Pitämävaaran lenkki

Syötteen poluilla – Pitämävaaran lenkki

Julkaistu: 27.6.2017

Kurvasimme alkukesän mini road tripillä Iso-Syötteelle ilta kuuden aikoihin. Olimme matkalla tutkineet hieman mahdollisuuksiamme maastopyöräilyn suhteen ja päätyneet Pitämävaaran lenkkiin. Kävimme hakemassa kaupasta jonkinlaisen kartan, sillä puhelimiemme paikannusjärjestelmiin ei ole ollut aina luottamista, mutta tässä kartassa näkyi ainoastaan puolet reitistä – sen alku ja loppu. Niinpä päätimme luottaa, ettei karttaa tarvittu. Olihan reitti kuulemma merkitty hyvin.

Lähdimme Iso-Syötteen ala-aseman parkkipaikalta ja tietysti tyylillemme uskollisina kadotimme reitin heti ensimmäisen kurvin kohdilla. Reitti oli merkitty vaaleapunaisin maalimerkein, mutta ensimmäisestä mutkasta vaaleanpunainen puuttui kokonaan. Ehkä reitin maalannut kaveri ei ollut jaksanut laittaa jokaiseen pylvääseen merkkejä.

Meille ominaisten alkumetrien jälkeen löysimme kuitenkin polulle ja pääsimme jatkamaan matkaa varmemmin mielin. Edessä oli netistä kalastamieni tietojen perusteella 25 kilometrin reitti, joka oli vaikeustasoltaan keskivaikea.

Alku Iso-Syötteeltä Portinojalle piti sisällään paljon pitkospuita. Itse en ole mikään pitkospuusankari, mutta matalat pitkokset olivat oikeastaan ihan mukavia tasapainoteltavia. Yleensä ongelmaksi muodostuu ns. rimakauhu. Saman tien kun pitkospuiden alla onkin vettä tai ne ovat tavallista korkeammat tai kapeammat, se vähäinenkin tasapaino katoaa ja kaadun päistikkaan vesiesteeseen.

Pitkospuita oli melko paljon Pitämävaaran reitillä.

Viisi kilometriä poljettuamme Valtsun hissitolppa hajosi, mutta päätimme jatkaa siitä huolimatta reitin loppuun. Hissitolppa ei pysynyt alhaalla eikä ylhäällä. Istuessa se vajosi täysin alas ja putkelta ajettaessa lähti tolppa hitaasti nousemaan ylöspäin. Ei varsinaisesti mukavin tyyli ajaa. Hajonneesta hissitolpasta huolimatta pitkospuiden ja metsäpolkujen vaihtelema maasto aina Portinojalle oli mukavan leppoisaa menoa.

Valtsun hissitolppa sanoi itsensä irti kesken matkan.

Portinojalla

Reitti ei ollut vielä kuivunut kaikista kaikkialta.

Portinoajalta alkoi hieman mäkisempi, mutta sitäkin vetisempi osuus. Näin alkukesästä polunpohjaa kulki lumesta syntynyt sulavesi ja paikoittain polulla oli lammikoittain vettä. Olikin melko mutaista ja märkää puuhaa polkea eteenpäin. Ja silloin kun ei tarvinnut polkea vesilammikoissa tai purossa, pääsi nautiskelemaan lumisohjokasoista. Erityisesti mäkien alosat olivat lunta täynnä toisinaan paksuinakin kerroksina. Mikäli ei tarvinnut taluttaa pyörää lumikasojen läpi, saattoi reitille osua pyöräilijän iloksi talvella tai keväällä kaatunut kuusi rehottavine oksineen kierrettäväksi. Niitäkin oli nimittäin kymmenkunta tällä pätkällä.

Vanhan myllyn jälkeen lähes koko loppu reitti kulki latupohjaa, mistä muodostui oma inhokini. Tätä oli kutakuinkin 6 kilometriä reitistä. Alkukesästä latupohja oli vielä talven jäljiltä niin märkä ja pehmeä, että reitin nopein osio olikin hitain. Tuntui kuin joku olisi vetänyt takapyörästä samalla kun yritti itse kaikin voimin saada pyörää liikkumaan eteenpäin.

Juuri ennen viimeistä laskua kohti Iso-Syötettä.

Pikku-Syötteen ala-aseman ohitettua alkoi vauhdikas pikkukivipolku ennen viimeistä pitkospuuosuutta, missä sai lasketella loivaa mäkeä niin kovaa kuin viitsi. Tällä osuudella pääsi parhaiten kokemaan vauhdin hurmaa.

Kellon gps:n mukaan matka oli n. 29 km, vaikka jätimme luontokeskuksen osuuden kokonaan polkematta. Tiedä sitten onko luontoon.fi ilmoittama 25km vai kellon mittaama 29km oikein. Gps:n tekemä reittikartta ei ainakaan tuntunut olevan hirmuisen väärässä.

Kaikin puolin lenkistä jäi hyvä maku. Kunhan kesä kuivattaa maaston ja erityisesti latupohjan kuntoon, on reitti varmasti vieläkin mukavampi. Aiomme ehdottomasti palata polkemaan Pitämävaaran lenkin joskus uudestaan, ehkä syksyaikaan tai loppukesästä. Silloin se on varmasti parhaimmillaan.

