olivat laskeutuneet kaupungin ylle ja ylempänä vuoristossa aurinko kuitenkin paistaa porotti täydeltä taivaalta.

Tofanan ala-asemalla nousimme hissiin hissipojan hätyytellessä takanani. Kiire oli, mutta se loppui melko nopeasti muuttuen odotteluksi. Useista ovien avaamisista ja uudelleen sulkemisista huolimatta hissi ei suostunut liikkumaan. Viimein hissi saatii pakotettua lähtemään, mutta matka pysähtyi ja koppi jäi killumaan viiden-kymmenen metrin päähän asemalta. Italialaiseen tyyliin tunnelma hississä oli niin riehakas, että jopa hissipoikaa alkoi ärsyttämään iloluoteiset lauluesitykset. Hetken päästä hissi hinattiin takaisin asemalle ja meidät käskettiin odotustilaan. Osa turisteista oli tähän mennessä nähnyt tarpeeksi italialaisen hissin toiminnasta ja päättivät jättää hissimatkan kokonaan tekemättä. Me odottelimme kiltisti yhden kierroksen tyhjänä menevää hissiä ja siirryimme seuraavalla auringonpaisteeseen.

Lähtöpäivää edeltävänä Valtsun selkä ei näyttänyt paranemisen merkkejä ja etenkin istuminen oli lähes mahdotonta, mikä tietysti huoletti useamman tunnin ajomatkan ja lennon takia. Sairaala tuntui ainoalta mahdolliselta vaihtoehdolta. Sairaalassa Valtsu pääsi nopeasti hoitoon, mutta siitä se odottelu alkoikin. Useamman tunnit ja useampien jatkuvasti vahvenevien lääkekokeilujen jälkeen kävely alkoi luonnistua hieman paremmin. Niimpä suuntasimme kaupungille hakemaan balsamicoa ja parmesaania tuliaisiksi kotipuoleen ja lähdimme valmistautumaan yölliseen ajomatkaan Villa Casanovan hellään huomaan.

Lentomme lähti aikaisin aamulla, joten saimme nukkua vain muutaman tunnin ennen herätystä. Uskomatonta kyllä matkalla Italiasta Muncheniin voi viideltä yöllä joutua seisomaan ruuhkassa, joten edes meidän varaamamme aika ei meinannut riittää. Lentokentällä pääsimme nimittäin uudestaan jonottamaan suksipussijonoon, jossa vietimme aikaa lähes tunnin ja siitä syystä olimme myöhästyä koneesta. Check-in:n jälkeen odottaminen loppui kuin seinään, sillä lennon lähtöön oli enää 15 minuuttia aikaa. Ohitimme silmämääräisesti arvioituna nelisenkymmentä turvaan jonottavaa ja onnistuimme kuin onnistuimmekin ehtimään koneeseen sopivasti muutamaa minuuttia ennen nousukiitoa.

-Janika