-Janika

Hiihtoa läpi jäkälikön

Kesä, hiihtovaellus ja Pallaksen yötön yö

Julkaistu: 14.6.2017

Lapin lämpöaalto kipitti kärkipaikalla muun Suomen ottaen osaa kisaan alemmilla lämpöasteilla tai jopa sateella. Pohjoinen Suomi vei voiton tällä kertaa! Parhaimmillaan lämpötilat kolkuttelivat 26 asteen rajapyykkiä, mutta juuri tänä kesäkuun kahdeksantena  lämpötila liiteli 24 asteen kieppeillä. Tämä oli ensimmäinen kerta Pohjoisessa kesäaikaan. Täydellinen aika kaikin puolin tämän vuoden osalta, sillä aurinko helli eikä hyttysiä ollut vielä juurikaan.

Iltaa kohden sää alkoi muuttua kohtuulliseksi skinnailulle. Kauden viimeiseksi laskuksi valikoitui Muonion koillispuolella sijaitseva Pallaksen Pyhäkuru ja sen laskeminen yöttömän yön taianomaisessa tunnelmassa.

Sammakoiden kutuaika

Parkkipaikan lätäköiden litinä kuului kauas, kun sammakot hyppelivät kevään merkiksi. Nekin iloitsivat vihdoin saapuvasta kesästä, ja olivat kutupuuhissa. Poroperhe oli tullut nautiskelemaan iltapalaa samoille seuduille, eivätkä näyttäneen kiinnittävän liiemmin huomiota sammakoihin kuin meihinkään. Samalla kun me valmistauduimme yölliseen tarpomiseen, saapui shortseihin pukeutunut mies omalta laskureissultaan.

”Kengät vai skinit”, pohdimme. Skineillä lähdimme ja hyvä niin. Vaikka tunturin kasvillisuus pilkotti ylös mentäessä koko ajan enemmän, alku olisi ollut mahdotonta tarpomista kengät jalassa. Lopulta kuljimmekin sukset selässä kivikkoisessa aluskasvillisuuden pilkottamassa maassa ja paikka paikoin yli polven upottavassa lumessa. Pyhäkeron jäkäläisellä kivikkohuipulla lumesta ei ollut enää tietoakaan. Aurinko oli sulattanut sen täysin paljaaksi kesäisellä voimallaan. Ehkä kevään sateilla oli ollut myös osansa.

Aurinko alkaa näyttäytyä tunturin takaa

Melkein perillä

Lähestyminen Pyhäkuruun olisi varmasti ollut hieman vaivattomampaa vielä muutamaa viikkoa aiemmin, jolloin skinnaillen olisi voinut päästä pidemmälle. Tästä syystä matka Pyhäkurulle tuntui pitkältä ja hitaalta. Viittä kilometriä myöhemmin saavuimme kurun suulle.

Pyhäkurun suulla

Kuvakaappaus videolta. Pyhäkurun lasku.

Ensimmäiset käännökset sukset jalassa olivat kankeita, mutta vauhtiin päästyä laskutuntuma alkoi olla samaa luokkaan kuin kaksi kuukautta sitten Norjassa. Kurun lumi oli sohjomaista ja mukavaa laskettavaa. Tuotahan olisi voinut laskea useamman kerran alas, ainakin niin makealta se maistui. Valitettavasti kehoni ei ollut samaa mieltä.

Matka takaisin Pyhäkurun pohjalta tuntui vähä vähältä raskaammalta. Kurun eteläseinä oli sulanut lähes täysin, joten sukset selässä lähdimme kapuamaan aina vain jatkuvaa kivikkojen ja jäkäläplantaasien vuorottelemaa seinämää ylös. Toistakymmentä tuntia valvoneena jaloissa alkoi painaa myös unen puute. Lihakset eivät jaksaneet tehdä työtä samalla tavalla kuin virkeinä. Tämä olikin täydellinen tahdonvoimatreeni.

Taivaskeronsatulalla loppu alkoi jo häämöttää ja jostain löytyi taas uutta puhtia. Laskettelimme Taivaskeron seinämää kohti Laukukeroa ja siitä yli jäkälämättäiden, kunnes kohtasimme ensimmäisen laskettelurinteen. Rinne vei Vatikuruun. Tunturien välissä poukkoilevan puron vierus oli ehdottomasti paras alastulopaikka, sillä lumi ei ollut sulanut pohjalta laikuille yhtä tehokkaasti kuin muualla tunturissa. Samalla pystyi ihailemaan vieressä vinhaa vauhtia mutkittelevaa ja solisevaa puroa.

Seitsemän kuukautta sitten aloitettu laskukausi sai arvoisensa päätöksen Pallaksen yöttömässä kesäyössä!

Laskukamojen kuivatusta

-Janika

 

Ventovieraiden kanssa Pohjois-Norjaan (video)

Julkaistu: 14.5.2017

Ei se kesä näytä tulevan, kun kerran lunta sataa näin toukokuun puoliväliä kohti lähestyttäessä. Nauroihan säämies Pekka Poutakin näille uskomattomille lumisateille. En näe siis mitään haittaa puhua vielä tovin talvesta ja palata ajassa taaksepäin Lyngenin reissulle.

Valtsu Andersdaltindenillä

Kuva: Joonas Leppänen

Kuusi viikkoa ennen Norjaan lähtöä meille selvisi, että varaamamme yhdeksän hengen majoitus Lyngenissä saattaisi olla melko väljä. Ystävämme olivat joutuneet erinäisistä syistä perumaan. Pikaisen tiedustelun jälkeen majoituksemme Nordlenangenissa alkoi täyttyä melko nopeasti meille entuudestaan tuntemattomista ihmisistä. Lähtijöitä Norjan pääsiäishiihdoille olisi ollut paljon.

On aina yhtä jännittävää tavata uusia ihmisiä, mutta meillä taisi käydä joko erittäin hyvä tuuri tai sitten huonoa ei ole olemassakaan. Noora, Tuomas, Joel, Tuija, Tero, O-P ja Joonas sekä ehdottomasti parhaan kunnon omaava Utu lähtivät matkaamme jokainen mahdollisesti peläten pahinta ja samalla toivoen parasta seuran suhteen. Näin matkan jälkeen sanoisin, että kannatti ehdottomasti ottaa riski ja lähteä tuiki tuntemattomien matkaan.

En odottanut, että saisimme porukasta myös laskuseuraa, mutta laskimme kuin laskimmekin lähes koko viikon yhdessä. Iltaisin heittelimme jatzia, saunoimme, paistoimme vohveleita ja heittelimme taas jatzia.

mtb-fiilistelyä porukalla

Russelvfjelletille kitkuttamassa

Kuva: Joonas Leppänen

Vietimme viikon Pohjois-Lyngenissä ja loppuajan lähempänä Tromssaa Selnesissä Hestnesin tilalla hieman ehkä kunnostusta vaativassa talossa Riikan, Mikon ja Annikan kanssa. Hekin olivat uusia tuttavuuksia. Asuintalomme ympäristössä asui myös muita laskijoita ja Norjan matkalaisia. Tiedä häntä johtuiko tämän paikan suosio ajankohdasta, sen sijainnista vai jopa eläinrakkaasta ilmapiiristä.

Talon edusta olikin pyöriäisten temmellyskenttä tai ainakin ohikulkupaikka. Useampana päivänä saattoi nähdä niiden matkaavan vuonon pohjukkaa kohden iloisina hypellen ja leikkien. Nämä luonnossa asuvat eläimet eivät suinkaan olleet ainoita elikoita, joita näimme, sillä Hestnes Gård oli täynnä elämää lukuisine kissoineen, kanoineen ja kukkoineen. Olihan tilalla myös muutama hevonen ja hirveä määrä lampaita ja ties mitä muita eläimiä.

Näkymä Hestnes Gårdin makkarista

Itselleni Pohjoisemmat maisemat olivat lähempänä sydäntä, mutta olihan etelämpänäkin hienoa. Mutta se mikä kummassakin paikassa oli erityistä, pääsimme tarvittaessa suoraan kotioveltamme hiihtelemään vuorille ilman minkäänlaista siirtymää.

Luvassa vielä pieni video siitä suppeasta materiaalista, jota meiltä löytyi.

– Janika ja Valtsu

 

Pääsiäinen Lyngenissä

Julkaistu: 29.4.2017

Pääsiäisestä on jo muutama viikko, mutta ajattelin silti palata tuohon aikaan ja tekemäämme ensimmäiseen matkaan Norjan Lyngeniin.

Tässä reissun jälkeen kuvia selaillessani ihmettelin, eikö aurinko ollut paistanutkaan, vaikka Lyngenissä hiihdellessä tuntui kuin kelit olisivat todella hellineet. Mitä nyt vuorten ympärillä pyörivä tuuli todisteli olemassaoloaan. Monet kuvista kertoivat toista tarinaa. Taivas näytti yllättävän pilviseltä. Kunnes ymmärsin, että useana päivänä pilviharso oli ollut erittäin ohut, ja toisina taas pilvet liikkuivat tiuhaa tahtia näyttäen taivaan yhtenä hetkenä harmaana ja toisena kepeän sinisenä.

Sään kyllästämistä muistoista huolimatta, ajatukset pääsiäisen vietosta ovat hehkuvia. Kaikki se, mitä näin ja mitä koin on kultaisin reunuksin väritettyjä. Niimpä nyt saatetaan olla jakamassa parhaan laskureissun palkintoa.

Russelvfjellet-poseeraus

Ensimmäinen tauko

Mieletön porukka, vuonot, vuoret, aurinko, revontulet ja pyöriäiset. En ihmettele enää, miksi ihmiset lähtevät joka kevät vuodesta toiseen Norjaan laskemaan etenkin kun Suomi näyttätyy laakeana eikä suuria korkeuseroja ole. Meidän on vain tyydyttävä ajatukseen, että Suomessa on ollut tuhansia miljoonia vuosia sitten Alppien kaltainen vuoristo, ja iloittava, että matka Ruotsiin tai Norjaan taittuu loppupeleissä melko helposti. Kilpisjärveä lähestyttäessä maisema alkaa nopeasti kohota korkeammaksi ja ei aikaakaan kun edessä näkyy oikeita vuoria.

Majapaikkamme Nord-Lenangenissa sopi täydellisesti maisemien katseluun. Jo ensimmäisenä iltana tuli todettua, että saunan ikkunasta näkyvät vuorenrinteet, joiden yllä kuu valaisi lähes täydellisenä, näyttivät lumoavilta yhdessä vuonosta heijastuvan kuvajaisen kanssa. Hetken saunan lämmössä maisemia ihailtuamme pääsimme todistamaan viimeistä kertaa tänä keväänä erivärisinä leiskuvia revontulia. Tämä oli lämpimin ja mukavin paikka ikinä, jossa olen katsellut taivaan täydeltä väreileviä taivaanvalkeita. Tästä alkoi kahdeksan päivän ja kahdeksaan eri vuoreen tutustuminen.

Saunan maisemat saivat suomalaisen iloiseksi.

Näitä auringonlaskuja pääsi ihastelemaan monena iltana.

Breiddalfjellet, Stetinden, Storgalten, Russelvfjellet, Fastdalstinden, Andersdaltinden, Rassevarri ja Svartnestinden olivat nuo kahdeksan onnekasta, jotka saivat kunnian olla ensimmäin Norjan reissun kohteita. Koska liikuimme pääsääntöisesti neljän tai jopa yhdeksän hengen porukassa, pystyimme valitsemaan jokainen fiiliksemme mukaisen laskulinjan alas vuorta.

Reissun keskelle suunniteltuna välipäivänä osa porukastamme olivat lähdössä topittamaan yhtä niemimaan viimeisimpiin kuuluvaa Russelvfjelletiä. Vaikka jalat eivät olisi välttämättä jaksaneet, mieli hamusi ylös muiden mukana. Niinpä välipäivä muuttui mukavaksi hiihtopäiväksi Russelvfjelletillä muiden matkalaisten kanssa, ja onneksi lähdimme!

Skinnailu ylös ja pystyy näkemään huippuluokan maisemat. Russelvfjelletin paras puoli on ehdottomasti uskomattoman upeat maisemat Lyngenin niemimaan kärjessä. Pohjoisessa näkyy avomerelle, idässä Kågen ja muita saaria, etelässä vuoria vuorten perään ja lännessä vuonoja toistensa jälkeen. En ole varma voiko kauniimpaa näkymää olla.

Pohjois-Lyngenin paras puoli oli meren läheisyys.

Noora odottelee alasmenoa.

Maisema Russelvfjelletiltä etelään on vuorten valloittama.

Valmiina laskuun huikeissa maisemissa!

Kesken nousun piti poistaa skinit suksien pohjasta, räpsästä pari kuvaa ja jatkaa nousua toppiin.

Vaikka näköalat olivatkin silmiä hiveleviä, alkoi tuuli tuivertamaan sen verran rivakasti, että haaveet alaspääsystä alkoi siintää mielessä. Lumen koostumus muuttui päivien edetessä ja viimeisinä päivinä se ei ollut enää yhtä ilmavaa. Onneksi kuitenkin Russellilla lumi oli vielä hyvinkin kohtuullista ja pääsimme tykittelemään alas pöllyävässä lumessa. Valtteri laski Joelin seurassa länsipuolen kurua alas, kun itse menin perinteisempää reittiä muiden kanssa.

Koska olihan välipäivä, päättivät Valtsu ja Joonas lähteä vielä iltarandolle kuvailemaan auringonlaskua. Tästä jutua vielä myöhemmin.

Kirsikkana kakun päälle pulahdimme tyttöjen kanssa päivän päätteeksi jäämereen, koska olihan meidänkin kilvoiteltava itseämme, sillä pojat olivat käyneet jo edellisenä iltana uimassa. Iltaisin esiintyvä laskuvesi ei tehnyt suorituksesta yhtään helpompaa. Tänä vuonna talviturkki on kuitenkin heitetty poikkeuksellisen ajoissa 12. huhtikuuta, kun yleensä se pitää ravistella pois päältä heinäkuun helteissä. Avantouintikeskusteluista huolimatta, en allekirjoita kokeneeni minkäänlaista rentoudentunnetta sen kummemmin hyisestä merestä poiskirmatessani kuin myöhemminkään, mutta ”minä tein sen” -kokemuksen sain.

Ps. Propsit upeista kuvista Joonas Leppäselle!

– Janika

Sateen jälkeen saapui usva

Julkaistu: 06.4.2017

Sade oli lakannut hetkeä aiemmin. Metsän täytti usva… hiljaisuus… ja kauneus. Vain muutama muu oli eksynyt ”näin kurjan sään” keskellä ulkoilemaan.

Siinä missä toiset nautiskelivat auringosta ja upeista talvikeleistä Pyhän Freekendissa, meidän retkemme kohdistui Espoon helmeen. Nuuksiossa — tuossa omalaatuisessa ilmastossa, jossa maa oli valkeana ja polut vielä jään peittämiä, kun muualla Espoossa lumi oli sulanut jo aikaa sitteen — metsä valmistautui kovaa vauhtia kevääseen. Voi kuinka upea oma kansallispuistomme onkaan!

Puron solisivat äänekäästi

Mustalammen rannalla

Polkua tarpoessa jäinen lumi rahisi jalkojen alla ja liukkaat tiet pitivät meidät valppaina. Oli turvallisempaa etsiytyä metsän siimekseen kun valmiiksi merkityille reiteille.

Sammalmättäät joustivat mukavasti jalkojen alla. Puron solina kuului vielä kauas sen ohitettuamme. Oli hilpeää hyppelehtiä metsänpohjasta ponnistavien sananjalkojen ja kalliojyrkänteiden väleihin syntyneiden isojen jäälohkareiden välissä, kuin kohtaisi samaan aikaan menneen talven ja tulevan kesän.

Nuuksio on sateen jälkeen ehkä kauneimmillaan, joten muistutan itselleni: Mene luontoon, kuuntele hiljaisuutta ja katsele ympärillesi!

Pitkospuilla

Vesipisarat kuusen oksilla

Jääpuikot sammaleisessa kalliossa

Jääputous kallion seinällä

Löytyi useampi kiva laskeutumislinja

Usva

– Janika

 

Aikaa on, vaikka susia saareen soutaisi

Julkaistu: 28.3.2017

”Miten olisi ens viikonloppuna Iso-Syöte!?”, viestitteli Valtsu eräänä maanantaina työpaikaltaan. Noin 30. sekunnin ja muutaman tarkentavan kysymyksen jälkeen tokaisin: ”No piru soikoon. Mennään!”

Perjantaina työpäivän jälkeen yhdeksän tuntia Syötteelle ja sunnuntaina takaisin. En tiedä oliko se sulaa hulluutta vai yli-innokkuutta, mutta jopa viikonloppureisulla ehti mukavasti laskemaan muutaman päivän — lauantai pitkän ja sunnuntainakin sopivan pituisen. Jonkun mielestä autossa istuminen tuntitolkulla on järjetöntä, mutta jos oppii nauttimaan laskemisen ohella myös matkustamisesta, ei autolla ajaminen kaksistaan tunnu tylsältä. Meille automatkat ovat osa reissua, jossa fiilistellään tulevia matkoja ja pystytään mukavasti keskustelemaan kaikesta.

Hiihtoloman ja tulevan Norjan reissun välissä oli ikävästi kuuden viikon mittainen tauko, johon ei oltu suunniteltu minkäänlaista laskumatkaa. Syötteelle lähtemiseen vaikuttivat siis palava halu lumille, mutta myös uusien randoon sopivampien monojen sisäänajo.

Kivaa pyydaa

Topin pillowline

Emme tietystikään malttaneet oleskella ainoastaan Syötteellä vaan päätimme vielä kaiken kukkuraksi käväistä Rukan maastoissa skinnailemassa ja katselemassa löytyisikö jotakin uutta ja mielenkiintoista. Löytyihän sieltä, nimitäin Konttaisella emme olleet koskaan käyneet.

Maja kuusen alla

Skinnailua

Konttainen

Valtsu fiilistelee Konttaisella puuterilunta

Viikonlopun jälkeen saalina oli reilut 1750 ajokilometria, kaksi ihanaa päivää tuntureilla, nousuja ja laskuja Rukan ja Syötteen maastoissa, hotelli Pikku-Syötteeeseen tutustuminen, tunteja Kaunokirjallisuuden karvakuonoja Suplasta, viisi hiertymää. Kannatti siis tehdä!

Valtavaaran huipulla

Käykää myös seuraamassa meitä instagramissa ja facebookissa.

– Janika

Olympialaisten hengessä kohti Tofanan huippua

Julkaistu: 14.3.2017

On vuosi 1956. Suomalaiset istuvat radioidensa ääressä jännittyneinä kuunnellen rätisevää lähetystä Cortina d’Ampezzon talviolympialaisista. Tunnelma on käsin kosketeltava. Suomi on tehnyt viime vuosina tuloaan mäenlaskun huipulle, mutta tänään kuin yllätteän kaikki neljä suomalaista on kymmenen parhaan joukossa. Mutta ei tässä vielä kaikki, sillä Suomi on tehnyt mäenlaskun historiaa kaksoisvoitollaan Antti Hyvärisen ja Aulis Kallakorven avustuksella. ”Tämä on mäenlaskijoiden ja Suomen kansan suuri päivä, suoranainen grande vittoria Finlandese”, säestää radioselostaja. Olympialaisten päätöslajin suomalaisvoiton huumassa Cortina d’Ampezzo vaikenee.

Mäkihypyn mitalien lisäksi Suomi voitti vuonna 1956 viisi muuta mitalia saaden kisoista yhteensä kolme kultaa, kolme hopeaa ja yhden prossimitalin. Ei ehkä ainoastaan suomalaismitalien ansioista, mutta ylipäänsä olympialaisten vuoksi Cortina tunnetaan maailmalla melko hyvin.

Talviolympialaisten jäänteitä voi edelleen nähdä Cortinan kaduilla rakennusten ja olympiarenkaiden muodossa. Mäkihyppytorni on hieman kauempana muutaman kilometrin päässä keskusta-alueesta, mutta muita olympianäyttämöitä pääsee ihastelemaan helpommin. Tofana, jonka korkeimmalle huipulle Tofana di Mezzolle (3244m) pääsee kolmen hissinousun voimin, on yksi Cortinaa ympäröivistä vuorirykelmistä. Vaikka Cortinasta puhuttaessa usein mainitaan ainoastaan Falorian hissiasema, sijaitsee myös Tofanan ala-asema käytännössä keskustassa. Tofanan hissiasemalle kuljettaessa ei voi olla törmäämättä vanhaan jäähalliin. Tokihan jäähalliin on tehty muutoksia vuoden 1956 jälkeen, mutta pohjana toimii sama puinen katsomorakennelma kuin yli 60 vuotta sitten.

Cortina`d'Ampezzo ja taustalla Tofana

Mikäli auto on ehdoton varuste matkanteossa, ei kannata huolestua, sillä Tofanan ala-aseman parkkipaikka on ilmainen hissilipun omaaville. Vielä tärkeämpänä asiana on vähäruuhkaisuus. Ainakaan arkena viikolla 8 ei tarvinnut kärsiä tungoksesta. Kellonajasta riippumatta parkkipaikalle sai autonsa mukavasti sijoituettua. Viikonloput voivat olla oma lukunsa.

Ala-asemalta noustessa ensimmäisellä hissillä kohti Col Druscien väliasemaa voi kuvitella, miltä on tuntunut kiitää kelkkaradalla kuin viimeistä päivää. Mikäli on vielä suurempi huimapää, voi fiilistellä olevansa Roger Mooren esittämä James Bond vuoden 1960 elokuvassa For Your Eyes Only. Vähänlumisen talven takia metsän siimeksessä puikkelehtiva puinen kelkkarata näyttäytyi ylväänä vuoren alarinteillä.

Col Druscien väliasemalla on mahdollisuus pohtia, millaisia rinteitä haluaa koluta tai vaihtoehtoisesto ottaa lasillinen raikasta Spritz Aperolia 1770 metrin korkeudessa. Kävimme katsastamassa sekä Pomedesin että Ra Vallesin mäet. Pocolin liepeillä olevalla sinisten rinteiden alueella emme laskeneet, mutta väristä päätellen sieltä löytyy helpompaa rinnettä lasketavaksi.

Pomedesin alue ylhäältä

Näkymä Ra Vallesin asemalta

Pomedesin puolella lähes kaikki rinteet ovat punaisia, joten ehkä aivan aloittelijalle ei tämä paikka ole omiaan. Näillä rinteillä laskiessa voi kuvitella olevansa vuoden 1956 olympialaisissa laskemassa pujottelua vanhaan tyyliin. Ra Vallesista löytyy sekä sinistä että punaista rinnettä ja mikä parasta sieltä pääsee jatkamaan kohti Tofanan huippua vain ja ainoastaan maisemia ihaillakseen. Rinne Ra Vallesista Col Druscien väliasemalle on musta, mikä tarkoittaa, että kokeneillikin laskijoille on viihdykettä ja jalat saa takuuvarmasti hapoille. Kaikki mustat rinteet Tofanan alueella on merkitty ”pista per sciatori esperti” -kyltein, mikä merkitsee rataa kokeneille hiihtäjille. En kyllä itsekään lähtisi näitä vasta-alkajien kanssa koluamaan.

Pista Olympia

Tofanan punaista

Jos laskeminen kyllästyttää ja Tofanan alueen olympiakohteet on nähty, voi tehdä retken ihastelemaan tuota legendaarista mäkihyppytornia eli italialaisittain trampolinoa. Tällöin on lähdettävä toiselle puolelle kaupunkia. Me tyydyimme katsastamaan hyppytornin auton ikkunoista jo viime kesänä.

– Janika ja Valtsu

The Italian Job

Julkaistu: 07.3.2017

”Kyllästyykö tähän koskaan?” Tokaisi useita kymmeniä Euroopan laskettelukohteita kolunnut ystävämme katselessaan vuoristomaisemaa Ra Vallesin terassitasanteella. ”Tuskin!” Vastasin.

Jyrkkä aivan omaa laatuansa oleva Dolomiittien vuoristomaisema on houkuttanut ja koukuttanut monella tapaa. Suunnitelmat Dolomiiteille lähdöstä alkoivat viime keväänä (vai oliko se jo edellissyksynä) ja siitä lähtien olimme odottaneet tätä reissua. Vapaalasku- ja skitouringreittejä oli selailtu eri kirjoista niin, että tuntui kuin kyseiset laskut olisi laskettu useampaan kertaan. Säätiedotuksia oli seurattu kuin kuuta nousevaa ja oli ehditty myös odottaa lumen tuloa, jota ei ikävä kyllä koskaan satanut. Paitsi tietysti nyt loman jälkeen.

Hiihtoloman puuterilaskut jäivät vain haaveeksi, sillä tänä vuonna Cortinan seudulla on ollut kuivaa. Järkyttyneenä tokaisinkin: ”Täällähän on vähemmän lunta kuin viime kesänä”, muistellessani kesäkuun alun via ferrata retkeämme ja alastuloa pohjoispuolen kurua pitkin. Tätä laskureissua ja lunta odoteltuamme saimme huomata, että odottelu ei päättynyt lentokoneen noustua ilmaan. Italiassa pääsimme odottamaan vielä moneen kertaan.

Hotelli Fortezzassa

Ensimmäisen yön vietimme siskonpedissä upeassa linnahotellissa Fortezzan kylässä. Cortinassa meistä piti huolta majapaikkamme Villa Casanova, jonka nimi herätti hilpeyttä jo ennen reissua. Sanottakoon kuitenkin, että Casanovan suihku ei toiminut enää samaan tapaan kuin sen nuoruudessa, jonka takia peseytyminen ja erityisesti hiusten pesu tuotti omat haasteensa. Muuuutta kyllä sillä vesilirulla pystyi tulemaan toimeen. Ottaen kuitenkin huomioon talon sijainnin ja sopuhinnan, ei valittamiseen ollut aihetta.

Nyt kun on nähnyt Cortinan sekä kesä- että talvipuvussa, voi todeta kaupungin olevan fantastinen. Ravintoloita on yllin kyllin, eikä kauppoja kierteleväkään jää paitsiolle. Kaupungissa turkisladyt ja tavantallaajat kulkevat sulassa sovussa. Jokainen mahtuu sen kaduille, eikä tule sellainen olo, etteikö sopisi joukkoon. Vuorten syleilemässä mainion kokoisessa pienessä kaupungissa on kaikki tarpeellinen kävelymatkan päässä. Jopa Tofanan sekä Falorian laskualueille pääsee suoraan keskustasta (laskualueista tarkemmin seuraavissa blogipostauksessa).

Helmikuinen Cortina

 

Cortina illalla

Perinteistä itävaltalaistyylistä after ski -kulttuuria ei Cortinassa näkynyt. Italialaiset nauttivat sivistyneemmin dopo ski:n tunnelmasta. Löysimme kaupungista mainion pikku baarin, jossa tunnelma oli tosiaan italialainen viineineen ja pienine makupaloineen. Kaupunkilaiset ja turistit kävivät pistäytymässä pienessä baarissa lasillisella ja jatkoivat matkaansa. Erityisesti sen omistajapariskunta saa kiitosta lämpimästä vastaanotostaan. Heidän tapansa saada virailijat tuntemaan olonsa tervetulleiksi oli mieleenpainuvaa kaikessa yksinkertaisuudessaan.

Tofana, Faloria – Monte Cristallon hiihtoalue ja Sella Ronda tuli koluttua viikon aikana. Valitettavasti Cinque Torri jäi näkemättä, sillä Valtsu sai harmiksemme selkänsä niin jumiin Sella Rondan reissusta, että tämä käveli kaksin kerroin loppumatkan eikä laskettelu onnistunut häneltä enää viimeisinä päivinä. Selästä johtuvan rauhallisen aamun jälkeen saimme raahattua viimein itsemme ja muutamat sukset Tofanalle vievälle hissille. Ajatuksena oli mennä nautiskelemaan auringosta, sillä pilvet olivat laskeutuneet kaupungin ylle ja ylempänä vuoristossa aurinko kuitenkin paistaa porotti täydeltä taivaalta.

Tofanan ala-asemalla nousimme hissiin hissipojan hätyytellessä takanani. Kiire oli, mutta se loppui melko nopeasti muuttuen odotteluksi. Useista ovien avaamisista ja uudelleen sulkemisista huolimatta hissi ei suostunut liikkumaan. Viimein hissi saatii pakotettua lähtemään, mutta matka pysähtyi ja koppi jäi killumaan viiden-kymmenen metrin päähän asemalta. Italialaiseen tyyliin tunnelma hississä oli niin riehakas, että jopa hissipoikaa alkoi ärsyttämään iloluoteiset lauluesitykset. Hetken päästä hissi hinattiin takaisin asemalle ja meidät käskettiin odotustilaan. Osa turisteista oli tähän mennessä nähnyt tarpeeksi italialaisen hissin toiminnasta ja päättivät jättää hissimatkan kokonaan tekemättä. Me odottelimme kiltisti yhden kierroksen tyhjänä menevää hissiä ja siirryimme seuraavalla auringonpaisteeseen.

Tofanan ala-asemalla odottelua

Sairastuvalla

Lähtöpäivää edeltävänä Valtsun selkä ei näyttänyt paranemisen merkkejä ja etenkin istuminen oli lähes mahdotonta, mikä tietysti huoletti useamman tunnin ajomatkan ja lennon takia. Sairaala tuntui ainoalta mahdolliselta vaihtoehdolta. Sairaalassa Valtsu pääsi nopeasti hoitoon, mutta siitä se odottelu alkoikin. Useamman tunnit ja useampien jatkuvasti vahvenevien lääkekokeilujen jälkeen kävely alkoi luonnistua hieman paremmin. Niimpä suuntasimme kaupungille hakemaan balsamicoa ja parmesaania tuliaisiksi kotipuoleen ja lähdimme valmistautumaan yölliseen ajomatkaan Villa Casanovan hellään huomaan.

Lentomme lähti aikaisin aamulla, joten saimme nukkua vain muutaman tunnin ennen herätystä. Uskomatonta kyllä matkalla Italiasta Muncheniin voi viideltä yöllä joutua seisomaan ruuhkassa, joten edes meidän varaamamme aika ei meinannut riittää. Lentokentällä pääsimme nimittäin uudestaan jonottamaan suksipussijonoon, jossa vietimme aikaa lähes tunnin ja siitä syystä olimme myöhästyä koneesta. Check-in:n jälkeen odottaminen loppui kuin seinään, sillä lennon lähtöön oli enää 15 minuuttia aikaa. Ohitimme silmämääräisesti arvioituna nelisenkymmentä turvaan jonottavaa ja onnistuimme kuin onnistuimmekin ehtimään koneeseen sopivasti muutamaa minuuttia ennen nousukiitoa.

Col Druscien kaljakiska

Valtsu laskee

Aurinko paistaa ja lasku maistuu

Keli vetää naaman virneeseen

-Janika

Pyhät Ystävät (video)

Julkaistu: 14.2.2017

Puhuimmekin jo aiemmin tunturifiiliksestä ja siitä miten siihen liittyvät vahvasti ystävät. Kuulee paljon puhuttavan siitä, miten moni matka, retki tai yksittäinen lasku ei olisi niin hieno ilman ystäviä, joiden kanssa jakaa ja kokea tämä ilo. Muutama viikko sitten olimme viettämässä Pyhällä perinteistä reissua kaveriporukan kanssa, josta koostimme pienen videon. Video on tarina siitä, mitä on laskeminen upeissa Lapin maisemissa parhaiden ystävien kanssa.

PS: Pääset seuraamaan meitä myös Instagramissa @elamaatyylilla

– Valtsu

Tunturifiilis

Julkaistu: 04.2.2017

Mitä tunturifiilis oikein on? Itselleni se on lumisia tuntureita, luonnon rauhaa, auringonpaistetta, hyvää seuraa ja laskemista. Kun nämä kohtaavat samalla retkellä, ollaan tunturifiiliksen ytimessä.

Aamu ei ollut vielä sarastanut kun porukkamme hiihteli kohti tunturia. Otsalamppujen valokeilat näyttivät tietä Pyhän kansallispuistomaisemassa etenevälle joukolle. Tämä samainen ryhmä on useampana vuonna tammi-helmikuun vaihteessa viettänyt aikaa Pyhän maastoja koluten. Olosuhteet ovat vaihdelleet, mutta fiilis tunturissa on pysynyt hyvänä vuodesta toiseen.

Randoa otsalampun valossa

Auringonnousun värjäämä pastellitaivas

Kiivetessämme aurinko alkoi nousta tunturin takaa. Auringonnousun värjäämä oranssi-vaaleanpunaraidoitettu taivas toi jokaisen huulille wow-huudahduksen. Tämä on yksi niistä syistä, miksi hiihtovaellus ja vapaalasku ovat upeita lajeja. Tästä ei paljoa tunturifiilis parane.

Ensimmäinen lasku Peurakurun laitamilla oli yksi reissun parhaimpia. Lumi tänä vuonna ei ole todellakaan ollut kehuttavaa aikaan nähden. Vaikka puurajan tuntumassa lumi on yleisesti parempaa, peittää sitä useassa paikassa kova kansi. Silti hyviä laskuja on paikoin löytynyt. Kurun reunan kumpuilevaa maastoa kurvaillessa pääsi nautiskelemaan pehmeästä lumesta ja huippufiiliksestä.

Lasku alas Peurakerolta

Aurinko höllii skinnailijoita

Auringon maalaama eteläseinä

Jatkoimme matkaa auringon saattelemana. Tämä valoilmiö tunturin rinteillä sai hymyn nousemaan entisestään korviin. Ensi kertaa tänä vuonna tunsin auringonsäteiden hieman jopa lämmittävän poskipäitä pakkasessa. Tällaista sen toivoisi aina olevan.

Skinnaillessa hiljaista metsää eteenpäin löysimme muutaman uuden kokeilemisen arvoisen laskulinjan, jotka pääsevät takuuvarmasti testiin tulevaisuudessa. Tällä kerralla pitäydyimme kuitenkin alkuperäisessä suunnitelmassa ja aikataulussa. Nousu Kolmoselle ja vatsat kurnien alas Oravalammelle makkaranpaistoon. Luonnon helmassa murkina maistuu aina hieman paremmalle.

15 kilometriä myöhemmin suuntasimme Calleen afterille, jonka jälkeen lämmin sauna pisteenä ii:n päälle kutsui rentouttamaan päivän aikana jumiutuneita lihaksia.

-Janika